Ihan samoissa tunnelmissa..

Perintöasiat on vaikeita, niitä ratkoessa, näkee läheisista uusia piirteitä, joita ei ole osannut kuvitellakkaan. Mutta, jos hoidat asiat lain ja oikeuden mukaan, kellään ei pitäisi olla mitään sanomista, mutta sitä sanomista vaan tulee, kaikkea kun ei voi hinnoitella. Joku mitätön toiselle, on toiselle vuoren korkuinen.
Jos veljesi väittävät, ettet pysty hoitamaan perinnöjakoa oikein, ehdota kylmän viileästi pesänjakajan ottamista, joka maksaa...paljon.
Tuo yksinäisyyden tunteesi, jos me pysymme aina omissa oloissamme, meidät unohdetaan, mutta pitää itse lähteä liikkeelle, sieltä voi löytyä, joka tuntee itsensä myös yksinäiseksi
😉 hyvin harvoin, kaupassa käydessäni, sanon vain kiitos. Se hyvä puoli näissä pienissä maaseutupaikoissa on, että aina sattuu joku tuttu samaan aikaan.

Hei.
Vaikuttaa sille, että olet hyvin masentunut. Eikä ihme, tuon perusteella mitä kerroit.
Olet työelämässä, voisiko olla ideaa hankkiutua työterveyden puoleen? Mielestäni tarvitsisit terapiaa ja mielialalääkityksen. Ehkä pienen sairasloman,mutta ei liian pitkää!
Jos jäät kuukausiksi kotiin se passivoi takuulla ja kasvattaa seinää entisestään hakeutua muiden seuraan!
En tiedä onko Suomessa mahdollisuus ns. aktiiviseen sairaslomaan? Se tarkoittaa, että olet virallisesti sairaslomalla,saat sairaslomaetuudet, mutta menet voimiesi mukaan työpaikalle,vaikka vain kääntelemään papereita tai juttelemaan kahvihuoneeseen! Olet ihmisten joukossa,osallistut. Jaksat ehkä tehdä jotain,se nostaa mielialaa ja itsetuntoa. Saat tulla ja mennä voimiesi mukaan.
En siis tiedä onko siellä siihen mahdollisuus? Täällä missä asunse on käytössä,ja koettu hyväksi.
Lisäksi kannattaisi miettiä, olisiko paras karsia pois nuo ihmiset jotka tuottavat vain mielipahaa? Lakata yrittämästä miellyttämästä kaikkia? Olematta se kiltti tyttö joka sietää, jaksaa,osaa,ei tarvitse mitään? Toisten turhautumille roskasäiliö?
Jos alkaisit ajatella sitä ihan ikiomaa elämääsi? Olla terveesti narsisti, sanoa minä ansaitsen tämän ja minulla on lupa vaatia! Ja uskoa siihen!
Kun alat kasvattaa itsetuntoasi siihen suuntaan, on se mahtava vapautus! Näet koko elämän mahdollisuuksineen uudessa valossa! Tiedätkö,näin kävi minulle!
Olin todella syvässä kaivossa. itsemurhaa en aktiivisesti suunnitellut, päätin vain lakata elämästä ja odotin kuolemaa. Elämänhalu nolla.
Minullakaan ei ole perhettä ympärillä. Sisko yli 1000km päässä, tytär avoliitossa toisessa maassa. Sairauden takia ollut paljon pois työelämästä. Muutin 4 kk sitten uudelle paikkakunnalle jossa en vielä oikein tunne ketään. Hyvänpäivän-tuttuja on. Asun ulkomailla mutta tämä on muodostunut kotimaaksi, niin kauan asunut täällä enkä mitenkään osaisi enää Suomeen kotiutua.
Sitten, joku kumma sisuminussa vaan ei antanut periksi, ja lähdin hakemaan apua En uskonut siitä hyötyä olevan. Sain mielialalääkkeen ja aloitin terapian. Kuukauden pillereitä syötyäni mieli alkoi kirkastua! Elämä alkoi maistua ja terapiassa menee hyvin!
Nyt haluaisin elää vielä 100 vuotta vähintään! Niinpaljon olisi nähtävää ja koettavaa! Yksin olen edelleen muuta ihmisten pariin pääsen jos haluan. Menen kirjastoon, kahvilaan, shoppailen. Nautin jo tunteesta olla siellä mukana hyörinässä!
Enää en pois sulje edes uutta miessuhdetta jos sellainen eteen tulee!
Aktiivisesti en ketään etsi, elämä on hyväja arvokas näinkin.
Olen ehkä ärsyttävän optimistinen, sen olen huomannut, mutta minunonollut pakko opetella näkemään se valoisakin puoli eikä vain keskittymään siihen mustaan. En jaksa raahata sitä masennuksen ja negatiivisuuden taakkaa enää.
Usko pois,sinulla on mahdottomanpaljonupeita asioita ja mahdollisuuksia edessäsi,kun vain uskallat hypätä siihen!

