Ehkä tämä kuitenkin menee liikaa henkilökohtaisuuksiin. Pitääkö unohtaa koko asia?

Hei mariz57 ja muut kirjoittelijat! Anteeksi ensin, ne tarkoittanut ketään loukata, kerroin vain oman kokemuksen, sen miten minulle on käynyt. Olen ollut yhtä kauhuissani että olen ihan yksin, kaikki vain jotain vaativat tai ovat ilkeitä yms. Se kun taitaa kuulua masennukseen ja ahdistukseen ym. häiriöihin. Ainakin omalla kohdalla ne olivat. ja kun paranin ene enää ota niin vakavasti muiden puheita vaan kun itse tiedän mitä olen ja mitä teen niin ihan sama, siinä vaan louskuttakoon mitä haluavat. Ei muiden puheista kannata piitata jos ei tee kenellekään pahaa. Pitää vain elää omaa elämää ja etsiä iloa itselleen sieltä mistä löytää. Tai tukea sieltä mistä tuntee saavansa. minä löysin uskosta Jumalaan, joku muu löytää jostain muualta. ihan sama. Kunhan mieli paranee.
Tuon laulun laitoin ihan sentakia, ettei onni asu muualla kuin omassa tuvassa ja omassa sydämessä. Sen olen joutunut kokemaan. Yksinäisyys ei poistunut ennekuin sen kanssa tulin sinuiksi.
Ei minunkaan lapsenlapset asu lähellä, on monta sataa kilometriä ja näen harvoin, mutta niistä hetkistä pidän kiinni. Katselen kuvia ja rukoilen pienille ja vähän suuremmillekkin kaikkea hyvää elämään.
Peiliin katsomisesta olemme siskon kanssa tehneet ihan vitsin, koska kummallakin on yrmeä ilme jos emme "skarppaa". Tällähetkellä on elämässäni monenlaista stressin aihetta ja huomaan että jos tämä tilanne olisi ollut joskus 7vuotta sitten niin kirjoittaisin ihan jotain muuta. Eli haluan kertoa että kun itse muuttuu muuttuu kaikki muukin, eli suhtautuminen asioihin joita ympärillä tapahtuu.
Eikä näitä juttuja täällä saa ottaa ihan henk.koht. koska jokainen vain kertoo sen mitä on kokenut tai kokee paraikaa, mistä on saanut avun ja miten toipunut. Näinhän se vertaistuki toimii. Emme tunne toisiamme emmekä toistemme menneisyyttä
Minusta on jo ihan hyvä asia että alkaa kirjoittamaan mistä kenkä puristaa niin sekin on askel parempaan suuntaan. tsemppiä kaikille!

Desper kirjoitti 11.3.2015 21:27

En kestä yksinoloa ollenkaan. Masennukseni on kai ns. epätyypillinen; siitä on täällä yksi keskusteluketju. Olo helpottuu välittömästi, jos juttelen jonkun kanssa tai vaikkapa meilailen, mutta parempi olo ei yllä esimerkiksi yön yli.

Menemisiä rajoittaa sairauteni, joka rajoittaa liikuntaa ja aiheuttaa mm. valtavaa väsymystä.

Minäkin vietän päivät kohtalaisen yksin mutta mua sellainen ei ahdista koska viihdyn yksin harrastusteni kanssa. Vaikeampaa on usein siksi että tapaa ihmisiä, jotka ei ole musta kiinnostunnu yhtään eikä halua jäädä juttelemaan. Hädin tuskin haluavat morjestaa ja sellainen käytös sieppaa. Kuin olisin joku kummajainen jota ei tarttekaan sietää.

Sosiaalisen kanssakäymisen kanssa liioitellaan ja syynä on sosiallinen media, jonka teemana on että kaikkien ihmisten pitäis olla keskenään tekemisissä vaikka ne ei edes sietäis toisiaan. Minusta sellaiseen houkuttelu on pahasta ja johtaa kiusaamiseen, sillä se on vaan niin ettei kaikki ihmiset yksinkertaisesti voi tulla juttuun keskenään vaan ihmiselle on luontaista etsiä sopivaa seuraa itselleen. Jos haluaa oikeaa seuraa niin some kannattaa unohtaa tyystin.

