Hei!
Alan olla hyvin epätoivoisessa tilanteessa, en jaksa tätä elämää enää.
Olen työssäkäyvä 57v. nainen, eronnut vuosia sitten. Minulla on kaksi aikuista, omaa elämäänsä elävää lasta ja kaksi ihanaa lastenlasta.
Vuosi sitten jouduin työpaikan vuoksi muuttamaan Itä-Suomesta pääkaupunki seudulle.
Keväällä 2014, uuden työpaikan ja paikkakunnan vaihdoksen aiheuttaman stressin lisäksi vanha isäni kuoli. Sitten tuli hautajaisjärjestelyt kätevästi näin 300km takaa, perinnönjako ja siitä riitely veljieni kanssa. Ei mitään kauhean vakavaa, mutta erimieltähän me lähes kaikesta olimme ja paljon ikäviä yhteydenottoja olen saanut kun en ole riittävän nopeasti perinnönjako asioita hoitanut enkä niin kuin joku muu olisi halunnut. Olen hoitanut ne niin kuin laki sanoo, järjestyksessä ja asiallisesti. Veljeni ovat lähinnä keskittyneet moittimaan toimintaani, mutta eivät itse tehneet mitään, ei yhtään mitään. Yksin tyhjensin isäni ison asunnonkin.
Väsyin. Kesäloman lähinnä tuijotin järvelle mökin laiturilta, Muuhun en pystynyt.
Minulla ei ole ketään kenen kanssa asioita jakaisin. Kukaan ei tunne arkeani.
Tuttavia, jopa sukulaisia, asuu pääkaupunki seudulla, mutta yhteydenpito on satunnaista.
Lapseni asuvat myös kaukana enkä näe lapsenlapsiani kuin joskus lomilla. Heitä on valtava ikävä.
Nyt on taas edessä yksi tyhjä viikonloppu, jonka aikana en varmasti sano sanaakaan kenellekään. No, ehkä kaupan kassalle: ’Kiitos.’ Kukaan ei soita, kukaan ei ota minkäänlaista yhteyttä. Ei ketään kenen kanssa kävisi jossain, vaikka edes kahvilla.
Jos tapaankin jonkun tuttavan tai soitan jollekin (niin, minä olen se joka soittaa, minulle ei soiteta), niin puhutaan varmasti vain sen toisen ihmisen asioista, siitä mitä hänelle kuuluu, oli se sitten hyvää tai vähemmän hyvää. Jos toinen kohteliaisuuttaan kysyy, mitä minulle kuuluu, niin ei hän kuitenkaan koskaan jaksa kuunnella vastausta… Minua ei kuulla.
Tunnen itseni näkymättömäksi, tapetinväriseksi, tarpeettomaksi. Ketään ei elämäni kiinnosta, ketään ei ajatukseni kiinnosta, kukaan ei jaksa niitä kuulla.
Kuitenkin, olen työkykyinen, hyvässä ammatissa, hyvin kolutettu. En ole päihderiippuvainen eikä minulla ole edes taloudellisia vaikeuksia. En vain kelpaa kenellekään seuraksi.
Tällä viikolla on taas tullut muutamia ikäviä yhteydenottoja veljiltäni ja nyt en enää jaksa kaikkia näitä ikäviä asioita. Mulla ei ole ketään kenen kanssa pystyisin näistä puhumaan, ei ketään kuka jakaisi kokemuksiani ja helpottaisi ahdistustani, ei ketään joka sanoisi, että kyllä tästä taas selvitään. Olen täysin yksin kaiken kanssa enkä enää jaksa.
Kukaan ei minua kaipaa, kukaan ei minua muista eikä tarvitse, kaikilla on oma hieno ja mielenkiintoinen elämänsä – mitä yhden yksinäisen naisen elämä ketään kiinnostaisi.
En tiedä, mietin vain kuinka tämän lopettaisin ei elämässä ole enää mitään minulle. Eihän minulla mitään elämää ole!