🙂🌻

Helpoin tapa muuttaa elämäänsä on hylätä kaikki entinen ja aloittaa alusta vaikka se ei ole mikään helppo tapa. Tarvitsisit siis jonkin uuden harrastuksen joka veisi sinua uuteen suuntaan. Pääkaupunki seudulta löydät varmasti useita vaihtoehtoja eri harrastuksille ja tapaat niissä uusia ihmisiä.

Eikö uudesta työpaikasta löytyisi ihmistä johon voisit alkaa tutustumaan? Tilanteesi on siinä mielessä helpompi kuin monelle muulle joilla ei ole edes työpaikkaa.

Ihmiset elävät nykyisin enemmän sosiaalisessa mediassa, mikä ei vastaa kuitenkaan oikeaa ystävyyttä mutta toimii tapana aloittaa uusien tuttavuuksien etsiminen.

Kerrot, ettei kukaan kaipaa sinua ja voin lohduttaa sinua sillä, että minuakaan kukaan ihminen kaipaa mutta elän onneksi parisuhteessa. Omaan laajan suvun mutta kenellekään heistä ei ole tullut mieleen, että minulle voisi soittaa. Jos haluan keneen tahansa yhteyden on minun aina itse soitettava heille. Syyn uskon olevan siinä ettei minulla ole lapsia, eikä siis lapsenlapsiakaan. Joskus olen ihan vihainen tästä syrjinnästä mutta on siinä hyvätkin puolensa: Minulta ei kukaan tule vaatimaan mitään, osallistumaan sukujuhlien järjestelyihin, takaamaan kenenkään lainoja. En myöskään joudu kuuntelemaan ilkeitä juoruja joita aina kerrotaan kun ihmiset tapaavat, olemalla yhtä mieltä jonkin sellaisen kanssa jonka kanssa muutoin olisin täysin eri mieltä ym. ym. Yksinäisenä voi päättää ketä tapaa, eikä tarvitse tehdä tiliä tekemisistään kenellekään. Itse olen saanut kirjoitusharrastukseni kautta uuden suunnan elämääni, enkä muuta kaipaa. En ainakaan niitä jotka ovat minut hylänneet seurastaan.

Kirjoitit loppuun ettet tiedä miten lopettaisit syrjäytymisesi. Siihen on vain yksi oikea vastaus: Lähde liikkeelle uuteen suuntaan. Ei pidä jäädä odottamaan, että joku sinut kotoa hakee sillä niin käy tosi harvoin.
😐

Olo on hirveä, päätä särkee, alkoholilla tms. ei ole tähän osuutta, en käytä mitään.
Ahdistaa, en jaksa enää. Kenellekään en ole sanonut sanaakaan.
Veljeltä on tullut tekstari, kyselee miksi en ole hoitanut hänelle rahaa. No, en ole koska minulla ei ole kaikkia tarvittavia asiakirjoja vielä... Sama kiusaaminen, sama ahdistelu ja syyttäminen jatkuu.
Veljentytär oli soittanut, en jaksanut vastata enkä soittaa takaisin. Hän on sairas narkomaani ja pyytäisi rahaa tai hakemaan hänelle jotain kaupasta tai apteekista... En jaksa, hän tarvitsisi oikeasti apua, mutta en jaksa olla hänen ailahtelevan mielensä pomputettavissa ja enkä voi olla hänelle jatkuva pankkiautomaatti. Se rahantarve on loputon eikä niitä velkoja kukaan takaisin maksa.
Tiedän että hänen elämänsä on hyvin, hyvin kurjaa ja huonoa, olen siitä kovin pahoillani, mutta minulla ei ole keinoja sitä muuttaa. En saa häntä edes sairaalaan, koska hän ei itse sinne halua lähteä. Ei aikuista voi pakottaa.
Pää hajoaa, en tiedä kuinka selviän huomiseen ja huomisesta maanantaihin...

