yksin ja ahdistunut
Jälleen yksinäinen lauantai ilta. Masentaa ahdistaa. Mikään ei huvita. Tuntuu
ettei elämällä ole mitään annettavaa enää. Taapertaa vain päivästä toiseen.
Maanataina taas työpäivä. Toki pitäis olla onnellinen että on töitä. Tuntuu vain ettei
jaksa. Onneks lääkäri kirjoitti kelalle lausunnon. Olen osasairauspäivärahalla vielä
kuukauden.
Muta päivä kerrallaan. Joulua odotellessa. Yrittää nauttia elämän pienistä iloista.😀
Niin sanottakoon vielä. Olis kiva kun olisi edes yksi ystävä. Minun ns.
ystävät ovat hylänneet kun itsellä alkanut mennä paremmin. En uskalla
enää luottaa ihmisiin.😞.
Mietin usein tämmöistäkö on mun loppuelämä. Töistä kotiin ja toisin päin.
Minulla noita pelkoja riittää. Saa vain miettiä mitä en pelkää. Matkustus
kammo ja sosiaalisten tilaneiden pelko esimerkkinä. Olen joutunut monesta
kieltäytyyn niiden vuoksi. Miksi sitä on tämmöinen. Olen miettinyt monesti
yksikseni. Eihän siitä seuraa muuta kuin ahdistunut ja masentunut olo.
Välillä sydän hakkaa ja kädet tärisee. Säikyn pienintäkin rapsahdusta.
Mielikuvitus laukkaa vähän liikaakin.Onneks mietoa opamoxia vähän auttaa.
Kaikkea hyvää sinulle. Yksinäisyys on kyllä kurja asia. Minullakaan ei ole juuri ystäviä ja joskus se tuntuu musertavalta. On vaikeaa luottaa ihmisiin. Mietin joskus mikä minussa oikein on niin pahasti vialla, kun en osaa tutustua ihmisiin ja entisetkin ystävät ovat kaikonneet. Onko se vain tämä pitkään jatkunut masennus, jota ei kukaan jaksa katsella?
Kyllä niitä parempia aikoja tulee, vaikka välillä tuntuu ettei elämässä ole mitään elämisen arvoista. Kannattaa nauttia pienistä asioista. 🙂
Täällä avoero, hyvin erilainen ja raskas syksy takana ja yksinäisyys painaa päälle. Tuntuu, että olen pärjännyt ihmeellisen hyvin itsekseni, mutta en koe olevani ehjä. Olenkohan liian huomion- ja hellyydenkipeä, koska yksinäiset illat tuntuvat välillä puristavan pahalta. Välillä itkettää.. välillä puran kiukkuani menneisiin vuosiin ja nostan selkäni suoraksi ja lopetan nysväämisen. Sitten taas nämä tuntemukset valtaa.. 😞 Olen luonteeltani hyvin iloinen ja elämänmyönteinen, mutta jotenkin viime kuukaudet ovat musertaneet itsetuntoni nollaan. Tiedän, että tulevaisuudessa odottaa jotain ihanaa ja mahtavaa, mutta en vain jaksa odottaa. Onko muilla samankaltaisia fiiliksiä ja kuinka kauan ne kalvaa`?
Ei masentuneen ihmisen seura välttämättä mitään mukavaaa ole.Itse
tuntuu etten edes uskalla ja osaa puhua ihmisille. Ajatukset pyörii vain omissa
murheissa. Osaan tehdä helpostakin asiasta vaikean. Mietin ja hermoilen asioita
viikkoja etukäteen. Ei jaksa uskoa siihen parempaan huomiseen. ei sitä kuitenkaan
tule koskaan😞