Minäkin olen liikuntarajoitteinen ja siksi tällaiset perinteiset, liikunnalliset ryhmät, niinku esim. sauvakävely tai kenttäpelit ei mulle käy ja siksi harrastan lukemista, netissä keskustelua ja sen sellaista johon ei tartte ketään kaveriksi. Olen sen verran pettynyt ihmisiin etten niitä kaipaa.

Hei!
Olettepa te sinnikkäitä. 🙂

Kyllä minä kestän yksinoloa, itse asiassa aika hyvinkin. Asun yksin enkä juurikaan kaipaa asuinkumppania, saatan myös viettää aikaa kesällä mökillä yksin eikä se haittaa minua. Yksinäisyys ja yksin olo eivät mielestäni ole sama asia. Yksinäisyys on enemmänkin sitä että tuntee itsensä ulkopuoliseksi, hylätyksi, tuntee ettei kelpaa seuraan. Oma yksinäisyyteni on pitkälti sitä että kukaan ei tunne arkeani, ei tiedä mitä minulle kuuluu, kuinka voin… Minulla ei myöskään ole ketään kenen kanssa keskustella ja jakaa asioita, jotka mieltäni vaivaavat, oli sitten kyse tästä yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunteesta tai arkipäivän ongelmista työhön tai vaikka perinnönjakoon liittyen.

Olen aina ollut kahden lapseni yksinhuoltaja ja ainoa vastuunkantaja lasten kasvaessa. Jo silloin tunsin monesti vastuun liian suureksi ja kärsin siitä ettei ollut ketään sitä jakamassa, se oli raskas kantaa. Sama tilanne nyt, teen jokaisen niin pienemmän kuin suuremmankin päätöksen elämässäni yksin. Hienoa siinä on vapaus, vapaus itse päättää, mutta kaipaisin usein jotakuta keskustelukumppania, jonka kanssa peilata asioita, koska kaikkea yksin miettiessä ei välttämättä hahmota kaikkea asiaan liittyvää ja toisaalta jotkut turhatkin asiat saavat aivan liian suuret mittasuhteet.

Ihmisten läsnäolo tai yhteydenotta tavalla tai toisella helpottaa minuakin. Tyttäreni puhelin soitto, jossa hän kertoo lähinnä omia ja lasten kuulumisia, piristää ja auttaa jaksamaan monta päivää. Sen sijaan pelkkä ihmisten näkeminen, esimerkiksi kavhilassa ihmisten keskellä käynti tai kauppakeskusten kiertely ei oloa helpota. Minulle ie riitä että näen ihmisiä, olen heidän keskellään, vaan minun tulee jollainlailla tuntea osallistuvani tilanteeseen, kuulua joukkoon jotta se helpottaisi oloani. Suuressakin ihmisjoukossa on helppo tuntea itsensä yksinäiseksi, ulkopuoliseksi.

Töissä pärjään, tunnen työni ja asiakkaani, osallistuminen ei siellä ole ongelma, mutta se kaikki liittyy työhön ja tyhjyys liittyy yksityiselämään. Pelottaa kuinka sitten jaksan kun joskus jään eläkkeelle, jos niin pitkälle pääsen…

Tunnistan, Desper, hyvin tuon ihmisten ja läheisyyden janon, josta puhut. Tilanteesi kuulostaa todella haasteelliselta, jos sairautesi vielä rasittaa sinua ja rajoittaa liikkumistasi aiheuttaen väsymystä. Väsyneenä mielikin on usein väsynyt eikä senkään vuoksi olo helpotu.

Minulla ei toimi myöskään lastenlasten kuvien katselu tai asioiden muistelu, tuntuu että se vain lisää taakkaa ja vahvistaa yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunnetta.