Moikka! Minä ymmärrän sinun tunteitasi täysin. En tiedä vielä perintöasioista mitään, olen aika nuori niihin hommiin, mutta ymmärrän tunteitasi. Väsymys ja tukahdetut sanat. Niin tuttua, että pahaa tekee. Tuntee itsensä yksinäiseksi vaikka muita olisikin ympärillä, ja tuntuu ettei kukaan halua kuunnella, ihmiset jopa karttelee ja ymmärtää jatkuvasti väärin.

Juuri löysin kappaleen jonka kertosäkeestä eräs kohta pisti silmään. "Jos mä oon oikee, miks kadulla mun läpi kävellään?" Se jotenkin kertoi juuri siitä tunteesta mitä itsekin koen sisälläni. Ei tunne enää oikein elävänsäkään kun on niin yksin.

Kuitenkin voin sanoa että tämä että on yksin ei ole ainoastaan huono juttu. Itse olen oppinut tutustumaan itseäni ja viihdyttämään itseäni yksin ollessani. Olen löytänyt mieleisiä harrastuksia, uusia kiinnostuksenkohteita, uutta energiaa ja jaksamista, sekä muuta mukavaa. Tietenkin jatkuva yksinäisyys syö sisältä, mutta sitä voi helpottaa löytämällä siitä jotain hyvää. Anna itsellesi aikaa tehdä mukavia asioita! Jos et tiedä millaisia asioita, niin itse esimerkiksi menin kampaajalle, ja annoin hänen muotoilla kulmakarvani. Kävin zumbassa, ja menin koko päivän kestäneelle kirjastoreissulle. Kävin shoppailemassa ja ulkona syömässä. Kävin messuilla, kosmetologilla, manikyyrissä.... Opettelin virkkaamaan! Aloitin lenkkeilemään! Kaikkea mukavaa siis 🙂

Jos yksinäisyys painaa mieltä liiaksi, voisitko kuvitella käyväsi jossain sinua kiinnostavassa ryhmässä tai vastaavassa? On ihmisiä jotka haluavat kuulla sinunkin murheitasi ja onneasi! Ne parhaat ihmiset täytyy tosin etsimällä etsiä. Kuten parhaat omenatkin ovat yleensä aina siellä korkeimmalla puussa.

Toivon totisesti sinulle hurjasti tsemppiä. Kesä on pian alkamassa ja pidän peukkuja sinulle, toivottavasti jaksat elämässä 🙂🌻

Kiitos kaikista kommenteista!

Tiedän, että minulla on periaatteessa kaikki hyvin, on työpaikka, on hyvä asunto, ei suurempia taloudellisia ongelmia, tulen toimeen tuloillani vaikka rikas en olekaan ja fyysisesti olen terve, mikä on erittäin arvokasta. Joten mitä minä valitan, monilla on paljon huonommin! Totta, tämäkin on käynyt mielessä, minulla ei ole edes oikeutta sanoa voivani huonosti, koska on monia joilla on enemmän syytä voida huonosta!

Valitettavasti vain mistään ei nauti ellei sitä voi jakaa jonkun kanssa. Voin lähteä matkalle, nähdä hienoja paikkoja, mutta minulla ei ole ketään kenelle niistä kertoa, puhumattakaan että joku jakaisi kokemuksen kanssani. Nautin pienen pihani hoitamisesta, mutta ketään ei kiinnosta kuulla mitä sinne olen suunnitellut keväällä laittavani!

Uusia harrastuksia, juu mahdollisuuksia varmasti on - ei vain ole voimia enää lähteä. Riittävän monasti olen yrittänyt, kyllä tähän ikään on jo ehtinyt, enää en jaksa mennä jonnekin jossa joka tapauksessa tunnen itseni ulkopuoliseksi. Riittävän monta kertaa torjuttuna ja satutettuna, en pysty enää.