Hei Maris!
Mitä ajattelet rukouksesta. Ja te muutkin, haluatteko että rukoilen puolestanne. Minä sairastan yleistynyttä ahdistuneisuushäirötä. Olen määräaikaisella eläkkeellä. Kirjoitelkaa lisää!
Hei vielä, jäi eilen kirjoittamatta siitä että kävin anteeksiantokurssin, luin kirjoja paljon ja keskustelin anteeksiannosta ja -saamisesta. Jotenkin uskon siihen että kun itseään yrittää muuttaa niin elämä muuttuu.
Olin hyvin epäluuloinen miehiä kohtaan ja myös naisia, johtui aiemmasta elämästä missä elin "vääränlaisten" ihmisten ympäröimänä. Totuin väärään elämäntyyliin yms. Kun pääsin pois lapsuuden seudulta elämä muuttui, mutta piti vielä muuttaa muutaman kerran ennenkuin sain uutta elämää vanhan tilalle. Tässä kaikessa suurena apuna oli vertaistuki, myös tämä tukinetti, Ja usko Jumalaan sekä rukous, sekä sinnikäs eteenpäin meno vaikka miltä tuntuis tai näyttäis. Moni kauhisteli minun ratkaisuja, mutta nyt voin sanoa että se kannatti. Kyllä oli ahdistusta ja pelkoa mutta se kannatti. En kehoita ketään samaan mitä itse tein vaan jokaisen on löydettävä se oma juttu mitä seurata ja tehdä elämässään. Niin minullekkin sanottiin ja eräs ihminen sanoi että masennus minun kohdalla oli sisimmän hätähuutoa että elän väärin, väärien tapojen orjana, että minun oli muutettava omia ajatuksia ja tekoja.
Niin teen vielä edelleen. Luen tällähetkellä kirjaa "tunnelukoista", ei ole ehkä enää ajankohtainen kun luen niin huomaan että noinhan olen jo tehnyt, eli alitajuntakin kait ohjaa oikeaan suuntaan kun vain sitä kuuntelee.
Hyvää ja räntäsateista päivän jatkoa kaikille!
Hei!
Kalex: Olet oikeassa, on ristiriitaista sanoa ettei kukaan ole minuun yhteydessä ja sitten todeta että veljeltä tuli tekstari... Hiukan täsmennyksenä, kyllä veljeni ja veljentyttäreni pitävät minuun yhteyttä, silloin kun he haluavat minulta jotakin, mutta eivät he kysy mitä minulle kuuluu tai kuinka voin.
Perintöasiat ovat minun hoidossani, koska jonkun on ne hoidettava eikä veljeni niitä saisi hoidettua, ei ainakaan laillisesti ja tasapuolisesti. Toiselta veljeltäni on omat ja vieraat varat menneet ennenkin sekaisin ja raha-asiat hunningolla, en toki anna hänen sotkea isämme perintöä, sen verran itsekyyttä minultakin löytyy. Ne ovat vain asioita jotka on tehtävä, kuten työ yleensäkin, ja minähän teen, myönnän olevani tunnollisuuden perikuva ja hyvin velvollisuudentuntoinen. Tiedän että tällä ominaisuudella rasitan itseäni, rennompi ote helpottaisi.
Veljentyttäreni on minulle kuin pikkusisko, oli 13v. kun hän syntyi ja aina opiskelemaan lähtööni asti hän oli päivittäin elämässäni, hoidin häntä myös silloin paljon. Hän on minulle hyvin rakas. Tänäpäivänä hänen kunto on hyvin huono, elämä voi loppua sydämmen pysähdykseen tai äkilliseen verenvuotoon milloin tahansa, ja narkomaanin psyyke ei ota vastaan normaalia kieltäytymistä. Addiktin mieli ja ajatus kulkee vain yhtä rataa, ei siihen normaalilla puheella ole mitään vaikutusta.
En pelkää ammattiauttajia, olen heitä käyttänyt, en vain jaksa uskoa saavani apua muuta kuin pilleripurkin verran.
