Tämä sama tarina on täällä jo varmaan 100 kertoja, mutta pakko päästä avautumaan.

Minulla on ikää kohta 21 vuotta, kärsin pahasta masennuksesta, ahdistuneisuudesta, fibromyalgiasta, bulimiasta ja kaiken lisäksi minulla ei ole hajuakaan mitä olen tai haluan olla.

Masennuksesta olen kärsinyt ”virallisesti” noin 6-7 vuotta, mutta uskon että paljon pidempään olen sitä mukana kantanut. Muistan kun jo 5 vuotiaana istuin keinussa katsellen tyhjää pihaa ja miettien kuinka turhaa elämäni on.

Olen saanut kuulla koko elämäni kuinka epäonnistunut, laiska, saamaton, ruma, lihava ja tyhmä ym. olen. Lähinnä isäpuoleltani, mutta mukaan mahtuu opettajien, sukulaisten jne. sanomisetkin. Ja en voi noita kieltää.

9 luokan pääsin läpi rimaa hipoen, kärsin pahasta unettomuudesta joka johti päänsärkyyn joka edesauttoi sitä etten jaksanut nousta kouluun. Lupasin jo itselleni käveleväni läheiselle sillalle ja pudouttautuvani alas kesäloman päätteeksi. Pääsin kuitenkin opiskelemaan alalle josta olin haaveillut pienestä saakka ja en lupausta pitänyt.

Masennus kuitenkin paheni ja joulun jälkeen olin taas kotona kuulemassa kuinka huono ihminen olen. Kerran pitelin jo ladattua asetta ohimollani, mutta tiesin että pienet serkkuni olisivat ensimmäisenä minut näkemässä, enkä voinut heille sitä tehdä. Myös lääkkeitä olen vetänyt, mutta niillä en (”yllätys yllätys”) saanut aikaiseksi kuin pari päivää kestävän tiedottomuuden.

Kokeilin toistakin koulua, noin 1kk ajan kunnes se jäi kesken. Kävin valmentavan äitini pakotuksesta ja onnekseni läpi pääsin, vaikka sekin välillä huonolta näytti. Tässä vaiheessa viiltely ja oksentelu oli jo säännöllistä.

Nyt olen kolmatta vuotta samassa koulussa, mistä tahansa muualta olisi jo pois heitetty, viime lukuvuonna minulla oli lähemmäs 400 tuntia poissa oloja, mutta koulussani ymmärretään hyvin masennusta ym. mielenterveydellisiä sairauksia. Opiskelen kuva-artesaaniksi ja on enemmänkin normaalia olla päästään vialla ja kädet haavoilla sillä puolella.

Masennukseni on kuitenkin vaikeampaa kuin ennen, oksentelu alkaa olemaan lähes päivittäistä ja välillä en pääse ylös sängystä päiviin. Olen toki ”vasta” 20, mutta kun on 5 vuotiaasta saakka tiennyt sen että huominen on vain synkempi, tuntuu se 200 vuodelta.

Ainut mikä on tähän mennessä minut elävien kirjoissa pitänyt on se, että tiedän miltä tuntuu kun läheinen on tehnyt itsemurhan. Ollessani 4kk, isäni tappoi itsensä. Itse ymmärrän hyvin miksi, mutta kaikki sukulaiset ei. En haluaisi että mummoni joutuu minuakin syyttämään itsekkyydestä tai äitini itkemään kuullessan tietyt kappaleet. Tai että setäni menettäisi ainoan mitä hänellä on jäljellä veljestään.
Ja kun ei riitä että isäni on itsensä tappanut, isotätini pääsi juuri sairaalasta yritettyään tappaa itsensä ja äitini serkku on vähän väliä itsemurhaa suunnittelemassa. Puhumattakaan siitä kuinka moni on keronut toivovansa kuolevansa. (Voi kai hyvin sanoa että ainakin minun suvuissani masennus periytyy erittäinkin hyvin.)

Tämä ei kuitenkaan ala enää riittämään syyksi, en halua satuttaa muita, mutta kärsin itse samalla. En ole vuosiin nauttinut mistään ja alkaa olemaan harvinaista että mietin muuta kuin kuolemaa. Voi toki olla että olen vain alkanut luulemaan masennuksen olevan persoonani, mutta en myöskään tiedä kuinka siitä irti pääsisin. Enkä tiedä uskaltaisinko edes irti päästää. Jos olen jo nyt sellainen ihminen jota itse vihaan, onko mahdollinen todellisuus pahempi?

Tahtoisin vain jo luovuttaa, jatkuva tunne siitä etten jaksa enää, alkaa olemaan liikaa. Jos vain tietäisin saavani anteeksi, tämä olisi tässä.

Silloin kun en mieti kuolemaa, elän haave maailmoissa. Voin olla kuka vain ja mitä vain, jos vain pystyisin niissä mailmoissa pysymään, olisin onnellinen.