Työterveyteen en usko. Todennäköisesti saisin sieltä purkin mielialalääkkeitä ja toisen unilääkkeitä, käskyn tulla kahden viikon kuluttua uudelleel ja ehkä sairaslomaa...
Mutta mitä minä sillä sairaslomalla tekisin, silloin ehtisin 24h miettimään omaa yksinäisyyttäni ihan yksin. Työni ei myöskään ole sellaista, jossa voisi käydä silloin tällöin rupattelemassa tai kääntelemässä papereita, siellä tehdään 150 lasissa projektityötä pörssiyhtiössä. Jos et pärjää ja jaksa - kohta tulee seuraavat YT:t jotka järjestävät sinut ulos. En myöskään tiedä olisiko tuollainen osittainen sairausloma tms. edes mahdollsita.

Kiitos teille kuitenkin.

Heipä Hei. Olipa surullista luettavaa. Tiedän miltä sinusta tuntuu, koska olen käynyt noita samoja asioita läpi. Olen myös yli 50 ja eronnut ... Olen yrittänyt jo monta minuutti kirjoittaa jotain kannustavaa sinulle, mutta en keksi mitään. Johtuu varmaan masennuksesta/lääkkeistä joita siihen syön.

Vietin ennen eroa aikaa siskoni luona Espoossa. Mielsin olevani siellä kuin kauempana turvassa ongelmiani. Vietin aikaa kauppakeskuksissa. Ihmisä oli paljon ja joskus juttelin jonkun kanssa. Muistan kuitenkin sen viiltävän yksinäisyyden ja eristyneisyyden tunteen varsin hyvin. Oli todella raskasta ja pelottavaa nähdä koko tulevaisuus selaisena. Nyt asun kaupungissa jossa ei asu ketään läheistä, mutta liityin seuraan, jonka mukana voin osallistua erillaisiin tapahtumiin kerran kuussa. Olen saanut sieltä muutaman tuttavan. Tuntui ihmeelliseltä ja kummalliselata tervehtiä ensimmäisen kerran tähän seuraan kuulunutta ihmistä, kun tapasimme sattumalta muussa yhteydessä. Siihen asti en ollut tavannut ainuttakaan tuttavaa. Jossakin vaiheessa ennen tätä tapahtumaa huomasin, miten jotku ihmiset muistuttivat tai toivat mieleen vanhoja muistikuvia "entisessä elämässäni" tuntemistani ihmisistä. Kaiketi jotakin aivojen hupia.

Tulin apealle mielelle sinun mökkikesästä. Kutsuin "entisen elämän" ystävättäreni mökkireissulle, muttei hänellä ollut siihen sitten lopulta aikaa. Eipä silti, siitä ei olisi tullut ehkä mukavaa reissua. Minulla ja hänen perheellään olisi joskus ennen elämässä siellä hauskaa ja mukavaa. Minä en ole enää ehkäs sellainen naurava hölmö, jonka seura on mutkatonta. Olen liian surullinen sellaiseen ja ilman entistä miestäni tunnen olevani mielenkiinnoton ja tylsä.

Olisi mukava kuulla sinusta lisää tällä palstalla, vaikka olen välillä niin väsynyt etten jaksa itse vastailla. Toisella palstalla on aloitukseni, johon oli tullut pari mukavaa vastausta. Haluan vastata niihin heti seuraavaksi, kun jaksan. Nyt menen uudestaan nukkumaan 😴

