Yksinäisen 20-vuotiaan vaihtoehdot
Päätin joskus yläasteella, että katson elämääni eteenpäin kunnes olen 20-vuotias ja teen sitten päätöksen suuntaan tai toiseen. Jotenkin ajattelin, että muutama vuosi lisää parantaisivat tilanteeni ja elämäni muuttuisi ”normaaliksi” niin kuin muilla ihmisillä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja nyt olen…aika neuvoton. Ihan pihalla.
Yläasteella koin olevani koulukiusattu ja yksinäinen. Ei ollut ystäviä, eikä juuri harrastuksia, en pitänyt itsestäni eikä kukaan pitänyt minusta. Hakeuduin koulupsykologille, jonka kautta päädyin vuosien ”hoito”kierteeseen. Tuli lääkettä, diagnoosia, terapiaa, mutta ne tuntuivat vain pahentavan tilannettani. Lopulta minut todettiin jälleen terveeksi ja hymyillen tyrkättiin ulos ovesta. Totta kai olen nyt terve, sillä en lopulta tahtonut puhua asioistani ja kaikki oli vain ihan ”ok”. Itsemurha-ajatusten vakuutin olevan ihan normaalia, että osasin suhtautua asiaan kevyesti. Ystävien puutteesta en kertonut, vaan sanoin muutaman kaverin olevan tarpeeksi. Kouluongelmista en vielä silloin tiennyt, joten niistäkään en sitten kertonut kenellekään.
En saanut lukiossakaan yhtään ystävää, enkä nykyisessäkään koulussani ole saanut juuri kavereita, vaikka yhteisö on tiivis. Vihdoin alan uskoa vian olevan minussa, sillä miten muuten on mahdollista elää 20 vuotta ilman ystäviä? Haluaisin ystävystyä, vaikka olen aika tarkka millaisessa seurassa vietän aikaani. Tupakka ja alkoholi ovat suurimmat ongelmat, sillä en hyväksy kumpaakaan ja varsinkin viina on ikäpolvelleni tärkeää. En ole löytänyt kavereita edes harrastuksista.
Tuntuu, että kaikilla on ystäviä. Jopa sellaisilla ihmisillä, jotka mielestäni eivät jollain tapaa ystäviä ansaitsisi tai ovat jotenkin niin…kamalia? Minun mielestäni siis. Itse jään aina kakkosvaihtoehdoksi, olen se, jolle jutellaan kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Minua ei pyydetä mihinkään mukaan, kukaan ei vapaaehtoisesti soita tai viestittele minulle ja ihan kaikilta löytyy parempaa tekemistä kuin olla kanssani. Olen nykyään vähän arka uusien ihmisten seurassa, mutta harvemmin se näkyy päälle päin. Kuitenkin minun on koko ajan vaikeampaa ja vaikeampaa lähteä tapaamaan uusia ihmisiä, sillä en jaksa uskoa, että siitä olisi mitään hyötyä.
En tiedä mistä ikäiseni pitäisi löytää seuraa itselleen. Internetistä ei löydy, en oikeastaan harrasta mitään, en suostu lähtemään baariin, enkä usko edes kirkkoon niin paljoa, että voisin lähteä sellaiseen mukaan. Ystävättömyys kuitenkin vaivaa ja nyt alan olla…jotenkin lannistunut. Petyn, kun huomaan, että muilla on jo ystäviä. En tiedä mitä voisin tehdä toisin, jotta joku huomaisi minutkin.
Itsemurha-ajatukset ovat kulkeneet mukanani jo ainakin viisi vuotta, mutta lähinnä toteutustapa uupuu. En haluaisi aiheuttaa entistä enempää vaivaa perheelleni kuin mitä nyt jo olen. Yritin yksi päivä miettiä ihmisiä, jotka jäisivät minua ikävöimään ihan vain, jos keksisin jonkin syyn odotella vielä muutaman vuoden, mutten keksinyt ketään.
En tiedä mitä haen tällä kirjoituksella. Kai odotan, että jossain olisi joku, joka voisi muutamalla sanalla saada korjatuksi kaiken, mutta tiedän ettei niin käy.