Ainoastaan itseään ja omaa suhtautumistapaansa voi muuttaa, se on totta, mutta vastakaikua ympäristöltä me kaikki kaipaamme, eikö vain? Minä en ainakaan ole immuuni saamalleni palautteelle, en ole niin itsevarma että voisin kaiken sivuuttaa ja unohtaa. En myöskään ole niin erakko, että muiden puheet ja reaktiot olisivat minulle täysin yhdentekeviä. Kaipaan yhteyttä ihmisiin, olen ehkä kyyninen oman elämäni suhteen, mutta en ole tunteeton saamalleni palautteelle, kyllä muiden puheet koskettavat minua, loukkaavatkin. En ole tunteeton.

Daleg55: Yksityiselämässä toki voimme valita kenen kanssa olemme tekemisissä, ei tarvitse olla tekemisissä kaikkien kanssa, jos ei halua. Mutta työelämässä tms. kaikista ei toki tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen, se kuuluu jo hyviin käytöstapoihin. Työelämässä myös tarvitaan kaikkia ja yhteistyötä on pystyttävä tekemään kaikkien kanssa. Toisen syrjäyttäminen on myös kiusaamista.

Yksinhuoltajana minäkin opiskelin, suoritin tutkinnon, yksin kasvatin, yksin, yksin.
En enää jaksa tätä helvetin paskaa elämää. Miten täältä pääsisi pois?

Maris57 kirjoitti 14.3.2015 20:55

Daleg55: Yksityiselämässä toki voimme valita kenen kanssa olemme tekemisissä, ei tarvitse olla tekemisissä kaikkien kanssa, jos ei halua. Mutta työelämässä tms. kaikista ei toki tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen, se kuuluu jo hyviin käytöstapoihin. Työelämässä myös tarvitaan kaikkia ja yhteistyötä on pystyttävä tekemään kaikkien kanssa. Toisen syrjäyttäminen on myös kiusaamista.

Tiedä, että syrjiminen on kiusaamista. Tiedän siksi, että olen joutunut työelämässä syrjityksi, jopa useampaan kertaan, viimeksi työnantajan taholta. Aiemmin työkavereitteni. Vika oli varmaan itsestäni koska syrjiäni eivät sitä koskaan myöntäneet ja miksipä olisivat kun pääsivät siitä porukalla päättämään. Neljä nuorta aikuista miestä yhden tunnollisen yli nelikymppisen miehen kimpussa työyhteisössä, jossa pinnaamista pidettiin suotavana ja tunnollisuutta johdon nuoleksintana. Itse en nuollut ketään vaan tein mitä käskettiin ja mikä työ minulle oli osoitettu tehtäväksi. Joillekin se kuitenkin oli liikaa ja sain tuta siitä perusteellisesti.

Yksityiselämässäni niihin aikoihin ei ollut ongelmia mutta siitä huolimatta työnantaja katsoi minun olevan yksin syyllinen työyhteisön tunnelman pilaajana. Minut siirrettiin huonompiin töihin alemmalle palkalle, josta seurauksena sitten myöhemmin työkyvyn menetys. Syrjiminen jatkui mutta nyt työnantajan toimesta.

Tartteeko enää kysyä miksen pysty luottamaan ihmisiin?

hieps..minäkään en jaksa millään yksin, siksi elän ihan kuheassa avioliitossa välillä joka tuo minulle huonovointisuutta ja muuta. aviopuolisooni ilmeisesti olen niin läheisriippuvainen, etten vaan pysty lähtemään ja jättämään ja elämään omaa elämää..aviop. käyttäytyy välinpitämättömästi välillä minua kohtaan en tiedä mitä teen. olisiko hyviä neuvoja, mutta, tiedän, että täytyy itse tehdä ratkaisut. kiitos. 🙂

Moi!