Arka: Jokainen saa rukoilla ihan niin paljon kuin haluaa ja ihan mitä haluaa. Jos se tekee sinut onnelliseksi, niin ole hyvä. Itse olen ateisti - toivon myös että minun vakaumustani kunnioitetaan.
Kaikkea hyvää teille.
Maris57 kirjoitti 4.3.2015 16:3
Hei!
Kalex: Olet oikeassa, on ristiriitaista sanoa ettei kukaan ole minuun yhteydessä ja sitten todeta että veljeltä tuli tekstari... Hiukan täsmennyksenä, kyllä veljeni ja veljentyttäreni pitävät minuun yhteyttä, silloin kun he haluavat minulta jotakin, mutta eivät he kysy mitä minulle kuuluu tai kuinka voin.
Kiitos vastauksestasi Maris57. Oletko varma että veljesi eivät ole kiinnostuneita mitä sinulle kuuluu ja miltä sinusta tuntuu. Ehkä he eivät vain osaa sanoa sitä sinulle, kuinka tärkeät olet heille. Olet ilmeisesti heitä vanhempi, auktoriteetti ja yleensä auktoriteetteja on vaikeaa lähestyä koska he ovat fiksumpia. Koska veljesi eivät pysty tärkeitä asioita hoitamaan, kuten sanot, he tuntevat alemmuutta sinua kohtaan. Arastelevat puhua sinulle kuin vertaisilleen. Perusteellinen keskustelu ei olisi pahitteeksi jossa tulet heitä vastaan ilman asemaasi.
Veljentyttäresi tilanne on kieltämättä ongelmallinen ja vaikeaa häntä on auttaa. Oma tilanteeni on hieman samanlainen kun yritän auttaa dementoitunutta äitiäni, jolle on ihan turha antaa mitään neuvoja koska hän ei niitä pysty enää ottamaan vastaan. Vaikeinta auttamisessa on kuitenkin hänen kuoleman kaipuunsa kuuleminen ja sellaisen kaipuun ymmärtäminen tässä maailmassa jossa pitkää elämää pidetään perusoikeutena ja tavoitteena. Menetän poikkeuksetta yöuneni joka kerta kun häntä käyn tapaamassa, niin vaikeaa on dementoitunutta ymmärtää. Olen kyllä turvautunut ammattiauttajiin tässäkin asiassa mutta saamani neuvot tulevat jostain oppikirjasta ja niitä ei pysty soveltamaan todelliseen elämään. Niitä kirjoittaneet eivät taatusti ole olleet muistisairaan omaisia. Vaikeaksi tilanteen tekee se ettei äitini halua hoitokotiin vaan asua kotonaan.
Sinulla on selkeä ennakko asenne ammattiauttajia kohtaa. Itse olen varannut ajan yksityis psykologeilta eikä käyntien päätteeksi ole kertaakaan ehdotettu mitään lääkitystä ja eihän he niitä voisi määrätäkään koska vain lääkäreillä ja psykiatreilla on oikeus määrätä lääkitys. Sen sijaan psykologit osaavat kuunnella toista, ainakin minun tapaamani ja näiden keskustelun jälkeen olen aina tuntenut itseni tasapainoisemmaksi kuin sinne mennessäni. Kyse on itseluottamuksen palauttamisesta, joka selvästi on sinunkin ongelmasi vaikka et ehkä sitä itse huomaa auktoriteetti asemasi alta.