Moikka
Viimeiset viisi vuotta ovat varmasti olleet sulle kivuliaita henkisesti sekä voimia vievät. Ylipäänsä tapasi katsoa elämää eteen päin kausi kerrallaan paljastaa, että ajatuksesi ja olosi ovat syystäkin olleet todella synkät. Olen pahoillani, että hoitopolku kohdallasi ei sujunut mutkattomasti. Mikä sai sut kokemaan, että terapia sai olosi pahemmaksi?
On tietysti vaikeaa edetä terapiassa, jos ajatuksiaan ei rohkene kertoa ääneen. Mutta toki siihen, miten asioistaan pystyy avautumaan, vaikuttaa myös terapeutti ja millainen hoitosuhde sinun ja hänen välilleen voi parhaimmillaan kehittyä. Huonolle ja vahingolliselle terapeutille ei välttämättä tee mieli edes kertoa mitään. On siis tärkeää, että kemiat kohtaavat. Jossakin vaiheessa terapiaa olo myös voi muuttua aivan sietämättömäksi, kun piilossa pysyneet tunteet lyö yli. Mulla on monta kertaa ollut sellainen tilanne, kuten sulla. Oon uskotellut, että kuolema-ajatukset on olleet ihan ok, kunnes olen tajunnut kysyä ääneen, onko ne ihan normaaleja. Ja siitä edettiin vauhdilla terapiassa.
Sä tarvitset varmasti jatkoterapiaa, koska et ole päässyt käsittelemään kunnolla tuntojasi ja koulukiusaamista, vaan se on jäänyt kesken. Kertoohan jo sekin tarpeesta, että sulla on itsetuhoisia ajatuksia. Onko sulla uudessa opiskelupaikassa koulupsykologia? Tiedätkö millainen hän on/oletko käynyt juttelemassa henkilölle? Mä haluaisin rohkaista sua tekemään niin, vaikka sulla on taatusti sen suhteen todella epäilevä olo.
Tiedätkö, mä en tosiaan voi uskoa, että vika olisi sussa. Mä ymmärrän valtavan hyvin, jos alkoympyrät ei sua nappaa, eikä sun pitäisikään pyöriä sellaisissa, jos se ei ole sun juttu. Valitettavaa on, että monet opiskelijayhteisöt on tiukasti kiinni monissa kosteissa tapahtumissa. Itsekään en sellaisissa jaksaisi jatkuvasti pyöriä, eikä mun ole tarvinnutkaan. Ymmärrän myös, että päihteiden käyttö etäännyttää sua ihmisistä. Se on varmasti sulle periaatekysymys. Ihmistä ei kuitenkaan mun mielestäni voi täysin arvottaa sen perusteella tupakoiko hän vai ei. 🙂 Tämä näin ystävällisenä ajatuksena.
Mulle on tosi tärkeitä musiikki, livekonsertit ja luonnossaoleilu kun jaksan ja voin, pyörälenkit kesäisin... Mitä sä tykkäät tehdä vapaa-ajallasi? Musta on monesti tuntunut, että mulla ei juurikaan ole harrastuksia, mutta olen tajunnut, ettei niiden tarvitse olla kovin mullistavia juttuja ollakseen ns. "oikeita harrastuksia". Riittää kun ne tuo edes jotakin mielihyvää. Ja lopulta niitä voi laajentaa isompiin ihmiskuvioihin, harrastusporukoihin tms. Varmaan tiedätkin sen ja latelen sulle ehkä itsestäänselvyyksiä tässä.. Mutta nämä olikin ehkä tarkoitus olla sellainen ajatuksien kirvoittaja.
Mulla on pahimpina hetkinä myös kokemus itsestäni vaivana ja hyödyttömänä muille ihmisille ja tälle yhteiskunnalle. Olen myös pyörittänyt ajatuksia kuolemasta ja täältä katoamisesta. Mutta järjellä ajateltunahan se ei ole niin, ei ole myöskään sun kohdallasi. Sua jäätäisiin kaipaamaan, paljonkin.
Lopuksi, saanko kysyä, missä päin asut? Ja ihan mielenkiinnosta, onko siellä ylipäänsä harrastusmahdollisuuksia helposti saatavilla?
Haluaisin kuulla susta vielä. Jaksamista ja voimia päiviisi!
Hei Ibislintu!
