Minulla ei ole yksinäisyyden kanssa ongelmia koska olen erittäin introvertti luonne enkä siedä juurikaan ihmisiä ympärilläni, paitsi omat lapseni ja lapsenlapset sopivassa määrin. Viihdyn kissojeni kanssa puuhaillen omiani.  Kaipaan aikuisen ihmisen kanssa juttelua.

Kevättä odotan valtavasti. Pääsen ul i s täältä puugaamaan ja lenkille. Talvella en saa lähdettyä lenkille enkä oikein mitään muutakaan pysty tekemään kun tuntuu että talvi ja pimeys hukuttaa alleen. Nipinnapin saa pidettyä "pään pinnalla" kevääseen asti.

Minulla on ystävä kenen kanssa olemme yhteyksissä whats appilla ja suunnittelemme seuraavaa tapaamistamme. Asumme kaukana toisistamme.

Miksi ette yhdisty, yksinäiset? Minä ainakin haluaisin löytää vertaistukea ongelmieni kanssa selviytymiseksi, mutta en vain ole vielä löytänyt ketään, tai sopivaa väylää löytää sellaista.

Nyt ahdistaa Ukrainan sota. Lemmikit ja tuotantoeläimet jäävät sodan armoille. Jonkin ottavat onneksi lemmikit mukaan pakomatkalle, eivätkä hylkää.

Haluaisin tietää miksi tukihenkilöni ei vastaa minulle.

Se tunne kun on kuin roikkuisi narusta kiinni pitäen ja alla olisi tyhjyys ja tuntuisi helpottavalta vain päästää irti siitä ohuesta narusta eikä enää olisi mitään mielessä. Vain helpotus ja kaikki murheet ja ahdistus pois.

Ei tarvitsisi murehtia rahahuolia, ei "pakollisia" ihmissuhteita läheisten kanssa, ei lemmikkien menetystä, ei riittämättömyyden tunnetta, ei kodin epäsiisteyttä, ei epäonnistumista vanhempana,ei murwhimista lasteni elämästä...

Se, että odotetaan minulta jotain mitä en pysty täyttämään ja ahdistun siitä.

Kunpa olisi joku jolle voisi kertoa ihan kaikki asiat, puhua mistä vaan. Sellainen oli kummitätini, joka kuoli 2008. Nyt on mielessä sotkuisena vyyhtinä vuosia sitten tapahtuneet sekä nykyiset asiat eikä ketään tai mitään kuka auttaisi. Tuntuu, että koska vaan mopo karkaa ja syöksyy rotkoon enkä pysty estämään.

Näitä kohtauksia tulee usein ja pelkään niitä. Olen katkera siitä, että aikanaan en saanu kunnollista terapiaa, vain lääkkeitä on aina tuputettu kun olen yrittänyt hakea apua ja hoitaja "terapeutti" van syyllisti minua kun en jaksanut enkä toipunut.

Voisiko joku kertoa mistä pitäisi apua? Nyt tuntuu, että seinä on pystyssä. Eikö minun ikäisestäni enää välitetä kun olen jo eläkkeellä?!

Hei,

minäkin olen yksinäinen seniori, joka on pettynyt hoitoon. Mielenterveyden hoidossa on aina dilemma, että kemiat hoitajan ja hoidettavan välillä eivät kohtaa - ja onko aina mahdollisuus valita, vaihtaa ja etsiä sitä oikeaa? Minä kävin vuosia puhumassa sairaanhoitajalle (muka "tukikeskustelussa"), joka ei enimmäkseen sanonut session aikana mitään muuta, kuin että nyt aika on loppu ja oli myrtsin näköinen. No, sain aina ennen töihin menoa purkaa pahimmat paineet ja kun sitten vielä pyöräilin töihin toistakymmentä kilometriä, olin aika rentoutunut suihkun jälkeen ja työpäivät sujuivat. Mutta mitään tukea en koskaan kokenut saavani eivätkä asiat minun mielessäni muuttuneet mitenkään, samaa tarpomista jatkui, niin kuin ennen keskustelujakin.

Nykyisellä paikkakunnallani sain taas kontaktihenkilöksi sairaanhoitajan, joka minusta lässytti tyhjänpäiväisiä kommentteja, kuten "Ne äidit!", kun puhuin kroonisesti tulehtuneista väleistäni äitiini. Ja kirjoitti tosi typeriä kommentteja potilasasiakirjoihin, jossa ne nyt seisovat kaikkien luettavissa ikuiset ajat. Eli on vaikeaa luottaa niihin tukihenkilöihin, ei uskalla puhua kaikesta ahdistavasta, kun ei tiedä miten hölmösti he tulkitsevat ja tuomitsevat ja mitä sitten kirjaavat ylös.  Lopetin käymästä sillä vastaanotolla ja yritän kärvistellä yksin, mikä on välillä tosi ahdistavaa. Psykiatri oli järkevä, mutta häntä saan tavata vain lääkitysasioissa.

