Painiskelen asioiden kanssa ja joskus/usein tulee se tunne, että nyt kyllä sekoan, oikeasti.
Hoitanut 6v sairaan äitini asioita, nyt hän on pitemmällä sairaalajaksolla, ja tuskin enää voi edes kotiutua.
Sisarukseni eivät halua olla asian kanssa missään tekemisissä, heillä kuulemma on omakin elämä.
Tästä olen ollut tosi katkera, nyt enemmänkin vaan surullinen.
Hakemus on osatyökyvyttömyyseläkkeelle, vähintään, päätös tulee varmaan maaliskuussa.
Lääkärin luona käyn tarvittaessa, ja terapiakäyntejä n 2kertaa kk.
Masennuksesta ja paniikkihäiriöstä ei niin kauheasti voi kuuluttaa, äitini ja sukulaiseni eivät edes tiedä todellisesta tilastani. En uskalla kertoa.
Poikani tietää osittain, asuu tyttöystävän kanssa, mutten hänenkään ”niskoilleen” voi ongelmiani kaataa. Sieltä taholta tosin empatiaa löytyisi.
Erosta monta vuotta, nyt asun yksin, ja kun perusluonteeni kumminkin sosiaalinen,
niin tämä jäytävä yksinäisyys ja tyhjyyden tunne pahentaa masennusta (keskivaikea).
Jollei olisi nettiä ja tv:tä tulisin ihan sekopäiseksi, siellä, telkussa siis ainakin kuulee
ihmisen äänen, ja usein lähtee ulos kauppaan tai vaikka sit kirppikselle, vaikkei olis asiaakaan,
vain nähdäkseen jonkun, ja ehkä joku joskus ryhtyy juttelemaankin, vaikka tuntematon.
Se on päivän valopilkku..
Sairauspäiväraha loppuu, muuttuu kuntoutustueksi, pieni tosin sekin, kun työttömyyttä ollut jo edeltävät pari vuotta, joskus kauhukuvana, miten kauan jaksan sinnitellä,
menetänkö asuntoni, mitä sitten seuraa. No, toivon etten masenna muita, sillä oikeasti suurin haluni olisi auttaa ihmisiä! Mutta tässäkohtaa, hädin tuskin itseäni 😑❓