Yksinäinen ja vailla näköalaa

Yksinäinen ja vailla näköalaa

Käyttäjä tuokkide aloittanut aikaan 21.02.2020 klo 19:40 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä tuokkide kirjoittanut 21.02.2020 klo 19:40

Heippa vaan, olen uusi täällä ja yritän ymmärtää miten täällä tulee toimia. Kokeillaan nyt sellaista tähän alkuun, että kerron hieman itsestäni ja omaa tarinaa, ja katsotaan mihin suuntaan mennään siitä eteenpäin.

Minusta sen verran, että olen kohta nelikymppinen mies, minulla on kaksi lasta ja he ovat luonani joka toinen viikko. Olen avioeron lisäksi kärsinyt samaan kriisiin totaalisen työuupumuksen, ja olen sen johdosta ollut sairaslomalla nyt jo useamman vuoden. Yritän kuitenkin palata takaisin työelämään, vaikka varsinaisesti ei oikein mitään motivaatiota siihen tai elämään nyt ehkä yleensäkään ole.

Tämän elämänkriisin kautta on tullut arvioitua omaa elämää laajemminkin. Olen huomannut, että minulla ei ole oikein ikinä ollut kunnolla ystäviä, ja että olen varmaan ollut aina enemmän tai vähemmän yksinäinen. Ihmissuhteet on aina tuntuneet jotenkin väkinäisiltä ja vaivaannuttavilta, vaikka sinänsä ihmisten kanssa olen tullut ihan hyvin toimeen – ei ole ollut mitään riitoja tai erimielisyyksiä, ei edes avioeron yhteydessä. En koe myöskään pelkääväni sosiaalisia tilanteita, ja kaikenlaiset esiintymiset tai ihmisjoukoille puhumiset on vaikkapa työpaikalla sujuneet ihan hyvin. 

Kaipaan kuitenkin sellaista yhteyttä ihmiseen, että jotenkin itsekin tulisi näkyväksi ja merkitykselliseksi. Tiedän, että elän ihan liikaa oman pään sisällä, ja pyörittelen asioita aivan liikaa. Muilla voi olla vaikeaa päästä kovin hyvin perille minun ajatuksista, kun ne on hautuneet niin pitkään. Tai mistäs minä tietäisin. kun oikeastaan ei ole ketään, kenen kanssa näistä asioista juttelisin.

Ihmissuhteita ja ystäviä olen yrittänyt hankkia erilaisten harrastusten ja järjestöjen ja vapaaehtoistöiden kautta, mutta kovasti tuntuu olevan vaikeaa sekin. Tämänikäisillä ihmisillä on omat perheensä ja kuvionsa, ja aktiivisilla ihmisillä sitä tekemistä tuntuu olevan todella paljon jo ennestään. Ehkä oma luonnekin on sellainen, että ei jotenkin osaa tyrkyttää itseään ihmisten yksityisasioihin ja elämänkuvioihin mukaan, vaan tyytyy jutustelemaan jotain pinnallisia ja ehkä hieman liiankin helposti lannistuu, jos omiin kysymyksiin tai viesteihin ei tule vastauksia. En kuitenkaan oikein usko, että ystävyyssuhteet olisivat oikeasti sellaisia, että toiseen ihmiseen tutustumisen pitäisi olla hurjasti ponnistelua vaativaa ja että pitäisi olla jonkinlainen suunnitelma siitä miten aikoo toimia. Haluaisin, että asiat menisivät jotenkin eteenpäin vaan jutustelemalla ja siitä sitten vähän henkilökohtaisempiin ja syvällisempiin aiheisiin. Mutta kovasti näissä jää siihen säästä juttelun tasolle, ja jos mitään tarkempaa kysyy, niin jotenkin ei tule vastausta tai vastinetta siihen. Vaikeaa on, eikä sitä oikein useamman yrittämisen jälkeen enää jaksa samaa ihmistä vaivata. 

Jonkinlaista masennuksen seurausta on myös sellainen yleinen mielenkiinnottomuus, eli ei löydy oikein mitään sellaista omaa asiaa tai juttua, joka kiinnostaisi ja josta jaksaisi innostua. Varmaan sellainen harrastus tai muu olisi hyvä siinä, että saisi niitä kavereitakin, mutta ilman innostusta tuntuu lysähtävän tuollainenkin aika äkkiä. En jaksa seurata urheilua tai politiikkaa tai uutisia tai oikein mitään muutakaan, ja elokuvat ja musiikki yms tuntuu myös ihan yhdentekevältä. 

Terapiaa olen käynyt nyt kolme vuotta, mutta en oikein tiedä onko siitä ollut hyötyä. No, ehkä näitä edellä mainittuja asioita on siellä saanut purettua, ja jollain tavalla saanut tukea ja kärsivällisyyttä näiden kaiveluun. Silti tuntuu elämä vaan niin tyhjältä ja näköalattomalta. Vielä olisi hyvinkin toiset 40 vuotta edessä, mutta en oikein odota yhtään mitään tältä loppuelämältä. Varmaan voi tulla jotain hyviä hetkiä ja kokemuksia vielä, mutta ei oikein tunnu tämän kaiken tuskan ja vaivan arvoiselta.

Jotenkin pitäisi kuitenkin selvitä, lasten takia.

Mitäpä ajatuksia juuri sinulle tuli? Mitä tekisit jos olisit minä?

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 29.02.2020 klo 01:01

No en oikein osaa sanoa.. Luontoon.. näköalat vaihtuu jos vaeltaa vaivaa nähden johonkin avaraan paikkaan. Yleensäkin pelkkä maisemanvaihdos voi tehdä terää tylsistyneeseen mieleen?

Tuo on niin totta mitä kerroit noista kaikenlaisista vapaaehtois/mielenkiinnonkurssjutuista, ei niissä tutustu yleensä keneenkään. Jokaisella omat kuviot elämässään. Avoin jos on ehkä hiukka enemmän chansseja. Rohkeana vaan tilanteen avautuessa sanoa ja vastata jos jostain ihmisestä vastakaikua saa. Yhteyteen meidät ihmiset on luotu. Silti maa kohta täys yksin eläviä yksinäisiä. Jossain mennyt jotain pahasti pieleen?