Luulen ymmärtäväni, miltä sinusta tuntuu. Vaikken ole täysin yksinäinen, niin selvästi suurimman osan ajastani kuitenkin olen yksin. Ja kesän koittaessa se tuntuu jotenkin erityisen pahalta, kun ajattelee, että monet muut nauttivat olostaan kavereidensa tai perheidensä kanssa, viettävät aikaa mökillä tai lomamatkalla tai kuka missäkin. Ja itse kokee vain seuraavansa sivusta sitä, kun muut elää porskuttavat.

Suhtautumiseni kesään on ollut jotenkin kaksijakoinen jo nuoruudesta (vaiko jo lapsuudesta?) asti. Toisaalta lomalle pääsy koulusta tuntui hyvältä, mutta toisaalta kesäloma oli jotenkin turhauttavaa aikaa, kun oli lähinnä yksi kaveri, jota joskus tapasin, enkä ollut missään harrastustoiminnassa mukana tai leireillä jne. Olen aika köyhistä oloista, ja monet harrastukset tuntuivat turhan kalliilta.

Laskin tässä, että minun luonani on ollut kavereita käymässä viimeksi kaksi vuotta ja kolme kuukautta sitten. Tuntuu ankealta ajatella sitä. Itse olen kyllä käynyt yhden kaverini luona suht säännöllisesti, mutta jotenkin tästä kämpästäni on tullut tällainen yksinäisyyden linnake.

Haluaisin kovasti antaa sinulle jonkin hyvän neuvon, mutten taida osata. Toivottavasti et kuitenkaan jäisi kesäksi vain neljän seinän sisälle, vaan liikkuisit ihmisten parissa ja yrittäisit parhaasi mukaan löytää kesästä joitain valopilkkuja.

Jeps, who cares..
Turha valittaa, ei se mitään auta.
Yhtään mikään ei auta koskaan.

Kiitos vastauksestasi Vermillion.
Tuo mun edellinen kommentti ei ollut tarkoitettu vastaukseksi sun viestiin, vaan mun omaan, jota ei kukaan ollut kommentoinut.

Olet vastaillut mulle ennenkin ja vaikutat niin mukavalta ihmiseltä.
Harmi, etten voi tulla sinulle kylään kesällä 🙂

LF

LonelyWolf kirjoitti 10.5.2013 8:39
Olet vastaillut mulle ennenkin ja vaikutat niin mukavalta ihmiseltä.
Harmi, etten voi tulla sinulle kylään kesällä 🙂

LF

Kiitos näistä sanoista - ne olivat päivän pelastus 😀 😳

Vietin 5 vuotta sitten kesäloman yksin puhumatta kellekkään omanikäiselleni, ainuat ihmiset jolle puhuin olivat vanhempani.
Nuorena sen yksinäisyyden kesti, vaikka pelottikin mennä kouluun sen jälkeen.

Tuleva kesä ahdistaa, koska ystäväni ovat taas vähissä ja mitään tekemistä ei ole.

Mielestäni on yleinen käsitys, että kesä olisi "iloista aikaa", jolloin masennus ja murheet ovat poissa, eikä saisi olla allapäin. Kesä ahdistaa juuri sen takia ettei silloin "saisi" olla surullinen ja yksin, kun kaikilla on menoa ja tapahtumaa. Talvella on melkein normaalia, että ihmiset eivät käy missään.

Varmaan en saa taaskaan mitään aikaiseksi koko kesänä ja masennun siitä taas.

Siinnä vähän omia ajatuksiani 🙂. Aijon kuitenkin etsiä itselleni jotain menoa jos sitä nyt vähänkin löytyisi ja koittaa pysyä pinnalla kunnes pääsen taas opiskelemaan.