Yksinäisyys on välillä tukahduttavaa. Ja pitkän masennuksen jatkuessa sitä tulee moniongelmaiseksi, monet asiat menevät solmuun, yhdestä pienestä edistysaskeleesta ei kokonaistilanne juuri muutu, sata muuta asiaa pysyy edelleen pielessä. Urakka nousta suosta on valtavan raskas. Ja yksinäisyydessä harvat asiat tuntuvat mielekkäiltä edes yrittää. Jo puhuminen auttaisi, mutta kehen luottaa, kenelle voisi puhua avoimesti? Puhuessa sitä jäsentelee ongelmiaan ja saattaa joskus saada langan päästä kiinni, Toisen järkevä tunnustus vahvistaisi ja antaisi toivoa.

Minua ahdistaa myös maailmantilanne ja taloudelliset huolet. Vaikka netti tarjoaakin jonkin verran sisältöä arkeen, tarjoaa se myös huolta. Televisiosta tulee yhdet ja samat elokuvat uusintoina kuukaudesta toiseen, luonto-ohjelmatkin merkitsevät usein huolta ja surua eläinten kohtalosta, eivät piristä. Kunpa alkaisi edes tulla vähän valoisampaa, niin mielikin avartuisi!

Minulla on yhä osa-aikatyö, joka on henkireikäni, saan edes jonkun kerran viikossa kokea tekeväni jotain hyödyllistä ja kohdata järkeviä ihmisiä. Luulenkin, että eläköityminen sysäsi minut masennukseen, olen ilmeisesti aina ollut työorientoitunut, pärjännyt työsuorituksillani ja sen tuomalla identiteellä, ja kun päivätyö loppui, putosin rotkoon. Minulla ei ole lapsia, olen siis aivan yksin, paikkakunnalla ei edes sukulaisia. Mutta jotenkin kitkuttelen, juuri nyt olen onnellinen, että yksinäinen ja ahdistava joulu on ohi!

Yksin täälläkin, pitkä liitto takana ja pidin siitä kiinni "kynsin hampain", mutta toinen otti ja jätti. Ei jaksanut enää, halusi elää yksin. Siis oikeasti on ihmisiä jotka haluavat elää yksin. Hän sanoi ettei koe yksinäisyyttä, tykkää omasta seurastaan niin paljon ettei kuulemma koe yksinäisyyttä. No, sitä minä en usko. Seku leuhotti ja kehui kun pelotti olla yksin...
No, nyt olen huomannut että lievää masennusta on minulla. Minulla on kyllä ystäviä ja sisaruksia, lapset tosin asuvat kaukana, enkä muutenkaan haluaisi olla vaivaksi heille, mieluummin sanon että hyvin pärjään, en uskalla heille valittaa kovin etteivät huolestu minusta. olen alkanut käymään tansseissa, se virkistää vähän. Ja eräässä kerhossa, sekin virkistää. Mutta pitkät illat kotona on ehkä ne mihin pitäisi tottua tai sitten tehdä jotain etten ole yksin. Aionkin hakea mieskaveria että en olisi niin yksin.

Nymphalis Antiopa,

akuuteissa tilanteissa olen saanut usein lohdutusta Kriisipuhelimessa, jota suosittelen. Aina sielläkään ei kemiat kohtaa, mutta ainakin minun tapauksessani olen voittopuolisesti helpottunut puhumisesta niiden tukihenkilöiden kanssa. Hekin ovat ihmisiä ja meitä on moneksi, mutta tosi usein olen sattunut saamaan langan päähän järkevän ja asiallisen ihmisen. Ja vaikka linja on paljon varattu, kannattaa naputella numeroa, kyllä sinne jossain välissä aina pääsee. Ja he eivät tee muistiinpanoja potilasasiakirjoihin, heille voi puhua avoimesti ja anonyymisti.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Nyphalis kiteyttää kaiken lauseessaan:

"Kunpa olisi joku jolle voisi kertoa ihan kaikki asiat, puhua mistä vaan."

Ihminen elää yksinäisyytensä kanssa, sitä vältellen tai sen kohdaten tai sitä kaivaten tai sitä inhoten. Että ei olisi yksin turvattoman olon pelottavassa kuristuksessa vaan ystävä, läheinen, rakas, kumppani tai toveri olisi se emon syli tai lapsuuden koto josta ihminen joutuu poistumaan, se distanssi joka syntyy kaikkiin tilanteisiin, asioihin ja ihmisiin joita ihminen elämässään elää. Se on yleensä sietämätöntä, joko alakuloista tai itkukohtaus. Harvempi taasen tykkää yksinäisyydestä ja kuitenkin kaipaa jotain kontaktia ja kommunikaatiota ympäristönsä kanssa.