Paljon voimia ja jaksamista!🙂🌻

Hei. Muistan tuon mustan tunteen oikein hyvin ja samaistuin muutenkin aloittajan kirjoitukseen, yksinäisyyteen, eristäytymiseen ja tunteeseen ettei minusta kukaan välitä. Kunpa kuolisi pois täältä toisten kiusana olemasta yms. kauheita ajatuksia, eikä niitä voinut oikein kenellekään sanoa kun jotkut kauhisteli, moitti tai tms. Ja en kehdannut aina valittaa.
Minulla olikin kuori päällä kun tapasin ihmisiä, tai ainakin yritin, ei se kuulemma oikein onnistunut kun sain kuulla että olen aran ja pelokkaan näköinen. Olin eronnut, muuttanut paikkakuntaa ja sitten jo jouduinkin pitkälle sairaslomalle kun en löytänyt työtä ja olin väärässä paikassa opiskelemassa, siten masennuin pahasti. tein kuitenkin pientä työhommaa ja sain siitä jonkinlaista iloakin. Yritteliäs olen aina ollut, yksi asia kun on mennyt mönkään olen jo uutta miettinyt, ne vain ei ole onnistunut niin hyvin kuin olisin halunnut ja se kait se sitten "kamelin selän katkaisi". Liian paljon epäonnistumisia peräjälkeen. Ja en ollut ajatellut sitäkään että esim. avioero, muutto, opiskelu aikuisena ja ihan väärälle alalle innostuin,( sekä oli minullakin läheisen ihmisen kuoleman myös niinä vuosina, oikeastaan kaksi läheistä kuoli) ne vaatii veronsa ja suru-ajan, en ollut koskaan edes ajatellut että minun pitäisi pitää jotain suru-aikaa jostain.
Ei minulla ole ystäviä enempää kuin silloinkaan, mutten enää ole riippuvainen muista ja siitä tykätäänkö minusta. Yritän tehdä sitä mikä minusta tuntuu mukavalta ja mistä saan tyydytyksen.
Näin jälkikäteen olen kyllä ajatellut että tuo pahin vaihe tuli alle viiskymppisenä ja loppui puolivälissä kuuttakymmentä, niin liekö ollut myös hormooneilla yms. vaikutus ettei jaksanutkaan enää olla niinkuin ennen. Sekin kannattaa ottaa huomioon, myös miehet kärsii kuulemma vaihdevuosista, vaikkei niistä puhuta niin paljoa.
Nykyisin etsin jo vikaa muustakin kuin itsestä jos on huono olo, ympäristö, läheiset, kaikki mitä tapahtuu lähellä ja kaukana voi vaikuttaa mieleen jos on herkkä. Liikunta, ulkoilu on kait ne parhaat mielen kohottajat minulle.
Tsemppiä kaikille eteenpäin!

Moi! Huomasin tekstissäsi erään surullisen seikan: kuvittelet ettei sinulla ole oikeus olla ahdistunut ja masentunut. Se ei ole totta! Tarkoitan siis, että vaikka sinun ei tarvitse eikä kannata olla alakuloinen, niin saat silti tuntea ne tunteet ilman syyllisyyttä! Jos kiellät suremisen itseltäsi, voi käydä niin, että suret vielä kahta kauheammin. Tunteet on hyvä käydä läpi ja sitten ne voi siirtää syrjään. Sisään suljettaessa ne voivat alkaa elämään omaa elämäänsä, ottaen yhä suuremman vallan sinusta. Lopulta et enää muistakkaan muuta elämää sen surun keskeltä. Siihen en halua sinun joutuvan!

Sinulla on siis TÄYSI OIKEUS Sanoa että sinua surettaa, ahdistaa, tekee pahaa ja masentaa. Sano vaikka itsellesi ääneen että sinulla on oikeus kokea ne tunteet kuten muillakin. Parempi kokea ne silloin kun ne oikeasti ovat käsillä. Elämään nimittäin kuuluu suru ja ahdistuskin!

Toisinaan sitä ajattelee että omat murheet on liian vähäpätöisiä muiden rinnalla. Joskus tälläinen tarkastelu voi olla hyväksi, jatkuvasti käytettynä siitä on vain haittaa. Tiedostanhan minäkin että minulla on asiat hyvin - olen suhteellisen varakas opiskelija, pidetty ja taitava. Olen kaunis ulkomuodoltani ja arjessa jaksan eteenpäin. Ihmisillä on palavia tunteita minua kohtaan - toiset vihaavat, toiset rakastavat sydämensä kyllyydestä. Olen uskossa ja rakastan uskontoani. Kerään omia onneni murusia elämästä. Toisinaan kuitenkin olen ihan maassa, käyn terapeutilla itkemässä ja usein kun suljen oven ihmisten edestä, purskahdan vuolaaseen itkuun ja makaan lattialla tunnista toiseen itkien. Sen kummempia syitä minulla ei ole, siltä vain tuntuu. Siispä annan surulleni tilaa. Kunhan vain tarpeeksi annan tunteideni tulla sisältä pois, pian niitä ei enää ole terrorisoimassa mielenterveyttäni, ja saan olla niistä vapaa. Välillä voin sanoa silti ääneen että vihaan elämääni, vaikka tiedän että mikään ei oikeasti ole huonosti. Kuitenkin sen tunteiden purkamisen jälkeen olo on parempi. Mikäs siinä sitten?

Tsemppiä!!