Mä olen luonnossa sellainen, että puhun paljon ja helposti inhottavistakin asioista. Mun on ollut yleensä helppo jutella just hoitohenkilökunnalle, psykologit yms. ja musta saa kyselemällä helposti paljon irti. Tämä terapeutti, minkä luona kävin suunnilleen vuoden, oli sellainen, että se hoki koko ajan kuin hyvää ja auttavaista tämä terapia on ja näin. Se ei myöskään tajunnut sitä, että multa pitää kysyä jotain, jotta mä osaan lähteä puhumaan, vaan oletti, että mä sinne tullessani olisin täynnä puheenaiheita ja sen ei tarttis kuin istua (ja selittää kuinka hieno juttu se terapia on). Se myös tahtoi jankata jatkuvasti mun koulukiusaamiskokemuksistani, mutten mä enää niistä tahtonut sen enempää puhua, kun olin kuitenkin selittänyt niistä jo aiemmin vaikka ja kenelle... En kehdannut kenellekään sitten sanoa, ettei se terapeutti sovi mulle, koska olin pitkään odottanut, että pääsisin hoitoon edes jonnekin. Lopulta tilanne oli niin paha, että pelkkä terapian ajatteleminen ahdisti - ja koska terapia oli kahdesti viikossa, niin siinähän sitten kärsit. En kehdannut olla edes "sairaana", ettei olisi tarvinnut mennä, vaan pakotin itseni päivä toisensa jälkeen sinne koppiin istumaan, kunnes en voinut enää puhua sanaakaan. Sanoin "moi", istuin tuoliin ja tuijotin kaikkialle muualle paitsi terapeuttiin.
Tätä taas ei terapeutti ymmärtänyt, vaan hermostui puhumattomuuteeni ja lopulta heitti mut pihalle, koska turhaanhan mä siellä istuin kun en puhunutkaan mitään. Tuli sellainen olo, että se terapeutti suuttui mulle. Aika epäreilua sinänsä, koska minkä mä sille saatoin, että sen kanssa oleminen ahdisti..? No, pääsinpähän ainakin eroon siitä.
Mä olen nyt kouluni päättänyt, jonnekin pitäisi kesän jälkeen mennä opiskelemaan, mutten tiedä jaksanko mennä koulupsykologille. Tuntuu, ettei se voi minua auttaa kuitenkaan. Enkä osaa edes sanoa, että mikä on vikana. Tuntuu vain paskalta, mutta harvemmin niin, että pääsisin siitä sitten puhumaan. Tai siis, mun tunteet on jotenkin niin sellaisia heittelehtiväisiä, hetkessä saattaa olla todella paha olo vaikka parikin tuntia, mutta kun sitä päivän päästä miettii, niin ei muista edes mistä se lähti. Tarvitsisin jonkun 24/7-terapeutin, mille voisi aina tilanteen tullen soittaa että "nyt heti jotain apua kiitos" 😀 Koulupsykologit tosin ovat tähän asti olleet jotenkin "normaalimpia" kuin nuo "hienot" psykologi-ihmiset. Suhtautuvat maalaisjärjellä asioihin, se on kiva.
Mä olen miettinyt, jos ottaisin yhteyttä siihen poliklinikkaan, missä vuosi sitten sain terveen leiman, mutten toisaalta tahtoisi, koska siitä joutuu sitten taas siihen "mihinhän me sut nyt muka laitetaan hoitoon"-kierteeseen...äh.
Alan pikku hiljaa kallistua siihen vaihtoehtoon, että vika todella on minussa. Kukaan ei kuvaile mua "mukavaksi" tai "kivaksi" tai sellaiseksi, vaan mä olen aina outo tai kummallinen tai inhottava, jos joltain kysyy. Lisäksi jos 20 vuoden aikana ei ole tullut ja jäänyt yhtään ihmissuhdetta, niin eikö sekin jo kerro jotain? Pari vuotta yleensä menee ja sitten aktiivisimmat kaverit laittaa viestiä, etteivät tahdo enää ikinä kuullakaan musta. Toki mulla on yleensä silloin ollut pahempi kausi, olo on ollut paska ja käytös sen mukaista, mutta eikö ystävien juuri silloin pitäisi rynnistää rinnalle auttamaan? Varsinkin, kun ovat olleet tietoisia mun ongelmistani.