Oletteko huomanneet, että tänään keskiviikkona 18.3 klo 18-20 Tukinetissä on Mieli Maasta Live masentuneille? Illan teemana on katkeruus. Arvelin, että tästä ketjusta saattaisi löytyä teemasta kiinnostuneita 😐 Ryhmää ohjaavat Mieli Maasta ry:n vertaistukihenkilöt.

Voimia teille kaikille!

Kristina_M
🌻🙂🌻

Ihmisiin luottamisesta kertoisin oman kokemukseni. Olenhan sairastunut mielenterveydellisesti varmaan jo lapsena, mutta tuossa vähän yli nelikymppisenä se vasta diagnosoitiin, kun masennuin pahasti ja olin itsemurhan partaalla. Onneksi satuin saamaan hyvän terapeutin silloin. Ja myös löysin raittiuden ja uskon Korkeimpaan Voimaan. ilman uskoa Rakastavaan Jumalaan en olisi jaksanut, mutta kun käsittelin erilaisissa vertaistukiryhmissä (ja terapiassa) menneisyyttäni ja sitä miten olin antanut muiden itseäni kohdella pääsin pikkuhiljaa jaloilleen. Se on ollut ahaa-elämys että ei tartte antaa muiden kiusata enää. Lapsena sitä on aika voimaton aikuisille.
Olen vuosien varrella opetellut luottamaan ihmisiin, joihinkin, en kaikkiin. Ja nyt olen uskaltanut mennä myös parisuhteeseen saman katon alle, joka oli mahdoton ajatus vielä kymmenen vuotta sitten.
En ole ottanut vastaan lääkkeitä koska pelkäsin niiden vaikuttavan liikaa mieleeni enkä halunnut minkään aineen enää sekoittavan päätäni, koska lääkitsin aiemmin mieltäni juomalla.
Anteeksi anto kokemus oli myös aika vapauttava, mutta sitä täytyi opetella aika kauan ennenkuin siihen kykenin. viha ja katkeruus oli niin voimakas. Mutta viimein kykenin antamaan itsellenikin anteeksi.
Hoin itselleni silloin kun oli oikein hankalaa ja pelottavaa, että jaksan vielä ensi vuoteen, katson vuoden päästä miten on asiat, siihen asti vain hoidan itseäni ja yritän etsiä iloa elämään, enkä tee mitään ratkaisua suuntaan tai toiseen.

salainen55 kirjoitti 19.3.2015 7:22

Anteeksi anto kokemus oli myös aika vapauttava, mutta sitä täytyi opetella aika kauan ennenkuin siihen kykenin. viha ja katkeruus oli niin voimakas. Mutta viimein kykenin antamaan itsellenikin anteeksi.
Hoin itselleni silloin kun oli oikein hankalaa ja pelottavaa, että jaksan vielä ensi vuoteen, katson vuoden päästä miten on asiat, siihen asti vain hoidan itseäni ja yritän etsiä iloa elämään, enkä tee mitään ratkaisua suuntaan tai toiseen.

Kohtasin yhden kiusaajistani syksyllä marketissa ja vaikka mies tuli kohti käsi ojossa, en siihen tarttunut ja yritin liueta paikalta. En siis pystynyt antamaan anteeksi vielä useammankaan vuoden jälkeen tyypille joka yritti kavereidensa kanssa pilata elämäni. Jokaisen työpäiväni he onnistuvat n. kolmen vuoden aikana pilaamaan ja nyt olisi ollut hyvä tilaisuus kysyä sitä tältä kiusaajalta että miksi. Mitä hyötyä he saivat olemalla kimpussani, haittaamassa työntekoani, levittelemässä perättömiä juoruja, huorittelemalla naisystävääni, uhkailemalla tappaa koirani ym. järjetöntä häirintää? Mutta en saanut sanaa suustani, olin juuttunut. Annoin vain miehen puhua omista tekemisistään ja muista kuulumisista firmassa.
Valitellen kiireitäni erkanin hänestä ja jäin miettimään miksen voinut laittaa miestä tilille kun kerran oli tilaisuus? Mietin, että oliko porukalla uusi kiusattava vai olisivatko jo kasvaneet aikuisiksi. En saisi koskaan vastausta kysymyksiini, tiesin sen sillä olen liian raukkamainen ja tosikko. Joku toinen olisi nauranut häirinnälle työssä mutta minulle siitä tuli painajainen koska en saanut mistään tukea. Siinäkin osoitin tosikkomaisuuteni että menin kiusanteosta kertomaan pomolleni, mikä oli suurin virheeni.