HEi!
Kirjoituksesi on niin kuin minun kynästäni, niin samoin tunnen ja koen yksinäisyyden.

Olen eronnut kolme vuotta sitten pitkästä suhteesta ja aikaisemmin olin yli 20 vuotta naimisissa, ikinä aikaisemmin en ole kokenut olevani näin yksinäinen. Yhtäkkiä vain tajusin yli vuosi sitten ettei minulla ole ketään joka tulisi luokseni, ei ketään joka pyytäisi jonnekin. Sukujuhlissa yms. tunnen olevani ulkopuolinen kun kaikilla muilla avec ja minulla ei, niissä sitten väkisin lyöttäydyn johonkin seurueeseen vain huomatakseni ettei minulle puhuta niissä.

Asun kerrostalossa ja viime kesälomani meni suurin piirtein yksin parvekkeella istuen. Olen saman ikäinen kuin sinäkin, lapsia ja lapsenlapsiakin on mutta harvakseltaan heistä kuulen, eivät käy luonani ja ottavat yhteyttä vain silloin kun ovat jotain vailla.

Kauhistuttaa tulevaisuus, sillä tästä en enää nuorene, päinvastoin. Niinkö on että jäljelle jää vain tämä kaiken nielevä yksinäisyys, mitä sitten kun eläkeikä koittaa, ollaanko vielä yksinäisempiä jos tästä vielä on mahdollisuus yksinäisemmäksi tulla. Se fyysinen kipu sydänalassa kun kaikkialla näkee pariskuntia, ystävyksiä, perheitä ja itse on aina yksin.
Kukaan ei odota töistä kotiin, viikonloput ovat kauhistus ja lomat hirvistys kun tiedän että yksin vietän jokaisen vapaahetkeni enkä minäkään juttele muulle kuin sille kaupan kassalle.

Yksin ei huvita matkustella eikä käydä kapakoissa, suurin este sille on se kun ei ole rahaa. Elämäni on iso virhe jonka toivoisinkin päättyvän mahdollisimman pian sillä en koe saavani iloa mistään, eikä minulla kai ole enää mitään kenellekään annettavana.

Uskomatonta että vieläkin on miehiä jotka haluaisivat parisuhteen kanssani, he eivät vain kelpaa kun en huonoa huoli, mieluimmin sittenkin tämä kiduttava yksinäisyys kuin kaveri joka on täysin eri planeetalta kuin minä tai sitten en osaa enää seurustella kun olen ollut nämä kolme vuotta yksin.

Masennuslääkkeet ja terapia juupa juu, en usko niihin. Sairastin vakavaa masennusta 8 vuotta, mistään lääkkeistä eikä lääkäreistä ei ollut mitään apua, päinvastoin, pahensivat vain oloani. Tiedän olevani edelleen masentunut mutta nuo apukeinot kohdallani eivät ole auttaneet pätkääkään enkä enää mitään apua tuohon mene enää hakemaankaan kun on niin turhaa rahan menoa kuin mikä.
Ja sitten vielä puhuminen yksinäisyydestä jollekkin, se ei auta koska eivät ymmärrä kun itse eivät ole tässä tilanteessa, sanovat vain että hyvähän sinun on yksin olla kun saat vapaasti valita miten aikasi vietät eikä kukaan ole sanomassa mitään. Niin, parempi olla sitten vain hiljaa.
Olisi joku jolle sanoa illalla hyvää yötä ja aamulla hyvää huomenta, mutta……
Elämä yksinäisellä on kärsimystä 24/7

Hei. Luin uudestaan kirjoituksia ja tuli mieleen eräs ongelma joka minua on painanut aina välillä vuosien varrella. Jotenkin kumma "hätä" tulee että pitäisi saada jutella jonkun kanssa, ikäänkuin olisin hylätty ja täytyy varmistaa joltain että olen kelvollinen. Soittelen sitten jollekkin ja juttelen ja se menee ohi. Ei tarvi kuin vaikka aikuiselle lapselleni soittaa niin jo helpottaa. Kuinka usein voi puhua, soittaa tms. että se on normaalia? Ongelmaksi se tulee kun ajattelen että häiritsen, tai minusta ei tykätä, tai ketä kiinnostaa minun jutut?
Tuohon että muut eivät kysele mitä kuuluu, miten voit, tai mitä aiot tehdä yms. ei kannata odottaa että muut kyselee, vaan kertoo itse, niin siten saa kuulla myös mitä muille kuuluu. Ainakin minä olen aika kehno utelemaan kenenkään asioita, olen siihen liian arka, joten muiden on kerrottava mitä tekevät tai suunnittelevat.
Aloittajalle sanoisin tuosta toisten auttamisesta että oletko väsyttänyt itsesi liikaa sillä että autat? Kannattaisiko soittaa tuolle huume-riippuvaisellekkin ja vain jutella niitä näitä eikä enää antaa rahaa.
Hyvää viikonjatkoa kaikille!

