Hei!
Alan olla hyvin epätoivoisessa tilanteessa, en jaksa tätä elämää enää.
Olen työssäkäyvä 57v. nainen, eronnut vuosia sitten. Minulla on kaksi aikuista, omaa elämäänsä elävää lasta ja kaksi ihanaa lastenlasta.
Vuosi sitten jouduin työpaikan vuoksi muuttamaan Itä-Suomesta pääkaupunki seudulle.
Keväällä 2014, uuden työpaikan ja paikkakunnan vaihdoksen aiheuttaman stressin lisäksi vanha isäni kuoli. Sitten tuli hautajaisjärjestelyt kätevästi näin 300km takaa, perinnönjako ja siitä riitely veljieni kanssa. Ei mitään kauhean vakavaa, mutta erimieltähän me lähes kaikesta olimme ja paljon ikäviä yhteydenottoja olen saanut kun en ole riittävän nopeasti perinnönjako asioita hoitanut enkä niin kuin joku muu olisi halunnut. Olen hoitanut ne niin kuin laki sanoo, järjestyksessä ja asiallisesti. Veljeni ovat lähinnä keskittyneet moittimaan toimintaani, mutta eivät itse tehneet mitään, ei yhtään mitään. Yksin tyhjensin isäni ison asunnonkin.
Väsyin. Kesäloman lähinnä tuijotin järvelle mökin laiturilta, Muuhun en pystynyt.
Minulla ei ole ketään kenen kanssa asioita jakaisin. Kukaan ei tunne arkeani.
Tuttavia, jopa sukulaisia, asuu pääkaupunki seudulla, mutta yhteydenpito on satunnaista.
Lapseni asuvat myös kaukana enkä näe lapsenlapsiani kuin joskus lomilla. Heitä on valtava ikävä.
Nyt on taas edessä yksi tyhjä viikonloppu, jonka aikana en varmasti sano sanaakaan kenellekään. No, ehkä kaupan kassalle: ’Kiitos.’ Kukaan ei soita, kukaan ei ota minkäänlaista yhteyttä. Ei ketään kenen kanssa kävisi jossain, vaikka edes kahvilla.
Jos tapaankin jonkun tuttavan tai soitan jollekin (niin, minä olen se joka soittaa, minulle ei soiteta), niin puhutaan varmasti vain sen toisen ihmisen asioista, siitä mitä hänelle kuuluu, oli se sitten hyvää tai vähemmän hyvää. Jos toinen kohteliaisuuttaan kysyy, mitä minulle kuuluu, niin ei hän kuitenkaan koskaan jaksa kuunnella vastausta… Minua ei kuulla.
Tunnen itseni näkymättömäksi, tapetinväriseksi, tarpeettomaksi. Ketään ei elämäni kiinnosta, ketään ei ajatukseni kiinnosta, kukaan ei jaksa niitä kuulla.
Kuitenkin, olen työkykyinen, hyvässä ammatissa, hyvin kolutettu. En ole päihderiippuvainen eikä minulla ole edes taloudellisia vaikeuksia. En vain kelpaa kenellekään seuraksi.
Tällä viikolla on taas tullut muutamia ikäviä yhteydenottoja veljiltäni ja nyt en enää jaksa kaikkia näitä ikäviä asioita. Mulla ei ole ketään kenen kanssa pystyisin näistä puhumaan, ei ketään kuka jakaisi kokemuksiani ja helpottaisi ahdistustani, ei ketään joka sanoisi, että kyllä tästä taas selvitään. Olen täysin yksin kaiken kanssa enkä enää jaksa.
Kukaan ei minua kaipaa, kukaan ei minua muista eikä tarvitse, kaikilla on oma hieno ja mielenkiintoinen elämänsä – mitä yhden yksinäisen naisen elämä ketään kiinnostaisi.
En tiedä, mietin vain kuinka tämän lopettaisin ei elämässä ole enää mitään minulle. Eihän minulla mitään elämää ole!
En ihmettele ettei kukaan kommentoi, en edes odota sitä sillä mua oikeasti hävettää että kerroin mutta myös se, etten aikamiehenä pystynyt sulattamaan kiusantekoa joka tosiaan aika lapsellista kun olen sitä jälkeenpäin itsekseni puntaroinut. Käsitän ettei mulla ollut kommoisia sosiaalisia taitoja silloin mutta syy oli myös firmalla kun ei millään lailla kouluttanut mua opastamaan tuntemattomia nuorukaisia. Itseni ikäisten kanssa ei ollut mitään ongelmaa kenenkään kanssa mutta en siis syytä niitä nuoria muusta kuin lapsellisuudesta. Hei eivät ymmärtäneet että kun töihin tullaan siellä pitää myös jotain tehdä. Siitähän se palkkakin maksetaan. Tämä tapahtui ajallisesti siis yli kymmenen vuotta sitten jolloin asioihin suhtauduttiin eri tavalla kuin nykyisin.
Ne jotka tätä lukevat vielä sanoisin että se koirani sairastuminen niiden työpaikan puheitten aikaan oli silkkaa sattumaa vaikka se silloin tuntui järkyttävältä tilanteelta. En kuitenkaan silloinkaan uskonut että nämä nuoret olisivat niin karmeaan tekoon pystyneet. Mahdollista se toki olisi ollut sillä koirani tarha oli pihan perällä ja joka ilta laitoin koiran sinne. Koirani rotu, siperian laika, ei sisällä viihtynyt öitä. Koirani oli myös hyvin sosiaalinen eli sitä oli tuntemattomienkin helppo lähestyä. Nämä kaikki olosuhteet kun otti huomioon, ei ollut ihme että vauhkouduin työpaikan puheista, järjen ääni sisälläni ei tullut esiin, enkä kertonut silloin epäilyistäni kenellekään. Olisi varmaan pitänyt mutta pelkäsin että minua olisi pidetty täysin tärähtäneenä. Salasin siis kaiken ja olin varmaan aikalailla ahdistunut.
Luultavasti se psykologi oli täysin oikeassa, eikä hän heittänyt sitä lonkalta. Hän varmaan näki lävitseni silloin ja suositteli työpaikan vaihtoa ihan tosissaan. Olisinpa silloin käsittänyt asian oikein niin voi olla että muutkin asiat olisivat loksahtaneet kohdalleen ja tajunnut miten olisi pitänyt tilanteeseen suhtautua. Silloin en sitä tajunnut ja nyt on myöhäistä mutta jos töihin palaan vielä en kyllä ala ketään opastamaan missään asiassa.