Minulla on vilpitön halu auttaa sinua, ei kertoa pelkästään mikä on ongelmasi. Omaa yksinäisyyttäni olen saanut vähennettyä hankkimalla kirjeenvaihtoystäviä, joihin pidän säännöllisesti yhteyttä. Itselleni on helpompaa käsitellä vaikeitakin asioita kirjoittaa ne jonkun luettavaksi ja saada realistisia vastauksia tavallisilta, vertaisiltani ihmisiltä. Helpoimmin löydät ystäviä netistä mutta hakemaan joudut jonkin aikaa ennen kuin löydät sielunkumppanin.
hei ketjun aloittaja! ja muutkin. Kirjoitit alussa kuinka kukaan ei sinua kuuntele, ei auta eikä rakasta? Vai käsitinkö väärin? Kuitenkin mainitset että on kaksi ihanaa lapsenlasta, joten olet kuitenkin tekemisissä lastesi kanssa? Ja hehän ovat varmaan elämäsi tärkeimpiä ihmisiä. Ainakin minulle omat lapset ja lapsenlapset ovat. Ja pieniltä lapsilta saa aitoa rakkautta kun heille sitä osoittaa. Vasta aikuistuttuaan ja kun alkavat kuunnella ympäristöä ehkä muuttuvat toisenlaiseksi.
Pienet lapset ovat aitoja. Samoin eläimet ovat aitoja. Minulla on ollut koira ja tiedän mikä ilopilleri sellainen voi olla.
Työ ja velvollisuudet on tehtävä, mutta jos ajattelisit että ne kestävät vain vähän aikaa, ei koko elämää sentään. Etkä voi huolehtia narkomaanista tms. yksin. On olemassa sellaisia tukiryhmiä kuin narkomaanien ja alkoholistien läheiset. Googleta niin löydät. Siellä saat arvokasta tietoa miten toimia heidän kanssaan. Ja voit jakaa ryhmässä omia ajatuksiasi, siellä ei niille naureta, eikä väheksytä.
Maris57 kirjoitti 4.3.2015 16:3
En pelkää ammattiauttajia, olen heitä käyttänyt, en vain jaksa uskoa saavani apua muuta kuin pilleripurkin verran.
Miksi et jaksa uskoa? Onhan paljon hyviä terapeutteja, ja lisäksi voit saada sen pilleripurkin, jonka uskot auttavan... Terapia on kyllä pitkäjänteistä ja kovaakin työtä ja maksaa, mutta se ei liene työssäkäyvälle ylivoimainen asia.
Muistin yhden laulun jonka kuulin vuosia sitten eräässä norjalaisessa sarjassa, sanat koskettivat niin että itkien kuuntelin ja kuuntelin ja tajusin kuinka olin etääntynyt niistä tärkeistä asioista elämässä:Laulu joka laulettiin norjalaisessa sarjassa päin perhettä. Sävel oli hyvä ja sanat vielä paremmat.
Pienet tärkeät asiat.
Mielesi levottomana harhailee,
kun näytät unohtavan, pienet tärkeät asiat.
Et saa hetkenkään rauhaa,
kun kaipaat koko ajan toiseen paikkaan.
Tuntuu että elämäsi on
kurjaa ja harmaata.
Mitä sinä etsit,
mitä oikein odotat?
Kun et koskaan suo
itsellesi lepoa ja rauhaa
ei mikään voi kasvaa ja kehittyä.
Mene omaan tupaasi, vaikka pieneenkin
niin on siellä jotain itsellesi rakasta.
Metsään jos huudat, et vastausta saa.
Kulje takaisin sen luo minkä haluat.
Se onni mitä haet,
siintävien vuorten takaa,
onkin ehkä omanasi.
Lakkaa kiertämästä loputonta kehää,
opettele rakastamaan pieniä, tärkeitä asioita.
Ja minuakin kehoitettiin jossain vaiheessa elämää katsomaan peiliin, ihan oikeasti katsomaan millaista ilmettä näytän muille, millä äänensävyllä puhun, mitä puhun, miten käyttäydyn. Oli se aika metkaa kuinka en ollut tajunnut miten vihaiselta näytin, puhuin kireällä äänellä yms. Vieläkin huomaan kuinka naama on välillä niin vihaisissa kurtuissa ettei ole ihme ettei kukaan uskalla tervehtiä, silloin kun mietin liian paljon kaikkea hankalaa mitä elämässä on.
