yhtäkkiä romahtanut maailma

yhtäkkiä romahtanut maailma

Käyttäjä Joshen aloittanut aikaan 01.04.2014 klo 14:23 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Joshen kirjoittanut 01.04.2014 klo 14:23

kaksi viikkoa sitten kuvailin oloani onnelliseksi. Okei, avopuolisoni kanssa oli ollut hieman nihkeämpää ja ajattelin, että nyt on taas sellainen vaihe, että menee huonommin. Viikko sitten sunnuntaina otin asian puheeksi, että pitäisikö meidän jutella ja miettiä, miten voisimme kohdata toisemme paremmin. Poikaystäväni sanoi, ettei halua olla enää tässä suhteessa, ja se oli siltä istumalta hänen osaltaan päätetty. Olen kauhuissani. Hän ei ole kuulemma uskaltanut sanoa minulle aiemmin.

Kuulin myös, että olen pilannut kotimme ilmapiirin ja hän on yrittänyt sanoa minulle, että esim siivoan liikaa, mutta MINÄ EN OLE MUUTTUNUT VAIKKA HÄN ON TOIVONUT. Poikaystäväni tietää, että kun elämässäni on stressiä, pyrin pakkomielteisestikin pitämään kodin kunnossa. Se on minulle ongelma. Tarjouduin erotilanteessa hakemaan ongelmaani apua ja pyysin hänen tukeaan. Se ei kuulemma muuttaisi mitään. Hän pitää minua hirviönä, eikä ole voinut kuulemma olla kotonamme rennosti koskaan. Hän ei kertomansa mukaan ole nähnyt suhteellamme tulevaisuutta pitkään aikaan, mutta hyvät hetket ovat saaneet toivomaan.

Minun on niin vaikea uskoa sitä, sillä vielä pari viikkoa sitten hän söpöili paljon. Meillä oli alkuvuodesta ihana yhteinen matka. Jouluna olimme läheisiä. Viime syksynä hän suunnitteli, millaista omakotitaloa alamme rakentamaan. Uskoisin, että olisin huomannut, mikäli hän mielessään olisi tällaista pyöritellyt pidempään. Hän sanoi rakastavansa vielä, mutta en vain voi uskoa sitä. En usko tätä alkuunkaan. Inhoan itseäni, vihaan katsoa peiliin. Näen lauhkeat lampaansilmät ja typerän uskon ja luottamuksen, joka on jälleen petetty. VIHAAN ITSEÄNI. Ja syytän itseäni siitä, että olen hermostuksissani vain siivonnut ja siivonnut.

Olen oikeasti kuvitellut, että olemme loppuelämämme yhdessä iloineen ja suruineen. Poikaystäväni ei myöskään ole helppo tapaus, hän käy terapiassa ja saa voimakkaita ahdistus- ja raivokohtauksia (ei väkivaltaa, mutta nimittelee minua pahasti. On osannut aina pyytää anteeksi ja olen tätä jotenkin pitänyt hyväksyttynä??). Hän toivoo, etten olisi hänen terapeuttinsa, enkä olisi sitä halunnutkaan olla,mutta kuitenkin mun olisi pitänyt ymmärtää kuin terapeutti.

Tiedän järjellä, että meillä oli vaikeutemme ja hän ei ole helpoin ihminen. Kuitenkin hän oli minulle maailman tärkein ja rakastan häntä valtavasti. Meillä oli valtavasti myös hyvää ja olin ajatellut, että vanhuksina sitten muistelemme kaikkea yhteistä. Toisaalta välillä mietin, olenko ollut yhdessä vain siksi, että toivoin niin kovasti sen toimivan. Olenko halunnut vain toteuttaa yhteiset unelmamme perheestä ja omasta talosta? Entä, jos itsekin olen ollut onneton jo pitkään?

Olen aina ajatellut, että uskon rakkauteen. Suhteemme alussa olin arka liittyen aiempaan erooni (josta silloin jo useampi vuosi), jossa minua oli petetty ja jätetty törkeästi. Ajattelin, että tässä minulla on nyt ihminen, joka on minua kohtaan hyvä, kiltti ja arvokas. Olenko vain pitänyt siitä uskosta kiinni sen vuoksi, että olen ajatellut, ettei kahta paskaa voi tapahtua? Miten jatkan tästä eteenpäin? MULLA ON NIIN KOVA IKÄVÄ, ETTÄ SATTUU. Meillä on KAIKKI rakennettu yhdessä. Perheemme ovat ystävystyneet.
Meidän koti on ollut minulle sellainen onnen paikka, että en selviä siitä, kun kuulen pilanneeni jatkuvasti sen ilmapiirin. En oikeasti selviä.

Eilen ajoin autoa ja huusin. Oli vapauttavaa, mutta sen jälkeen olo vain paheni. Huusin niin kauan, että ääni lähti.

Aina sanotaan, että ”onneksi sulla on ystävät ja perhe tukena”. Se ei auta. Olen asunut nyt toista viikkoa vanhempieni luona. Se on tuki tottakai, mutta tätä tuskaa se ei vie pois. Kuolen. En oikeasti tiedä, mitä tehdä.