mä oon tajunnut viime päivinä rankimman kautta että mun on pakko alkaa tedä uudenlaisia valintoja.
saataan olla ihan hyväoloinen ja ok, ja sit kun menen sosiaaliseen tilanteeseen, joudun kuin pakkopaitaan, paine alkaa sisällä nousta, on aivan neuroottinen olo, ja joko vedän sitten benzoja ja tai vahvan, narsistisen, latautuneen vitsailijan roolin. kun lähden tilanteesta, hajoan yksin ja haluun vaan kuolla. vaivun katkeruuteen.
tajusin että: olen elämäni vain kaikin keinoin yrittänyt selvitä ja peittää paniikin. rauhoittavat ovat tarjonneet pseudoapua.
jos jatkan niiden napsimista, en voi parantua. Jos jatkan vahvan roolia, en voi parantua.
Minun on valittava toisin.
On valittava itkeä ja hiljetä heti kun se paine nousee. itku purkaa sitä painetta. yritän opetella sanomaan: mulla on nyt elämässä sellanen aika että sosiaaliset jännitykset purkautuu itkemällä. olkaa vaan niinku ootte ja jatketaan mitä ollaankin tekemässä, en tarvii lohdutusta tai erityishuomiota vaan tää itku itessään on ihan riittävää.
Ja jotenki uskon, että kun tarpeeksi monta kertaa uskallan reagoida noin, niin toisto alkaa vaikuttaa: jännitys vähenee. ja suhde itseen paranee.
tarvittiin niin lapsesta asti jatkunut roolireagointi jotta olen mennyt näin lukkoon, nyt on vaan uskallettava itkeä ja hajoilla niin kauan ku on tarvis. siis aina kun mahdollista, aikuisten kesken.
en oikeesti yhtään tiedä miten tuun pärjäämään, mut haluun yrittää. mielelläni otan tukea vastaan ja hienoa jos voidaan kirjotella aiheesta.
Animi