Toinen seikka: Ehkä minun pitäisi kokeilla kriisipuhelimeen soittamista. En ole sitä kokeillut kun olen ajatellut että sinne saa soittaa vain äärimmäisessä hädässä. Kun on tilanne päällä.

huomenta. Kävin sellaisessa ryhmässä kuin Al-anon, vertaistukiryhmä. olen useissa ryhmissä vuosien aikana käynyt. Nyt aion mennä keväällä alkavaan seurakunnan ryhmään.
Minullaan oli eron jälkeen kauhea olo, yksinäisyys pelotti ja ahdisti. Mutta olen sen selättänyt menemällä näihin ryhmiin mitä on varmaan joka kaupungissa, ja varmaan pienilläkin paikkakunnilla jotain ryhmiä on. En tiedä.

Mutta eniten ehkä minua auttaa Korkein Voima, turvaudun siihen, juttelen sille. Rukoilen ja luotan että se tietää miten pitää olla. No, se varmaankin antaa sysäyksen että menehän tuohon ryhmään tai soita tuonne, ja minä uskallan mennä tai soittaa. Mieluummin teen jotain kuin vain itken ja valitan yksin kotona koska sehän ei johda mihinkään. Sen olen kokenut ettei yksin kotiin jääminen auta. Kun vielä pääsen liikkumaan. On eri juttu jos en kykenisi sairauden takia liikkumaan. Silloinkin on yhdistyksiä jotka antavat apua ja ystäväpalvelua yksinäisille. Ainakin tällä paikkakunnalla on sellainen.

Eilen kävin Al-anon ryhmässä ja kiitollisena kävelin kotiin, minulla ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin ja mielenrauhaa on jälleen. Elän yksin mutten ole yksin, Luojani on kanssani ja muut ihmiset myös, kiitos siitä.

Pitkään jatkunut masennus yksinäisyyksineen tekee todella nurjamieliseksi, mikään ei tunnu kiinnostavan, minulla ei tee mieli edes mitään ruokaa, ei herkkuja eikä ravitsevaa, enkä jaksa juuri laittaa aterioita, menen pitkiä aikoja eineksillä ja se on tylsää. Olen menettänyt kyvyn nauttia yhtään mistään. lukeminenkaan ei onnistu, ei jaksa keskittyä. Itsestä ja kodista huolehtiminen ei tunnu tärkeältä, siivoan vain, jos joku on tulossa käymään, joskus aniharvoin. Kissoistani yritän pitää huolta, ruokailuistaan, ruokapaikasta ja hiekkalaatikoistaan, mutta niistäkin on ainainen huono omatunto, kun ei jaksa leikittää niitä ja tarjota virikkeitä, vaikka ne ovat kontaktihakuisia ja suloisia - onneksi terveitä sentään toistaiseksi. Ja kyllä kissoista ja niistä huolehtimisessa on se positiivinen puoli, että tulee edes noustua sängystä ylös ja puuhattua edes se vähä, ilman niitä olisi vielä ankeampaa. Kyllähän se on mielihyvää, kun sylissä kehrää kissa tai kaksi 💓💓, ja sitä ne tekevät joka päivä, pyyteettömästi. Toinen kissoista nukkuu yönsäkin minun vieressäni, toinenkin samassa huoneessa omassa telineessään.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: lisäys

Nyt kirjoittaessa on tullut esiin jo kaksi asiaa, joista olen aidosti kiitollinen: osa-aikatyö ja kissat.

Huomenta. Vertaistuessa juttelin erään kanssa ja sain oivalluksen ettei oikeasti olekaan yksin vaan se on tunne joka kalvaa mieltä? Mistä se johtuu? Se on pelkkä tunne. Raamatussa sanotaan että kaikki paha ja hyvä lähtee ajatuksista, kyllä alleviivaan sen. Siis ajatus tulee ensin ja sitten tunne ja sitten tekoja. Eli jos ajattelen että oi olenpa yksinäinen niin tunne herää heti ja sitten makoilen sohvalla surullisena ja niiiin yksinäisenä. mutta kun sanon että höpöhöpö lähden ulos ja tapaan jonkun jonka kanssa jutella ja yksinäisyys on poissa...

Minua kiduttaa tapaus Näkkäläjärvi 🥺 Aivan kamala ja käsittämätön teko, joka ei ansaitse ymmärrystä ja anteeksiantoa! Näen silmissäni noiden kissaparkojen kivun ja hädän ja unisa ovat. Ahdistaa ja raivostuttaa.