Mä olen yllättävän lepsu sen suhteen, että tupakoiko joku. Tai siis, jos pidän jostain ihmisestä, niin sitten ei ole niin väliä, jos se tupakoi. En vain mielelläni savusta itseäni siinä vierellä, joten tupakkareissujen (ja viinailtojen) jutuista jään herkästi paitsi. Alkoholi ja humaltuneet ihmiset taas suoraan sanottuna pelottavat, joten sellaisten ihmisten luota pyrin pois ja karsastan rankasti, jos joku ottaa pelkän siiderinkin (en suostu ymmärtämään, ettei yhdestä tai kahdestakaan vielä tule humalaan...).
Mä istun lähinnä tietokoneella. Tästä haluaisin eroon, koska koneella ei juuri näe ihmisiä, vaikka tapaakin uusia tyyppejä. Ennen tietokoneella istuminen on ollut jotenkin...mukavaa, mutta nykyään lähinnä rasittavaa ja tylsää. Lisäksi käyn juoksemassa, mutta siihen harrastukseen en ketään tahtoisi enkä kehtaisi ottaa mukaan. Tai no, lenkkikaveri olisi kiva, mutta suorituspaineet pukkaa päälle ja oma huono kunto hävettää niin paljon, että tuskinpa.
Ainoat mielihyvän lähteet, sellaiset oikeat mitä keksin nyt nopeasti, ovat koirat ja eläimet ehkä yleensäkin. Niihin piireihin pääseminen vain on hankalaa, kun ei omia lemmikkejä ole, joten...
Etelässähän minä. Periaatteessa harrastusmahdollisuuksia olisi, mutta mä en uskalla mennä mihinkään ryhmäjuttuihin mukaan (koska olen liikunnallisesti, käsityöllisesti, taiteellisesti huono kaikessa....) ja sitten toinen ongelma on raha. Enkä pidä kilpailemisesta, sekin on mukana todella monissa harrastuksissa nykyään.
Jaksamista ja sellaista sinullekin, kiva kun jaksoit vastata! (kostin sen kirjoittamalla toisen megaselostuksen tyhjästä...) Onneksi kesä on kohta täällä, pääsee ulos murjottamaan 😉
Nuo on vaarallisia nuo johtopäätökset, että "ei minusta kukaan pidä" tai "olen vastenmielinen" tms. Usein eivät osu edes oikeaan. Oikeasti kyse voi olla vain siitä, että ole sattunut kohtaamaan niitä oikeita ihmisiä.
Mä olin lapsena hyvin yksinäinen. Mulla ei ala-asteella ollut kuin oikeastaan yksi kaveri. Yläasteella sama. Lukiossa sentään oli kaksi kaveria. Mutta, kun pääsin muuttamaan kotoa pois muualle opiskelemaan, jotenkin vapauduin ja elämä alkoi. Huomasin, että olenkin aktiivinen, sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut. Vapauduin kodin kahleista.
Mäkin neuvoisin sua menemään joko koulupsykologille tai sitten sinne psyk.polille, että pääsisit tilannettasi pohtimaan ääneen ammattilaisen kanssa. Sitten täytyy vain toivoa, että kohdalle sattuu juuri sulle sopiva henkilö, että hoidosta on jotain hyötyä.
Hyvää kevättä sinulle ja toivoa tulevaisuuteen!