Hei!

Kiitos vastauksista.

Murehtija analysoi tilanteen todella taitavasti, koen ihan samalla tavalla.
Toki olen ollut yksin huomattavasti kauemmin, erosta on parikymmentä vuotta ja edellisestä hetken kestäneestä miessuhteestakin kymmenen vuotta. Eipä elämässäni ole sen jälkeen kiinnostuneita miehiä näkynyt, ei edes niitä onnettomia, joita en kelpuuttaisi.
Lisäksi olen havainnut ettei yksinäistä naista edes pyydetä mihinkään, eron jälkeen naisystäväni saattoivat käydä kanssani elokuvissa tai teatterissa, mutta vain ja ainoastaan, jos puolisot eivät olleet mukana. Mihinkään sellaiseen tilaisuuteen mihin pyydettiin perheet tai pariskunnat, ei enää yksinäistä naista pyydetä. Aika monet syntymäpäivät ym. ovat menneet minulta ohi, kun kutsua ei ole enää tullut. No, enää en edes odota, joskus se satutti.

Samoin tuo, että jos yksinäisyydestä yrittää jollekin puhua, niin vastaukseksi saa hämmentyneen ja pikaisen yrityksen vaihtaa puheenaihetta ja sitten toisella onkin jo johonkin kiire... Sitä ei haluta kuulla. Varmasti sama ilmiö, jos sureva haluaisi puhua läheisensä kuolemasta, sekin voidaan vaieta hiljaiseksi.

Periaatteessa sama tapahtuu, jos yritän soittaa jollekulle vain kuullakseni edes toisen ihmisen äänen. Voin kuulla heidän kuulumisensa, mutta minun kuulumisia ei kuulla. Eihän minulle mitään voi kuulua, ei ainakaan sellaista mikä muita kiinnostaisi. En ole kiinnostava, miksi kukaan kuuntelisi minua, enkä enää jaksa yrittää!

Hyvä, jos tuo soittelu teillä muilla toimii ja helpottaa oloa.

Veljentyttäreni on luku sinänsä, joka kerta kun hän soittaa, pelkään että jotain on sattunut, pelkään että onko nyt se viimeinen hätä. Hänen tilanteensa on hyvin huono, fyysinen terveys voi pettää ihan mikä päivä hyvänsä ja psyykkinen tila on sellainen ettei hänen kanssaan pysty juttelemaan niitä näitä... En uskalla jättää vastaamatta, koska mielessä on aina entä jos.... Mutta sitäkään en tahdo nyt jaksaa.

En tiedä kuinka tästä jaksan eteenpäin, en näe mitään valoisaa tulevaisuudessa. Se valo siellä tunnelin päässä on vastaantuleva juna.

Voimia teille muille.

Lainaus aloittajalta:
"Veljeltä on tullut tekstari, kyselee miksi en ole hoitanut hänelle rahaa. No, en ole koska minulla ei ole kaikkia tarvittavia asiakirjoja vielä... Sama kiusaaminen, sama ahdistelu ja syyttäminen jatkuu.
Veljentytär oli soittanut, en jaksanut vastata enkä soittaa takaisin. Hän on sairas narkomaani ja pyytäisi rahaa tai hakemaan hänelle jotain kaupasta tai apteekista... En jaksa, hän tarvitsisi oikeasti apua, mutta en jaksa olla hänen ailahtelevan mielensä pomputettavissa ja enkä voi olla hänelle jatkuva pankkiautomaatti. Se rahantarve on loputon eikä niitä velkoja kukaan takaisin maksa."