Ehkä vielä joskus pystyn unohtamaan saamani vääryyden. Viimeistään silloin kun tulen niin vanhaksi etten asiaa enää muista. Suloinen unohdus vaan antaa odottaa itseään.

Mielestäni et ollenkaan ollut pelkuri, raukkamainen tai tosikko kun et kätellyt kiusaajaasi "Daleg55".
Kerroit työpaikkakiusaamisesta ihan kuin minun tarinaa, aikaa josta on kulunut jo n.20v. Kiusaajat olivat nuorempia henkilöitä, heistä se oli hauskaa, kait. En tiedä onko kenelläkään tullut mieleen että tekivät väärin. Minähän olin katkera kiusaajilleni vuosikymmeniä ja se jos mikä saa mielen ahdistumaan ja masentumaan. Enkä millään käsittänyt miten voi antaa mennä toisesta korvasta ulos tms. sellaisia neuvoja mitä annettiin. Ja tulin hyvin epäluuloiseksi että minua kiusataan muuallakin missä olin, ja hyvin herkästi loukkaannuin muihin ihmisiin, leikistäkin suutuin. (olin myös lapsuudessa jo kiusattu, joten kait olin yliherkkä sille)
En tiedä, nyt jäin miettimään että siksikö menetin kykyni työ-elämään ja pikkuhiljaa jouduin eläkkeelle? Olihan siinä alkoholismi, avioero yms. mutta juontuuko nekin vain tuosta että menetin omanarvontunteen ja itsekunnioitukseni tuossa työpaikassa. En minäkään kyennyt puolustamaan itseäni, eikä kukaan puolustanut.
Viimein kun tein jotain työtä niin olin vuokra-firmalla ja vain hyvin lyhyillä jaksoilla, enkä halunnut samassa työpaikassa olla pitkään, kait pelkäsin edelleen että jos alan tutuksi niin minua kiusataan ja joudun taas siihen henkiseen helvettiin mistä olin irti päässyt. Suojelin itseäni. ja muutin mahd.kauas siitä paikkakunnasta missä olin elänyt, ja nautin siitä ettei täällä kukaan minua tunne, eikä tiedä mitään minusta. ehkä se on väärä tapa. Mutta minulle sopiva selviytymiskeino että voin nauttia vielä tästä loppupätkästä🙂.

salainen55 kirjoitti 20.3.2015 14:22

Kerroit työpaikkakiusaamisesta ihan kuin minun tarinaa, aikaa josta on kulunut jo n.20v. Kiusaajat olivat nuorempia henkilöitä, heistä se oli hauskaa, kait. En tiedä onko kenelläkään tullut mieleen että tekivät väärin. Minähän olin katkera kiusaajilleni vuosikymmeniä ja se jos mikä saa mielen ahdistumaan ja masentumaan. Enkä millään käsittänyt miten voi antaa mennä toisesta korvasta ulos tms. sellaisia neuvoja mitä annettiin. Ja tulin hyvin epäluuloiseksi että minua kiusataan muuallakin missä olin, ja hyvin herkästi loukkaannuin muihin ihmisiin, leikistäkin suutuin. (olin myös lapsuudessa jo kiusattu, joten kait olin yliherkkä sille)

Itse siedin yllättävän kauan häirintääni ja silloin kun se alkoi lähdin "leikkiin" mukaan mutta siinä vaiheessa kun se muuttui henkilökohtaiseksi, uhkailuksi ja perättömien juorujen levittämiseksi, en sitä enää kestänyt.

