Tuosta ei tosiaankaan pääse ennää kuin ylöspäin.
Oletko sinä ujo vai ajatteletko jo valmiiksi, että mitä ihmiset ajattelee sinusta? Anna ajatella mitä lystäävät, kunhan sinun maailmasi on hieman suurentunut, niin huomaat, ettet sinä olekkaan yksinvaltias noissa asioissa, vaan samanlaisia on paljon ja sinäkään et niiden pään sisään näe, joille se ystävystyminen näyttää olevan helppoa, tiedä millainen pelkojen sekamelska sielläkin pyörii.
Ei sitä tarvitse olla fiksu ja filmaattinen, että ystäviä saa, mutta suu pitää vain jossakin uskaltaa avata, vaikka sieltä tulis kuinka suuria "sammakoita", niin mitä se haittaa, sitä voi naurahtaa, että minnoon tämmönen ujo ja hilijanen...

Itsekin olin ennen ujo ja arka ja yksinäinen. Häpesin itseäni kun olen aina ollut myös ylipainoinen ja mielestäni rumakin. Koulussa olin aika paljon yksin eikä kukaan paljon edes jutellut kanssani. Jotenkin vain sain peruskoulun ja kauppaopiston käytyä. Sitten tutustuin kirjeenvaihtopalstan kautta itseäni hieman vanhempaan mieheen. Aluksi tietysti kaikki oli epävarmaa tutustumista, mutta vähitellen alkoi luottamus syntyä välillemme. Tapasimme ja rakastuimme. Olemme nyt olleet naimisissa 20 vuotta ja meillä on kaksi lastakin. Muutin toiselle paikkakunnalle ja jouduin aloittamaan kaikki melkein alusta. Oli pakko ryhdistäytyä, hankkia työpaikka ja sen mukana tuli joitain tuttujakin. Varsinaisia ystäviä minulla ei ole muita kuin mieheni, mutta nyt uskalla jutella ihmisten kanssa. Töissä olen huomannut että on paljon yhtä yksinäisiä ja arkoja ihmisiä kuin minä. Puheenaiheiden ei tarvitse olla kovinkaan kummoisia, kun voi ilahduttaa toisen ihmisen päivää. Jos olet töissä niin aloita tutustuminen vaikka työkavereihin. Ehkä heistä jostain löydät samanhenkistä seuraa.
Kerroin tämän vain rohkaisuksi sinulle!

Helpotus on valtava kun huomaa tai joku muukin edes tunnustaa, että onkin arka ja ujo. Itse valehtelin että tämä on oma valinta, mikä osittain pitää paikkansa. Mutta sitten kun halusin jo muiden ihmisten läheisyyteen on se ollut "työn ja tuskan" takana, että edes vähän pääsin pois neljän seinän sisältä, joka on, nyt oman kokemuksen kautta tullut selväksi, vaarallista. Hikoileminen, punasteleminen, jännittäminen, kävely ei onnistu, ei mikään toimi, ei yhtään järkevää lausetta osaa muodostaa kuin jälkeenpäin hoksaa mitä olis pitäny sanoa. Väittelin itseni kanssa: sanoin etten halua, en pidä mistään sellaisesta missä pitäisi olla ihmisten kanssa lähekkäin ja olla rennosti jutellen, selvinpäin vielä. Mutta kun halu tuli olla ihmisten seurassa (ja se sinullakin on nyt tullut kun siitä kirjoitat) niin siitä se lähtee, ovet aukenee sinulle! Ja rukous Korkeimmalta voimalta antaa lisävoimaa mennä johonkin, lehdet ovat täynnä kaikenlaista tapahtumaa, yhden kerran kun uskaltaa, seuraava kerta on helpompi. En ehkä koskaan pääse ujona ja hiljaisena olemisesta, mutta sen takia ei kukaan aja pois mistään paikasta, sepä olikin mielenkiintoinen huomio! terv. kokemusta on.

