Aloitetaan taustatiedoista ja jatketaan siitä varsinaiseen ongelmaan.

Opiskelen taide-/käsityöalaa, josta nautin paljon, ja tiedän haluavani tehdä uran tällä alalla jossain muodossa. Vaikka jonkun ”oikean” työn sivussa, jos muuten ei onnistu.

Tiedän, että ala on vaikea ja vaatii paljon työtä, ja että harva taiteella itseään elättää. Periaatteessa ajattelen kuitenkin niin, että mieluummin kokeilen ja epäonnistun, kuin että luovuttaisin jo heti alkuunsa. Jos ei onnistu, voin aina toivottavasti mennä vaikka kaupan kassalle töihin.

Tällä hetkellä olen opiskelijavaihdossa, joka kestää vielä pari kuukautta. Sekä paikkakunta, että koulu ovat ihania, ja opiskelukaverit ihan mukavia, mutta en oikeastaan ole kovin hyvin tutustunut keneenkään. Opiskelu on käytännössä hyvin vapaata, saan tehdä omia projektejani eikä kukaan juuri katso perään. Pidän siitä, että olen päässyt toteuttamaan ajatuksiani vapaasti ja kokeilla uusia asioita. Teen paljon töitä koulun työpajalla, ja suuren osan ajasta olen yksin. Se ei oikeastaan haittaa, sillä viihdyn hyvin yksin. En ainakaan jaksa väkisin yrittää ystävystyä keneenkään, jos se ei käy luontevasti. Olen huomannut, että yksin ollessani alan elää tavallaan vain omassa kuplassani, jonne en lopulta kaipaakaan seuraa. En ole varma, onko se hyvä asia.

Vaikka (tai ehkä koska) opiskelu on hyvin vapaata, olen muodostanut itselleni kovat paineet siitä, että minun pitäisi saada aikaan jotain todella hienoa. Ensimmäiset pari kuukautta olen aika lailla haahuillut ja tehnyt vain kaikenlaista mitä mieleen juolahtaa, pieniä projekteja ilman mitään suurempaa suunnitelmaa. Osaan olla välillä hieman liian perfektionistinen ja monesti aloittanut jonkin asian täysin alusta uudestaan, kun en ole ollut tyytyväinen lopputulokseen. Tuntuu, että olen tuhlannut aikaani siihen, enkä saanut paljoakaan mitään järkevää valmiiksi. Viimeksi työpajalla ollessani sain tehtyä jotain, mihin olin suhteellisen tyytyväinen, kunnes loppumetreillä mokasin, ja joudun ehkä purkamaan koko homman ja aloittamaan taas alusta.

Nyt minusta on alkanut tuntua, että päässäni on aivan liikaa ideoita ja ajatuksia, jotka
haluaisin toteuttaa, enkä osaa päättää mihin suuntaan lähden. Pelkään, että kun alan työskennellä suunnitelmallisemmmin jotakin kohti, en saakaan mitään hyvää tehtyä, vaikka yrittäisin parhaani. Pelkään, että minusta ei olekaan tähän.

Viime viikolla sain lähes tyhjästä ahdistuskohtauksen kun olin kävelemässä kouluun. En siis mennytkään, vaan kävelin kaupungin puistossa ympyrää, kunnes pahin meni ohi. Kurkkua kuristi ja kyynelet alkoivat nousta silmiin, ja vaikka sain sen pidettyä aika hyvin kurissa, aloin pelätä sitä, että joku kerta en enää saakaan, vaan sekoan kokonaan. Loppupäivän makasin huoneessani peiton alla ja itkin, tai katselin televisiota saadakseni ajatukset johonkin muualle.
Olen varma siitä, että tämä johtuu stressistä ja paineista, jotka olen itselleni asettanut.
Pelkään, että tämä ala on liian vaikea minulle, jos reaktioni stressiin ja paineisiin on tämä. Pelkään, että se kaikki on minulle liikaa.

Tuon päivän jälkeen on ollut hieman parempi olo, viikonloppuna olin ihan tyytyväinenkin taas, mutta tänään kouluun lähtö tuntuu jotenkin ylivoimaiselta. En halua kohdata sitä epäonnistunutta työtä, joka minun pitäisi purkaa. Tiedän, että minun pitäisi vain nyt ryhdistäytyä ja lähteä sinne tekemään edes jotain, ja samalla tunnen huonoa omatuntoa siitä, että tuhlaan vaihtoaikaani ja muutenkin aikaani, sillä minunhan pitäisi työskennellä jatkuvasti, jos haluan kehittyä ja olla hyvä tässä.
Toisaalta tiedän, ettei liian väkisin työskentelystä yleensä tule mitään, mutta saattaahan olla, että kun vain puskisi vielä vähän aikaa, työn ilo löytyisi sieltä taas.

En vain jaksaisi puskea ja taistella tätä vastaan, minusta tuntuu, että energiani on loppu. Haluaisin vain olla tässä sängyllä ja nukkua, kunnes tämä olo menisi itsestään ohi ja motivaatio tulisi taas tilalle.

Luulen, että tätä kaikkea jossain määrin pahentaa se, että olen yksin toisessa maassa, vaikka se ei suoranaisesti mikään ongelma olekaan. Luulen, että se kupla, johon olen sulkeutunut, vääristää näkemystäni kaikesta, ja jos olisin normaalissa ympäristössäni, osaisin jotenkin nähdä kaiken paremmin oikeassa valossa. Luultavasti myös se, että täällä minulla ei ole mahdollisuutta hakeutua esim. puhumaan koulupsykologille tästä, ahdistaa hieman. Vaikka en tiedä, käyttäisinkö Suomessakaan sitä mahdollisuutta, kuitenkin sen olemassaolo jotenkin helpottaisi. Tuntuu, että ei tämä ole niin suuri ongelma, että minun tarvitsisi käyttää yhteiskunnan resursseja sen ratkaisemiseen, mutta on rauhoittava ajatus, että siihen kuitenkin olisi mahdollisuus, jos tämä tästä pahenisi.

Tämä tosiaan taitaa olla aika pieni ongelma verrattuna moneen muuhun, mutta olisi kai parempi tarttua siihen nyt, ennen kuin se kasvaa suureksi. Tuo ahdistuskohtaus pelästytti hieman, vaikka ei ole edes ensimmäinen.

En tiedä, mitä tehdä. Haluaisin epätoivoisesti, että olo helpottaisi ja pääsisin taas nauttimaan työskentelystä, mutta en tiedä, miten siihen pisteeseen taas pääsisi.