Työpaikalla alettiin n. 10 vuotta sitten määrätietoisesti poistamaan vanhempaa väkeä työttömyyseläkkeelle ja palkata nuoria kokemattomia heidän tilalleen ja minut jätettiin heidän kouluttajaksi. Hoidin homman kuten oli käsketty vaikken meinannut sietää nuorten jatkuvaa lintsaamista ja tupakalla istumista. En kuitenkaan tästä johtoa infonnut mutta jouduin tekemään myös nuorten työt ja luulen että se oli alkusysäys kiusaamiselleni. Kuin he eivät olisi halunneet että tein heidän töitään. Tein niitä koska jonkun ne oli tehtävä ja pelkäsin että saisin johdolta moitteet siitä etten pysty ohjaamaan muita. Kieltämättä olen työhullu, enkä pystynyt laiskottelemaan työssä vaikka nuoret minua siihen houkuttelivat. Minusta oli päivän selvää että työtä pitää tehdä kun se on mulle annettu. Itseäni kaksikymmentä vuotta nuoremmat kai olivat sitä mieltä työtä ei tarvitse tehdä jos pomo ei ole koko ajan paikalla vahtimassa.

Minua ei lapsena kiusattu mutta teini-iässä sitten sitäkin enemmän koska olin ujo. Minua kiusasivat ikäiseni tytöt kuin pojatkin ja sain kai niistä ajoista trauman etten koskaan ole perustanut avioliitosta tai perheen perustamisesta. Naissuhteita on kyllä ollut mutta lyhyitä ja mitään sanomattomia. Tyhjänpäiväsiä naisseikkailuja. Niitä oli myös työpaikalla ja olin kai jonkinlaisessa maineessakin siellä. Tauot vietin naisten kanssa kun he sitä pyysivät ja se voi olla yksi syy kiusaamiseeni. Kateudesta, kun nuoretkin naiset viihtyi kanssani.

Pääsen vasta nyt ensimmäistä kertaa kertomaan jollekin tästä osasta elämääni niin, että minua uskotaan. Kiitos siitä sinulle, salainen55! Työpaikallani minua ei uskonut kukaan, vähiten pomoni.

Daleg55:

Hyvä kun nyt pystyt tuosta ajasta puhumaan ja kertomaan, vaikka asiasta on kauan, uskon että puhuminen auttaa sinua.

Itse olen tiukasti työelämässä, olen esimiestehtävissä ja valitettavasti työilmapiiri ei aina joka paikassa ole hyvä. Niitä negatiivisia asioita tuntuu riittävän. En tietenkään tunne tilannettasi ja silloista työpaikkaasi, mutta silti mielestäni olisit toiminut viisaammin, jos olisit nostanut asian esille myös yrityksen johdolle, kun huomasit että nuorempi polvi väisteli töitä pomon silmän välttäessä etkä sille itse mitään voinut. Se että tunnollisena teit heidänkin työ vain piilotti ongelman ja salli sen jatkumisen. Ainoa keino parantaa työilmapiiriä on avoimuus ja se tarkoittaa myös sitä että epäkohdat nostetaan julkiseen keskusteluun ja tehdään näkyviksi.

Se ei myöskään olisi sinun kohdallasi ollut sinulle tappio, vaan voitto, osoitus siitä että tunnistat tilanteen ja uskallat/ymmärrät tuda sen avoimesti esiin kun omat resurssit asian hoitamiseen eivät riitä. Voi olla että nuoremmat olisivat sen jälkeen ottaneet sinut enemmän tosissaan, todenneet että ’piru vie, sehän ei suostukaan meidän hommia salassa hoitamaan kuntoon’. Hehän saattoivat käyttää sinua hyväkseen kun tiesivät ettet asiaa vie eteenpäin vaan tunnollisena hoidat kuitenkin työt?