Hei!
Mulla on vähän kiirus, mutta mikäli sähköinen ystävyys voisi auttaa sinua, niin pisteleppä mailia: ensoniq@city.fi

Mä oon 27v. ja tunnen itseni todella yksinäiseksi, vaikka mun on jopa suhteellisen helppo

lähestyä ihmisiä. Kaikki muutki saa lattaa postia🙂

menninkainen kirjoitti 9.8.2008 10:14

miksi minun pitää olla tällainen?? olen niin yksin mutta kuitenkaan en tilaisuuden tullen pysty menemään ja tekemään tuttavuutta. En vain kertakaikkiaan pysty. Sitten hakkaan päätä seinään kun en tehnyt sitä ja syytä itseäni.
No, minun vikahan se onkin, mutta en pysty. En edes tiedä mikä siinä loppujen lopuksi on se juttu, ei vain pysty menemään ja sanomaan edes jotain.
Ujous kai.
Ikää on 26 ja ystäviä ei ole yhtäkään. Yksi kaveri asuu toisella puolen suomea. Kaikki tuntuu niin turhalta. Olen usein todella surullinen asian vuoksi kun kaipaisin ystäviä ja kavereita niin paljon. Olen kuitenkin hyvin sosiaalinen sisältäni mutta en pysty ottamaan kontaktia ja ystävystymään.
Siitä toisesta puoliskosta en edes enää haaveile, en usko että kukaan voisi minusta pitää. Toisaalta en koe sellaista edes tällä hetkellä kaipaavani, vaan ystäviä, tai ystävää, edes sitä yhtä oikeaa ystävää.
Voiko tästä suosta edes päästä ylös?

Hyvä että löysin tämän sivuston, ei siksi, että tuo sun elämäntilanne mua mitenkään muuten ilahduttais, mutta ainakin tuo jotain lohtua kuulla omaa tarinaa jonkun toisenkin ihmisen suusta. Tiedetään, että vaikka ollaankin yksin, niin ei silti yksin samassa tilanteessa..
Mä koen myös olevani "sosiaalinen" sisältäni, ja kaipaisin ihan hirveästi ihmisiä lähelleni, mutta silti en pysty heitä siihen päästämään, silloinkaan kun siihen tilaisuus olisi. Siinäpä ongelmaa kerrakseen.. Tuntuu että kun olisi mahdollisuus, ja halu tutustua johonkin ihmiseen, jossain vaiheessa naksahtaa joku lukko kiinni tuolta aivojen sopukoista, ja vetäydyn pois tilanteesta. Ja sitten ollaan taas yksin.
Pari ystävää on lapsuudesta, ja yksi keneen olen ystävystynyt "aikuisiällä", mitä pidän vieläkin suurena ihmeenä. No, nyt asun heistä kaikista ison välimatkan päässä, toisella paikkakunnalla, jossa yksinäisyys on taas läsnä ja tunnepuolen lukko pysyy ja on tiukasti kiinni.
Usko tai älä, toimin vielä asiakaspalveluammatissa, mutta jotenkin sitä onnistuu peittämään ja kätkemään tämän "karmean salaisuuden", joka hävettää itseä.
Tuntuu että tällä tavalla eläen valuu koko lyhyt elämä hukkaan. Sitä odottaa että tämä jotenkin muuttuisi itsestään jonain päivänä, mutta toiveajatteluahan se on.
Mutta tässä sitä mennään päivä kerrallaan, (edes) sitä yhtä ihmistä odottaen, jonka kanssa voisi jutella, käydä kahvilla, lenkillä, ihan mitä vaan..
Liekö vain kaunis ajatus.

heh.. 😎
niin sitä minäkin palveluammatissa olen, asiakaspalvelua, myyntiä jne. tai siis olin, kausiluontoista on tuo minun työni..
en usko että työpaikalla hirvittävästi erotun, en tietty ole mitenkään puhelias ja niin pois päin mutta työnteko sujuu kyllä, ei asiakaspalvelussa ole pakko olla ulospäinsuuntautunut ( niin kuin aina väitetään )
Riittää kun palvelee asiakkaan, ei siinä tarvitse sukuselvitystä alkaa tekemään.

Ja ehkä töissä itselläni on jonkunlainen myyjän rooli päällä, en näe asiakkaan kohtaamisessa kovinkaan suurta ongelmaa vaikkei minulle olekaan luontaista tehdä aloitetta. Työhöni kuuluu palvella ja siinä se.

Muuta toista onkin sitten se jäljelle jäävä aika. Kun pitäisi omana itsenä mennä ja tehdä aloite.
Ei aavistustakaan mitä pitäisi sanoa.. tunnen itseni todella hämmentyneeksi, vaivaantuneeksi, en tiedä miten päin olisin..
Ja kaiken lisäksi osaan osaltaan aika hyvin vielä peittää sen että jännitän ja olen hermostunut, ulospäin saatan vaikuttaa täydellisestä viilipytyltä.

Voin kuvitella että vaikutelma jonka ihmiset minusta saavat voi olla kirjava kuin räsymatto.. ehkä he ovat yhtä ymmällä kuin minä itse.😮