Kalex: Arvasit väärin, olen sisarussarjan kuopus. Olen se ärsyttävä pikkusisko, joka oli vain tiellä ja jota ei tarvinnut kuunnella. Olen myös se kympin tyttö, joka aina hoitaa kaiken ja mielellään täydellisesti. En ole veljilleni auktoriteetti, vaan edelleen ärsyttävä pikkusisko, jota ei kannata kuunnelle. Asioiden hoito on minun vastuullani siksi, että talous- ja lakiasiat liippaavat aika läheltä ammatillista osaamistani ja siksi että hoidin isäni talousasiat jo useamman vuoden ajan. Veljeni eivät varmaankaan tunne alemmuutta minua kohtaan, pikemminkin he pitävät minua edelleen ärsyttävänä tiukkapipona, joka vain hankaloittaa heidän elämäänsä. Hyvin suoraan he ovat minulle sanoneet että olen hankala eikä kanssani voi keskustella.
Olen pahoillani äitisi puolesta, isäni sairasti alzheimeria, joten muistisairaan hoito on tuttua. Raskaita ja raastavinta minulle oli taudin alkuvaiheessa, juuri diagnoosin saamisen jälkeen, katsoa älykkään miehen ahdistusta voimatta auttaa, koska hän tiesi jo koulutuksensa perusteella hyvin tarkkaan mitä on vääjäämättä edessä. Kun tauti vähitellen eteni, hänen ahdistuksensa väheni, vähitellenhän muistisairas alkaa elää vain hetkessä, kuten pieni lapsi. Mutta kyllä hänkin välillä vaipui toivottomuuteen ja sanoi haluavansa pois. Isäni, joka oli sotaveteraani, asui loppuun asti kotona hyvän kotihoidon tuelle. Samalla tuli tutustuttua sotaveteraanien hoitoon ja siihen saataviin tukiin, joista usein kuulee sanottavan etteivät ne ole riittävät, mutta tuosta uskallan kyllä olla erimieltä. Veteraanit kyllä saavat tarvitsemansa avun, mikä on ihan oikein, muutoin vanhusten huollossa voi olla sitten puutteita. Isäni oli kuollessaan jo 94v. ja ymmärsin hyvin hänen halunsa päästä pois, ei niissä viimeisissä vuosissa ollut enää mitään hauskaa kenellekään.
Toivottavasti jaksat äitisi kanssa ja saat tarvitsemasi avun ja pystyt vähitellen itsekin antamaan periksi ja hyväksymään tilanteen. Helppoa ei ole ja huoli on jatkuva, toivottavasti et ole yksin huolehtimassa äidistäsi.
Olet oikeassa sanoessasi että keskusteluissa psykologin kanssa kyse olisi itseluottamuksen palauttamisessa, siitähän tässä pitkälti on kyse. Mutta kyse on myös arvottomuuden tunteesta, en usko että ansaitsen apua, tai että kenenkään muun mielestä ansaitsisin sitä. Joten en usko että kukaan ammattiauttajakaan haluaisi oikeasti minua auttaa, työtäänhän hekin vain tekevät. Maksava asiakas . Minulla ei myöskään ole voimia lähteä etsimään sopivaa, hyvää terapeuttia, en jaksa kestää niitä pettymyksen tunteita joita tulee kun huomaan että homma ei toimi.
Koko elämäni olen yrittänyt olla se täydellinen kympin tyttö joka hoitaa kaiken ja hyvin, mutta silti minulla on koko elämäni myös ollut tunne että en kelpaa. En vaikka tekisin mitä. Varmaan mennään taas sinne lapsuuteen, josta on tullut usko siihen että olen hankala, ärsyttävä ja ikävä ihminen, josta ei voi pitää. Osaamistani varmasti arvostetaan, mutta minusta ei pidetä. Tämä on tunne, joka minulla on, en pysty miellyttämään ketään, en ole rakastamisen arvoinen. Tätä käsitystä on aikanaan vahvistaneet vanhempani, veljeni ja vielä lapseni, jotka aina olivat sitä mieltä että olen turhan tiukka äiti. No, siihen lisäksi ex-mies, joka on aina ollut se mukava tyyppi, josta kaikki pitävät ja jota lapset edelleen varauksettomasti rakastavat, kun se on niin mukava ja hyvä tyyppi. No, oli helppo olla kiva lapsille, kun jätti kasvatusvastuun ja ikävät asiat minulle.