Koita jaksaa

Tsemiä meille kaikille 🙂🌻
Kyllä tuo edessä oleva kesäloma pistää taas miettimään, että millä sitä aikaa tappaisi siten, että loma olisi myös sitä lomaa ja kaunista kesää... Nämä töistä vapaat viikonloput ilman lasta on jo pitkästyttäviä. Kaippa se on tuonne ulos tallusteltava ja alettava tekemään polttopuita. Pää lepää...
T

Kiitos kommenteista, vaikka oma ketjunaloitusviestini olikin aika tökerö. Olen vain niin turhautunut siihen, kun mikään ei muutu, vaikka olen yrittänyt vaikuttaa asioihin sen verran mitä itse osaan ja pystyn. En tiedä enää mitä tehdä ja yksinäisyys aiheuttaa aina vain enemmän pakokauhua. Varsinkin jos alan miettimään millainen tulevaisuus on edessä kun vanhenee yksin. En ole ikuisesti kolmekymppinen. Aika kuluu niin pelottavan nopeasti eteenpäin.

En tiedä mikä siihen yksinäisyyteen oikein eniten vaikuttaa, kun se ei ole kiinni ainakaan omasta aktiivisuudestani. Siis siinä mielessä, että olen kokeillut monenlaisia harrastuksia ja ollut ihmisten ilmoilla. Keskustelutaidoissanikaan ei ole mitään vikaa, vaikka normaalia (keskimääräistä) rauhallisempi olenkin, mutta kunhan vain se aina alussa ilmenevä "jää" jotenkin murtuu, niin saatan olla hyvinkin puhelias.

Muita yksinäisiä ihmisiä pyörii kyllä tällaisilla foorumeilla, mutta ei heihin muuten tunnu mitään kautta saavan kontaktia. Se on jotenkin hölmöä, että yksinäisiä ihmisiä ei yritetä mitenkään yhdistää. Jotenkin uskoisin, että minua voi oikeasti ymmärtää vain sellainen ihminen, joka on kokenut itse samanlaista yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Ei kukaan työkaverikaan tunnu tajuavan, vaikka välillä yritän asiasta vihjailla. En minäkään ihan täysin yksin ole, mutta todella harvoin ketään tapaa kun kaikilla on omat perheet ja sitä kautta omat menonsa - varsinkin kesällä. Haluaisin kerrankin oikeasti nauttia Suomen kesästä ja tuntea itseni normaaliksi.

Menen ensi viikolla tutustumaan erään hyväntekeväisyysjärjestön toimintaan ja katsomaan olisiko siellä mitään minulle sopivaa tekemistä, mutta olen kyllä kovin skeptinen asian suhteen. Se on taas näitä yrityksiä, jotka aina lopulta aiheuttavat pettymyksen. Saatan löytää uusia ihmisiä, jotka tervehtii kun tulee kaupassa vastaan, mutta ei mitään sen enempää. Ja hekin ovat yleensä minua kymmenen vuotta vanhempia naisia. Tarvitsisin ikäistäni seuraa, jonka kanssa pyöriä jossain missä tapaisin ikäisiäni miehiä (missähän kummassa sekin olisi). Mitä miehet edes harrastavat kun kaikessa harrastustoiminnassa on mukana vain keski-ikäisiä naisia?

Tälläistä ajatusvirtaa tämä vain..

Minäkin olen yksinäinen ja epätoivoinen. Itken, itken, itken, itken, itken kohta silmät päästäni. Olen itkenyt ainakin viisi vuotta putkeen. Taas yksinäinen kesä, elämälläni ei ole mitään virkaa. Sairauden takia en jaksa mitään yrittääkään, eikä sairaasta kukaan välitä. Vaikka mitäpä tätä kannattaa selittää, eihän tälle kukaan mitään mahda, ja onnettomia on maailma täynnä.