Vastaus:
Kirjoituksissasi on lievää ristiriitaa kun valitat, ettei kukaan pidä yhteyksiä eikä ole sinusta kiinnostunut mutta veljesi kärttävät sinua hoitamaan perintöasian ja veljentytär pyytää apua. Vaikka nämä sukulaisesi tuntuvat juuri nyt painolastilta, he kuitenkin pitävät sinuun yhteyttä. Merkitset heille jotakin ja aika varmasti joillekin toisillekin. Sinua tarvitaan.

Oletko missään vaiheessa kertonut veljillesi että huomioisivat sinua toisin sillä sinähän hoidat heidänkin asioitaan perinnön jaossa. Perintöasiat ovat kiusallisia ja hankalia, ja uskon että juuri se, että olet joutunut asianhoitajaksi rassaa mieltäsi. Tilanne on sitä hankalampi jos lupasit veljillesi hoitavasi asiat yksin. Sinun pitää sanoa veljillesi ihan suoraan, että jos he eivät ole tyytyväisiä tekemisiisi, hoitakoon kaikki juoksevat asiat itse.

Samalla tavoin sinun ilmoitettava veljentyttärelle ettet pysty nyt auttamaan häntä. Sanot sen niin monta kertaa että tyttö ymmärtää että olet tosissasi.

Yksinäisyyttä on vaikeaa poistaa yksin. Siitä on yksinkertaisesti kerrottava jollekin, mieluummin kasvotusten, ei pelkästään täällä tukinetissä kirjoittaa. Suosittelen sinua varaaman ajan psykologille ja kertomaan hänelle ongelmistasi. Se auttaa kummasti sillä olen itse menetellyt vaikeassa tilanteessa niin ja saanut apua. Ammattiauttajaa ei tarvitse pelätä, eikä siinä itse leimaudu mitenkään vaan keskustelun jälkeen on huomattavasti helpompi hengittää ja näkee ongelmat uudesta kulmasta. Suosittelen. 🙂👍

Hei teille kaikille! En tiedä muusta kuin sen mitä itse olen kokenut ja olen kokenut myös yksinäisyyden (nyt on ollut hyvä avoliitto viimeiset 5v.), sitä ennen asuin yksin lähes 15v. Erinäisiä kokeiluja oli seurustella mutta ne epäonnistuivat ja varmaan siitä johtui että tuntui etten ole kenellekään kelpaava. Ihan samoin oli nuo juhliin menot, kävin vain pakolliset juhlat. Yksin juhliin meno on aika kauheaa ja siksipä en mennyt. Opettelin kuitenkin tanssimaan ja aloin käydä lavatansseissa. Yksin menin tanssikurssille, vaikka hirvitti ja pelotti, niin silti menin. Yksinäisyys ajoi tekemään jotain mieluummin kuin jäädä neljän seinän sisään. Samoin muutin paikkakuntaa, myin asuntoni ja muutin vuokralle. Tein kaikenlaista että en jäisi jumiin neljän seinän sisään. kammoksuin ajatusta että asuisin ihan yksin. Se sopii joillekkin ei minulle. Vaikka kyllä näytin tutuille ja sukulaisille että menee hyvin ja olen tyytyväinen, mutta pelkäsin yksin olemista. Nyt vasta sen uskallan oikeasti myöntää kun on elämänkumppani, siihen asti yritin kaikin keinoin saada elämään jos jonkinnäköistä virikettä ja kurssia, terapiaa tai hengellisiä kokouksia. Kaikki rahani taisi mennä kaikenlaisiin kursseihin ja menoihin minne voi yksin mennä. En juonut enkä polttanut, joten kapakat ei tulleet kysymykseen, onneksi.
Haluan vain rohkaista muita miettimään mitä voisi tehdä oman elämänsä eteen, ettei vain jää ja alistu yksinäisyyteen. Ei saisi antaa pelon voittaa. Ei kannata pelätä miehiä, että ne on huonoja, ei kaikki ole. Tai naisetkaan.
Etsin vanhoja kirjoituksiani, mutten löytänyt enää niitä kun olen vuonna 2009 vaihtanut nimimerkin, enkä enää muista mikä oli ennen. Niissä olisi ollut juuri tuota yksinäisyyden purkamista kirjoittamalla. Muistan sen oikein hyvin. Siksi olen tänään kiitollinen että on elämänkumppani, ja toivon että muutkin ovat rohkeita etsimään!
Tsemppiä kaikille!