Salainen55: Kyllä minulla on kaksi ihanaa lastenlasta ja he ovat minulle rakkaita. Valitettavasti vain välillämme on 500km, joten en pysty olemaan heidän elämässään vaikka haluaisin. Minun on pakko pitää työpaikkani, jos aion jotenkin tulla toimeen, minulla ei ole mahdollisuutta taloudellisesti jättäytyä pois työelämästä ja kyllä eläkeikään on vielä sen verran matkaa, että en voi ajatella tämän kestävän vain vähän aikaa.
Kirjoitit myös että pitäisi katsoa peiliin. Kyllä varmaan, mutta luuletko että en ole katsonut? Metsä vastaa kuten sinne huudetaan niin tekee. Minäkin vastaan samoin kuin minua kohdellaan. Taisin tuossa aloituksessa mainita, että en jaksa enää olla se joka aina ottaa yhteyttä, joka aina kuuntelee toisten asiat mutta jolta kukaan ei kysy mitä minulle kuuluu. Jos minäkään en saa vastakaikua, niin kuinka kauan minun pitää jaksaa yrittää? Jos minua kohdellaan kuin ilmaa, eikä minua nähdä, niin kuinka kauan minun pitää vain hymyillä ja kuin iloinen koiranpentu yrittää uudelleen. Joskus se koiranpentukin alistuu niihin lyönteihin ja siitä tulee pelokas ja arka.
Koen elämän liian raskaana ja yksinäisenä. En muista milloin olisin nauranut, en keksi mitään positiivista kokemusta tai tunnetta en osaa sanoa kuinka pitkältä ajalta Sen sijaan pystyisin luettelemaan vaikka kuinka paljon tilanteita, sanoja ja asioita jotka ovat satuttaneet minua viimeisenkin viikon aikana, puhumattakaan siitä jos ajatellaan aikaa vaikka pari vuotta taaksepäin. Monissa noissa tilanteissa helpottaisi paljonkin, jos olisi edes joku jolle kertoa, joku joka kuuntelisi ja kuulisi. Mutta kun ei mitään kenellekään voi jakaa, niin ne kertyvät ja suurenevat oman pään sisällä ja syövät kaiken energian.
En vaan jaksa enää.
Maris57 kirjoitti 6.3.2015 16:36
Toivottavasti jaksat äitisi kanssa ja saat tarvitsemasi avun ja pystyt vähitellen itsekin antamaan periksi ja hyväksymään tilanteen. Helppoa ei ole ja huoli on jatkuva, toivottavasti et ole yksin huolehtimassa äidistäsi.
Olet oikeassa sanoessasi että keskusteluissa psykologin kanssa kyse olisi itseluottamuksen palauttamisessa, siitähän tässä pitkälti on kyse. Mutta kyse on myös arvottomuuden tunteesta, en usko että ansaitsen apua, tai että kenenkään muun mielestä ansaitsisin sitä. Joten en usko että kukaan ammattiauttajakaan haluaisi oikeasti minua auttaa, työtäänhän hekin vain tekevät. Maksava asiakas . Minulla ei myöskään ole voimia lähteä etsimään sopivaa, hyvää terapeuttia, en jaksa kestää niitä pettymyksen tunteita joita tulee kun huomaan että homma ei toimi.