Juu, kyllä tuntuu nämä "ystävät" ja kaverit löytävän aina jotain muuta seuraa. On siinä sitten kiva Facebookista katsella miten kivaa on taas ollut ilman minua...
Ymmärtäisihän sen jotenkin paremmin, jos valittaisi kokoajan tai olisi allapäin, ettei kukaan sellaista haluaisi hauskanpitoseurueeseen, mutta kun en ole sellainen! Päin vastoin, kaiken murheen ja pikimustan masennuksen takaa hymyilen seurassa kuin Hangon keksi ja yritän ylläpitää iloista meininkiä.

Mutta kun "ei sinussa ole mitään vikaa" ...

Hei. Minä olen yksinäinen jo ennen kesääkin. Niinkuin moni teistä. Juuri eilen olin psykiatrin juttusilla joka totesi että masennus edelleen vakava. Se näkyy elämässäni siten etten jaksa hoitaa kunnolla päivittäisiä asioitani. Ainut mitä hoidan on ruoka (itseni kohdalla huonosti) lasteni jotka ovat tilanteesta johtuen enemmän isällään ovat silti täällä viikonloppuisin ja joskus arkisinkin minun vointini mukaan. Eli heille hoidan ruuan, ok teinipoikia ja hoitavat sen osittain itse. 3 akvaarioo, joihin hoidan ruuat mutta veden vaihdot venyy. 1 parta-agama, eli lisko terraariossa mille hoidan ruuan ja perustarpeet ja 1 saksanpaimenkoira mille hoidan ruuan mutta viimeaikoina hän on ulkoillut vain omalla pihalla (omakotitalon iso piha). Eli siinä päivittäiset rutiinit. Moni muu asia hoituisi paremmin jos olisi seuraa.
Olen itse masennuksestani huolimatta puhelijas mutta jotenkin sellaisessa jamassa etten pääse pihaa pidemmälle enkä puhelimessa jaksa "hyvinvoivien" ystävien/tuttujen kanssa p....kaa jauhaa.
Kerron itsestäni lisää jos ketään kiinnostaa.

Voimia sinullekin, ihmisen lapselle <3
Minulla onneksi hehtaari aidattua pihaa niin koira saa omatoimisesti liikuntaa... Itseni hoito onkin sitten niin ja näin. Eilen tosissaan pyörryin 4 kertaa peräjälkeen itseäni hieman teloen ja johtopäätöksenä moiseen on oma diagnoosi, eli kun oli aloitettu tuo anafranil vaikeaan ahdistuneisuushäiriöön ja löysin kaapista mirtazapineja, joista otin 15mg, niin 10min meni kun taju lähti. Työterveyslääkäri kehotti ensiapuun, mutta sekin todettu niin turhaksi paikaksi ja psykka kehoitti jatkamaan lääkitystä. Itse aio lääkitä itseäni ainoastaan bentsoilla. Niitä n.15v syönnyt niin on itselle tuttu ja turvallinen.
Oli aika kauheaa se tajunnan menetys noinkin monta kertaa, kun yksin asun maalla.., koira läpsi tasulla välillä hereille 🙂
No, duunipäivän hoidin kunnialla, vaikka kuinka ahdisti, mutta lapsenhoitovuoron jouduin perumaan. En halua että 7v poika näkee isänsä tajuttomana.
Selkä suorana, päivä kerrallaan, vaikka otsa maata viistäen..
T

Tiedän tunteen. Joskus on hetkiä, että ei millään kestä yksinäisyyttä. Minullakin oli tänään se hetki, että olisi ollut niin kiva kutsua joku kahville. Pahoitin todella mieleni, kun minut oltiin unohdettu kuin ihminen jota ei enää ole. Minähän olen hengissä. Mutta sitten huomasin hetken mietittyäni, että hetki menee ohi. Minut oltiin unohdettu kuin kuollut, mutta en välittänyt. Olen kestänyt tämän ennenkin. En ole koskaan ollut mikään ryhmäihminen. Inhoan sitä, että pitää olla teennäisesti sosiaalinen. Minua ei taideta todellakaan tuntea. Ne yksinäiset hetket menevät kuitenkin ohi. Pitää keksiä tekemistä, niin sen hetken kestää. Myös ryhmässä voi kokea kuitenkin saman tunteen. Ei kukaan ihminen kestä kovinkaan kauan sitä, että elämässä ei ole ketään. Kun katsoin tänään koditonta kadulla, teki oikeasti mieli moikata. Osoittaakseni, että minä ymmärrän jollain tavalla miltä sinusta tuntuu. En kuitenkaan moikannut. Enhän tuntenut häntä.

