Yksinhän minäkin kokoajan olen. Lapsuuden kaverini menetin neljätoistavuotiaana kun minut huostaanotettiin. Laitoksen kaverini menetin kun muutin omilleni. En lähde ulos kämpästä muuta kuin yöllä roskia viemään ulos, koska nykyään pelkään ja ahdistun ihmisistä.

Sama juttu täällä. Eikä asiaa helpota ollenkaan se että olen aina liikaa miettinyt mitä muut minusta ja minun elämäntilanteestani ajattelevat. Aina kun juttelen jonkun kanssa, mietin väkisinkin että teeskenteleekö se ystävällistä ja oikeasti pitää minua ihan outona.

Toisaalta viihdyn yksin, mutta toisaalta ahdistaa se ettei ole kavereita joiden kanssa jakaa asioita ja joiden kanssa jutella muutenkin kuin vain satunnaisesti puhelimessa. Jokainen päivä on kuin toisensa kopio, sitä samaa rutiinia ilman mitään uutta ja piristävää vaihtelua.

Mä olen yksinäinen. Olen 58 v.Mä olin muutaman kuukauden onnellinen. Mä olin jo kertomassa ihmisille, että seurustelen. En ole useaan vuoteen yrittänyt edes kiintyä kehenkään. Me jotenkin oudolla tavalla kiinnyimme. Meidän alitajuinen mieli tiesi, että meistä ei tule enempää. Hän kuoli. Ensimmäisellä viikolla olin viestitellyt, että minulla on menettämisen pelko. Ja kyllä näin kävi menetin hänet. Nyt on tyhjyys. Mä katselen taivasta. Hän on tähtenä taivaalla.

Kuolema teki tästä rakkaustarinasta eheän ja täydellisen. Meillä ehti olla vain kivaa yhdessä. Me ei nähty arkea. Me vain rakastimme.

Mä ajattelin äsken, että Jumala antaa ja ottaa. Nyt minulla on katkeria ja ikäviä ajatuksia. Ja mietin, että mitä opin?

Mietin ja mietin ja olen yksin. Juon olutta!

Tämä on tarina murto osa kaikesta kokemastani.