Koen elämän liian raskaana ja yksinäisenä. En muista milloin olisin nauranut, en keksi mitään positiivista kokemusta tai tunnetta en osaa sanoa kuinka pitkältä ajalta Sen sijaan pystyisin luettelemaan vaikka kuinka paljon tilanteita, sanoja ja asioita jotka ovat satuttaneet minua viimeisenkin viikon aikana, puhumattakaan siitä jos ajatellaan aikaa vaikka pari vuotta taaksepäin. Monissa noissa tilanteissa helpottaisi paljonkin, jos olisi edes joku jolle kertoa, joku joka kuuntelisi ja kuulisi. Mutta kun ei mitään kenellekään voi jakaa, niin ne kertyvät ja suurenevat oman pään sisällä ja syövät kaiken energian.
En vaan jaksa enää.
Kiitos kysymästä, Maris57, sillä en onneksi ole yksin hoitamassa äitiäni. Minulla on sisaruksia ja äitiäni käy myös sairaanhoitaja tapaamassa. Se vain on ongelmana, että meillä sisaruksilla ei oikein meinaa yhteydet toimia mutta onneksi on se sairaanhoitaja. Sanoit osuvasti että muistisairaus muuttaa ihmisen lapseksi. Niin todellakin on käynyt ja koska minulla ei ole ollut omia lapsia kasvatettavana, on vaikeaa ymmärtää asioita enää keski-iässä. Toisaalta muistisairasta on ihan turha neuvoa joten olen hänelle vain seurana mutta siitäkin tunnen riittämättömyyttä. Äitini asuu yksin, isäni, veteraani hänkin kuoli muutama vuosi sitten.
Ilmeisesti et sitten ole auktoriteetti veljillesi mutta vuodatuksestasi päättelen että olet joko palamassa loppuun tai jo palanut, koska suhtaudut kyynisesti kaikkeen mitä sinulle esitetään ja kaikkea mitä itsekin itsellesi haluat. Sanot itseäsi hankalaksi, aina oikeassa olevaksi, mikä on aika harvinaista että ihminen itsestään nämä ominaisuudet myöntää. Olet kyyninen myös itseäsi kohtaan ja kysynkin nyt ihan suoraan mistä uskot löytävän ihmisen joka sinua sietää, jos et siedä itsekään?
Olin n.15 vuotta taaksepäin myös loppuun palamassa ja muistan kuinka vähän silloin itseni arvostin. Tuntui kuin kaikki asiat jotka olin ennen osannut hoitaa ja tehdä, oli muuttunut toivottoman vaikeaksi ja vastenmieliseksi. Arvottomuus leimasi kaikkea ajatteluani. Loppuun palamisesta ei kyllä parannuta ilman apua, en minä ainakaan ja niistä ajoista lähtien olen luottanut ammattiauttajiin. Sinunkin pitäisi muuttaa ajattelu tapaasi jotta pystyisit luottamaan johonkin. Toiseen ihmiseen, koska et luota enää itseesikään.
Maris57 kirjoitti 6.3.2015 16:36
Olet oikeassa sanoessasi että keskusteluissa psykologin kanssa kyse olisi itseluottamuksen palauttamisessa, siitähän tässä pitkälti on kyse. Mutta kyse on myös arvottomuuden tunteesta, en usko että ansaitsen apua, tai että kenenkään muun mielestä ansaitsisin sitä. Joten en usko että kukaan ammattiauttajakaan haluaisi oikeasti minua auttaa, työtäänhän hekin vain tekevät. Maksava asiakas . Minulla ei myöskään ole voimia lähteä etsimään sopivaa, hyvää terapeuttia, en jaksa kestää niitä pettymyksen tunteita joita tulee kun huomaan että homma ei toimi.
Heippa! Se on totta, että sopivan terapeutin löytäminen on vaivalloista ja että kaikki terapeutit eivät ole hyviä. Mutta ei terapiaan ryhdytäkään heti ensimmäisellä tapaamisella, vaan terapeutti ja asiakaskandidaatti kumpikin ensin arvioivat parinkin käyntikerran verran, onko yhteistyölle edellytyksiä. Se, että terapeutti "tekee vain työtään" maksusta, on hyvä asia. Terapeutti tosiaan tekee terapeutin työtä eikä ole ystävä, joka olisi osallisena tunnekiemuroissasi ja osoittaisi paitsi rakkautta myös vihaa, mustasukkaisuutta yms. Hyvän terapeutin varaan voi heittäytyä kaikkine tunteineen.