Mulla on myös tosi yksinäistä. Olen pois työelämästä, kavereita ei ole kuin muutama jotka harvoin pitää yhteyttä. Oma äitikin on mut hylännyt jo vuosia sitten, on kiinnostunut vain korkeintaan lapsistani. Tuntuu ettei elämällä ole oikein mitään mua varten. Normaalisti hoidan kotiaskareet, yritän pitää itseni kasassa lääkkeiden avulla kun usein ahdistaa. Tuntuu niin pahalta kun kukaan ei koskaan soita eikä mitään. Yksinäinen kesä tosiaan edessä, lapset on muttei ketään muuta. Psykologilla käyn kyllä. Exänkin kanssa tosi ristiriitaiset välit, silti on ainut jonka kanssa olen aika usein tekemisissä.

Onpa hyvä keskustelun aloitus. Täällä me sosiaalisista kuvioista poissuljetut olemme. Ja muut sitten voivat lukea tämän ja puhua kesteillään meistä. Voi kuinka tekopyhää. Eihän meitä tunneta. Emmekä mekään täällä tunne toisiamme. Selventäisin vielä vähän kirjoittamaani. Eli kirjoitin eilen, että teki mieli moikata koditonta. Varmaan ihmettelette miksi. No siksi, että eihän koditonkaan alunperin ole koditon ja koska häntäkään ei oteta tässä eräässä kaupungissa joukkoon. Koska meistä kukaan ei tunne häntä. Koditontahan ei kuulu ottaa joukkoon. Tiedän kuitenkin, että minäkään en tule kutsumaan häntä kotiini. Kaikki varmaan tietävät miksi. Halusin vain kuvata sanoin, miltä tuntuu tämän erään pikkukaupungin kohtelu. Minun kohteluuni on aina ollut ihan eri syyt kuin kodittomalla. Sen tiedän itsekin. Uskon, että olen tähän kaupunkiin liian sisällökäs. Syrjimiselle on monia eri syitä. Aina löytyy syy miksi ei ota joukkoon. Jos joukkoon ei halua ottaa, niin syy löytyy aina. Mutta en minä ihan yksin ole. Minä en varmaan pääse pintapiireihinkään täsä kaupungissa, koska minua ei kiinnosta minkäväriset hiukset sillä jollain on tai mikä on urakehitys ollut eilen aamulla klo 10. En jaka jauhaa paskaa. Varmaan siinä syy, miksi vähän vaikeaa päästä joukkoon. En tiedä siitä sitten. Mutta tekemistä löytyy aina. En minä täällä ole hakemassa myötätuntoa yms. Mutta kyllä tämä on hyvä kanava elää tilanteen kanssa joku tosiaan on ihan vastapuolen ongelma.

Hyvä vihje samaan tilanteen ajetuille seura kaipaaville. Sano hetkeksi goodbye koko kaupungille jossa elät. Jos ympäristösi jauhaa vanhoja juttuja, niin kuka kieltää lähtemästä. Kesähän on täynää kaikkia kivoja tapahtumia. Ei täydy suostua siihen, etteikö muka ansaitsisi hyvää seuraa. Juttu saattaa olla joskus niin, että kaupunkin jossa elät, ei edes tunne sinua, vaan luulee tietävänsä. Kun vaihtaaa maisemaa hetkeksi, niin katsoo vähän etäämmältä kaikkia turhan tärkeitä.