No, meni työelämän puolelle, mutta tämä on niin tuttua
🙂

Kirjoittaminen, ja sitten sen oman kirjoituksen lukeminen, on ollut minulle täällä Tukinetissä se tervehdyttävä voima jota saan, ja tietenkin myös muiden kokemukset joihin samaistua.
Nyt kun luin kirjoitustasi daleg55 niin muistin yhä enemmän ja enemmän minkälainen olin silloin kauan sitten. Mutta en enää häpeä itseäni niinkuin tein silloin. Häpesin paljon, en tiedä mitä, se oli jotenkin juurtunut minuun. Arka ja pelkuri, kova tekemään töitä, ahkera ja tunnollinen. Nyt vasta tajuan että yritin ostaa hyväksyntää sillä hurjalla työn teolla. Ja tunnollisuudella. Varsinkin sitten kun alkoholismi tuli vaikeaksi ja poissaoloja oli töistä, olin entistä ahkerampi. Ja tajuan myös nyt sen että olen ihmissuhteissakin ollut samanlainen hyväksynnän hakija vastakkaisesta sukupuolesta. Ja kyllä hain hyväksyntää oikeastaan kaikilta.
Joskus vuosia sitten kävin jonkin kurssin, oliko lienee vain viikonloppu, mutta siellä käytiin draaman avulla läpi hankalia vaiheita elämässä. Näyteltiin jokin tilanne ja sitten sille näyteltiin hyvä loppu. Ainakin se auttoi siihen että tajusin arvostaa sitä pikkutyttöä, nuorta ja aikuista minää, joka ei ollut osannut, uskaltanut tehdä oikeaa ratkaisua siinä tilanteessa missä oli. Tavallaan siinä antoi itselleen anteeksi, ettei muuta osannut. Voi jatkaa matkaa vapaampana menneestä.
Elämässäni on ollut kovin paljon rankkoja kokemuksia, vääristyneitä ihmisuhteita, omia ja muiden tekemisistä johtuvia ahdistuksia.
Se on niin jännää kuinka voi alkaa ihan pienestä aukomaan sitä umpisolmua jossa on ja siten se aukeaa vähä vähältä. Toivon ja rukoilen, että en enää tarvitsisi joutua sellaiseen ahdistukseen missä elin. Ja toivon että jokainen joka etsii ulospääsyä rankasta elämänvaiheesta jostain avun löytäisi.

Maris57 kirjoitti 21.3.2015 0:30

Hyvä kun nyt pystyt tuosta ajasta puhumaan ja kertomaan, vaikka asiasta on kauan, uskon että puhuminen auttaa sinua.

Itse olen tiukasti työelämässä, olen esimiestehtävissä ja valitettavasti työilmapiiri ei aina joka paikassa ole hyvä. Niitä negatiivisia asioita tuntuu riittävän. En tietenkään tunne tilannettasi ja silloista työpaikkaasi, mutta silti mielestäni olisit toiminut viisaammin, jos olisit nostanut asian esille myös yrityksen johdolle, kun huomasit että nuorempi polvi väisteli töitä pomon silmän välttäessä etkä sille itse mitään voinut. Se että tunnollisena teit heidänkin työ vain piilotti ongelman ja salli sen jatkumisen. Ainoa keino parantaa työilmapiiriä on avoimuus ja se tarkoittaa myös sitä että epäkohdat nostetaan julkiseen keskusteluun ja tehdään näkyviksi.

No, meni työelämän puolelle, mutta tämä on niin tuttua
🙂

Olet oikeassa, minun olisi pitänyt viedä häirintäni ylemmäs mutta tein virheen myös siinä että kerroin häirinnästä ja kiusaamisesta työterveyslääkärille. Siksi, että saisin joitain konsteja miten siedän tilannetta mutta lääkäri suorastaan nauroi ongelmilleni, sanoen että sellainen suunsoitto kuuluu työyhteisöön ja ettei sellaista pidä ottaa vakavasti. Sehän on vaan "läpänheittoa", kyllähän sellaisen aikamies kestää. Vastaa samalla mitalla, neuvoi lääkäri minua kuin pikkulasta jolta on otettu lelu pois.