Jos et usko ansaitsevasi apua, etkö nimenomaan tarvitse apua???
Desper, olet oikeassa, varmasti tarvitsisin apua, en vain tiedä kuinka ja mistä sitä saisin tai jaksaisin enää etsiä...
Syyllistämistä en tarvitse, sitä teen riittävästi ihan itsekin, joten paras lopettaa tämä ketju, tämä ei auta ketään.
Hyvää jatkoa teille kaikille.
Maris57 kirjoitti 6.3.2015 23:45
Desper, olet oikeassa, varmasti tarvitsisin apua, en vain tiedä kuinka ja mistä sitä saisin tai jaksaisin enää etsiä...
Syyllistämistä en tarvitse, sitä teen riittävästi ihan itsekin, joten paras lopettaa tämä ketju, tämä ei auta ketään.
Hyvää jatkoa teille kaikille.
En mielestäni syyllistänyt. Kuten ensimmäisenä kirjoitin, olen samassa tilanteessa. En pysty parempaan.
Maris57 taitaa tarkoittaa minua. Kerroin varmaan hieman liian suoraan mistä kiikastaa ettei hän enää jaksa. Kaduin tekstiäni sen lähettämisen jälkeen koska olisin voinut sanoa sanottavani pehmeämmin. Valitettavasti lähetettyjä viestejä ei voi täällä tukinetissä itse poistaa.
Valitettavaa ettei Maris57 halua jatkaa keskustelua sillä hänen viimeisessä vastauksessaan ei ole enää mainintaa siitä ettei hän enää jaksa eli jo tämäkin keskustelu oli häntä ainakin hieman auttanut mutta ei vielä pystynyt sitä itse sanomaan.
Toivon, että Maris57 löytää itselleen avun.🙂👍
Desper: Anteeksi epätäsmällisyyteni, en tarkpoittanut sinun viestejäsi, vaan ketjussa muutamaa aikaisempaa toisten kommentteja.
Sinun kommenttisi ovat olleet hyvin asiallisia ja oikeaan osuvia, kaikkea hyvää sinulle.
Maris, kirjoiteltaisiinko kuitenkin - jospa se jotenkin vähän auttaisi yksinoloon?
Sinulla on sietämätön tilanne, kun lapsenlapsesi ovat kaukana, veljesi kanssa on kitkaa ja kun vielä olet tahtomattasi joutunut muuttamaan toiselle paikkakunnalle. Minulla on kiltit omaiset samalla paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta olen pahasti masentunut ja hirvittävän ahdistunut yksinäisyydestä. En kestä yksinoloa ollenkaan. Masennukseni on kai ns. epätyypillinen; siitä on täällä yksi keskusteluketju. Olo helpottuu välittömästi, jos juttelen jonkun kanssa tai vaikkapa meilailen, mutta parempi olo ei yllä esimerkiksi yön yli. Helpottaako sinua ihmisten läsnäolo? Tänään taas ahdistaa mahdottomasti, en ole taaskaan puhunut kenenkään kanssa. Tuntuu, että tätä ei kestä enää. Järjetöntähän tämä ahdistus on, kun en ole missään vaarassa. Mutta ihmisten ja läheisyyden jano on niin pohjaton. Olen sinua vanhempi ja eläkkeellä, joten en tapaa työkavereitakaan. Olen yrittänyt mennä ihmisten ilmoille ja se helpottaa, mutta helpotus unohtuu taas seuraavana aamuna. Menemisiä rajoittaa sairauteni, joka rajoittaa liikuntaa ja aiheuttaa mm. valtavaa väsymystä. - Olisi kiva kuulla kuulumisiasi.