Olet varmaan lukemani perusteella ns. törkeistä syistä terapiassa juokseva terapiaa tarvitsevan rajatapaus. Oikeasti tarvitsisit pahan olosi poistumiseksi oikeita ratkaisuja eli ystäviä. Mutta se miten sinua on kohdeltu, on varmaan aiheuttanut terapian tarpeesi. Eikö ole turhauttavaa, että kuitenkaan terapeutti ei voi tehdä noille kuvioille yhtään mitään joskus. Juuri tuo ilman ystäviä jättäminen ilman mitään todellista syytä on perheellisikin pahinta mahdollista kiusaamista. Ei se heidänkään syytään ole, jos ei joukkoon oteta. Kuitenkin ihminen tarvitsee muita ihmisiä luottaakseen omaan elämäänsä. Tuo 20 vuotta on juuri ratkaiseva ikä omaan elämään luottamisessa. Silloin kun "joutuu" terapiaan, niin se on toisaalta aika julmaa. Kun saa jonkun diagnoosin, jotta asiaa voidaan selvitellä, niin onhan se julmaa. Sinun pitää mennä terapiaan vaikka sinua on kohdeltu huonosti. Eihän sen niin kuuluisi mennä. Mutta toisaalta ei sinun tarvitse sietää sitä pahaa oloa, mitä jotkut kaatavat sinun päällesi ima mitään todellista syytä. Juuri se, että persoonaasi ei kunnioteta on haavoittanut sinua. Mutta sinä päivänä , kun nouset näyttämään kuka olet sosiaalisesti olet voittanut asian. He voivat olla vielä niitä samoja kehittymättömiä, mutta sinä olet selvinnyt. Onnea terapiaasi!
Joku täällä kirjoitti, että vapautui kodin kahleista ja alkoi olemaan sitä ja tätä. Niin joo, kirjassa sanotaan, että ihmisessä on jotain epänormaalia, jos hän ei muuta kotoaan n. 18- vuotiaana. Mutta onko koti kahle, jos luottamuknsesi on petetty jossain muualla? Minusta koti on ainut paikka johon voi tulla ihmisenä silloinkin kun maailma on liian julma. Juuri se, että koteja tarkastellaan jossain , vaikka ei oikeasti tiedetä mitään tärkeää , ja kahvia ei olla juotu elävässä elämässä tuntuu julmalta ja loukkaavalta. Joskus ilkeät juorut menevät liian pitkälle. Mutta koti ei pohjimmiltaan petä. Se ei vain kestä kaikkea, mille se ei voi mitään.
On aika elämänlopun fiilis juuri nyt. Ainoa ystäväni kertoi juuri, ettei halua pitää yhteyttä enää. Sanoi, että tarvitsee itselleen aikaa miettiä asioita, joten minä en saisi olla minkäänlaisessa yhteydessä häneen. Tuntuu todella paskalta, vaikka tietysti ymmärrän hänen kantansa ja tapansa ratkoa omia ongelmiaan. Mutta nyt olen jälleen ihan täysin yksin, enkä jaksaisi enää tehdä asialle mitään. En tiedä mistä muka löytäisin "oikeita ihmisiä" itselleni, enkä millään jaksaisi aloittaa tutustumista uudestaan ja pettyä, kun ihmiset eivät olekaan sitä, miltä näyttävät.
Yksi hyvä puoli tässä tietty on, sillä läheltäni nyt poistui ihminen, jota kuolemani olisi ehkä koskettanut. Nyt ei jäljelle jää enää ketään sellaista, jonka takia kannattaisi väkisin itseään pitää elossa.
Ei oikeastaan edes satu tämä yksinjääminen enää, jotenkin tähän tottuu. Ystäviä tulee, ne ovat muutaman vuoden rinnalla ja sitten vain katoavat. Yleensä juuri sillä paskimmalla hetkellä, kun kaikki muukin on sortumassa niskaan. Mutta eihän tässä kohtaa voi omaa paskaa oloaan kenellekään jakaa, säälin hakemista se vain olisi. En vain tiedä enää...yksinkään en pärjää.
Kerroit, että ystäväsi petti. Minulle on käynyt samoin. Ratkaisevalla työelämään nousemisen hetkellä ystävien selänkääntö voi olla ratkaisevaa, koska et voi ikuisesti juosta terapiassa. Itse jouduin juuri sosiaalisista syistä jatkamaan terapiaa. Toisessa valtiossa olen saanut normaaleja luottamukseni arvoisia ystäviä. Tämä käsitys itsestäni on pitänyt. Suomessa tuntuu, että katsotaan ihan kuin jotain toista ihmistä. En tunnistanut siitä itseäni. He vakuuttuivat toisesta ihmisestä ja mursivat minut. Minulle on kotona opetettu luottamus. He pettivät sen kuitenkin. Heillä ei ehkä kotona ole ollut äitejä ja isiä, jotka opettavat, että luottamusta ei saa pettää. Mutta eivät he ole arvoisiani. Siihen reagoin ruoalla. Aika harhaista. Ei siihem mitään syytä ole.