Ylintä johtoa en halunnut vaivata asialla ehkä juuri siksi millainen oli ollut lääkärin reaktio ja yritin sietää suunsoiton ja juoruilun, ja siedinkin sitä jotenkin töissä mutta kotona aloin murehtia tilannetta illat ja yötkin. Huono nukkuminen alkoi sitten kostautua työssä ja minusta tuli kiukkuinen ja se purkautui sitten pomolleni, joka antoi minulle mielestäni liikaa töitä. Liikaa siksi että jouduin paikkailemaan nuorten tekemättömiä. Kierrehän siitä tuli väistämättä. En halunnut vaikeuksia nuorille vaikka he vaikeuttivat minun tekemisiäni mutta tekivät haittansa ymmärtämättöminä. Lapsellisuuttaan.

Lopullinen niitti tuli siitä kun keväällä alkoi jokavuotinen koirien ulosteista valittaminen ja nuoret alkoivat kiusata puheillaan miten ongelmasta päästäisiin, eli kaikki koirat pitäisi tappaa. Suun soitto kohdistui koirien omistajiin, myös minuun ja tyhmyyttäni aloin puolustella koirien omistajia, valistamalla nuoria ettei koiran paska ole saastetta ja että se hajoaa luontoon. Puheelleni naurettiin ja sain kuulla useita yksityiskohtaisia keinoja millä koirat on helpoin tappaa. Suunsoitto jatkui päiväkausia ja nuorilla tuntui olevan hauskaa. Minusta tuntui että juuri minun koira oli kohde joka haluttiin tappaa. Sitten kävi sattumalta niin että koirani sairastui kun oli syönyt ulkoa jotain ja oli aika huonossa kunnossa useita päiviä. Piinattuna aloin tietysti ajatella että nuoret olivat toteuttaneet uhkauksensa ja aloin ihan oikeasti pelätä heitä ja heidän puheitaan kun vielä kaiken kukkuraksi koirien tappouhkailut loppuivat koirani sairasteluun. Koirani ei kuitenkaan kuollut mutta ajatus jatkoi päässäni lakkaamatta.

Kaiken tuon kokemani häirinnän ja työni vaikeuttamisen, sekä koirani mahdollinen myrkyttäminen ajoivat minut lopulta kunnan terveysaseman psykologin juttusille ja kerroin hänelle ihan kaiken mitä olin viimeisen kolmen vuoden aikana töissä kokenut mutta saamani vastaus häneltä järkytti mieltäni lisää eikä suinkaan helpottanut oloani. Psykologilla oli yksinkertainen keino päästä piinaajistani: Hänen mielestään minun pitäisi vaihtaa työpaikkaa sillä en kestäisi kiusaamista enempää. Että minun pitää perääntyä vaikka olen uhri. Se ei sopinut päähäni mitenkään ja niinpä kerroin asiasta lopulta pomolleni joka aluksi lupasi puuttua siihen mutta jonkin ajan kuluttua minut siirrettiin toiselle osastolle, saatesanoilla etten sopeudu työyhteisöön, minusta oli tehty valituksia. Se oli karvasta kalkkia kuulla. Olin yksin syyllinen ongelmaani ja nuoret olivat turvautuneet viimeiseen keinoon päästä minusta, kun kiusaaminen ei ollut tuottanut tulosta. Valituksien aiheita ei minulle koskaan kerrottu mutta koska pomokin oli nuori, hän meni tietysti nuorten puolelle.

Ehkei tällainen asia kuulu tänne nettitukeen mutta on kieltämättä helpottavaa kertoa se näinkin. Luultavasti kohteluni työpaikallani ei koskaan unohdu päästäni mutta ainakaan se ei enää koskaan tulee uusiutumaan vaikka vielä töihin pääsisin. Olen oppinut kokemastani jotain.