Fragilidad kirjoitti 17.4.2013 10:42

Olen nainen, 36v. Taustalla toistuva masennus, sen vaikea masennusjakso ja sairauspäivärahakautta takana jo kohta 6kk. Toipumista ei ole juurikaan tapahtunut.

Kaikki usko elämään ja tulevaisuuteen on mennyt. Käyn terapiassa, mutta vielä en ole uskaltanut luottaa terapeuttiini niin, että pääsisin eteenpäin asioissa.

Minulla on mies, kolme lasta. Parisuhdeongelmia, uupumusta. Masennus alkoi jo nuoruudessa. Perheessä insestiä, joka ei kylläkään kohdistunut minuun.

Muutamassa kuukaudessa olen laihtunut 16 kg, kohta ollaan merkittävässä alipainossa. Ymmärrän että minulla on jonkinlainen syömishäiriö, mutta kun psykiatrilta yritin pyytää apua, hän kehotti syömään enemmän pullaa 😟 Ajattelin että en kai sitten tarvitse apua.

Elän elämää toisten vuoksi. Jos minulla ei olisi lapsia, siskoja, en tiedä olisinko täällä enää. Olen aivan loppu. Uskoa ei enää ole mihinkään.

Jos se on semmonen terapia mis on mahdollista vaihtaa psykiatria jos ei synkkaa, niin kantsii vaihtaa, ei se psykiatri siitä loukkaannu. Ainakin tuo "syö enempi pullaa" kommentti vaikuttais siltä
🙄.
Musta tuntuu et moni äiti elää ehkä liikaa toisten vuoksi, ei tahallaan vaan hyvää hyvyyttään, mut itteensä vahingoittaa siinä samalla ja jos on läheisriippuvuudesta kyse niin vahingoitta ehkä muitankin. En ny siis väitä et sulla olis niin.
Kun tunnet eläväsi muitavarten, niin koita ehkä ottaa vähän tervettä etäisyyttä perheestä, keksiä jotain omia juttuja. Uusia asioita, itsellesi. Se ei ole itsekästä et tekee harrastaa jotain itselleen, päinvastoin. Jos ei mikään liikunta natsaa, niin vaikka joku kansalais/työväenopiston kurssi ? Tai jos vaikea alottaa jotain yksin niin pyytää jotain tuttua mukaan.
En tiiä oliks nää ihan pöhköjä ajatuksia, mut jos oli niin ainakin ne ruksittu sitte pois 😉
Ja masentuneena on kyl voipi olla vaikea aloittaa mitään, mut jos sen alotuksen sattuis saamaan alkuun niin vois saada vähän uutta puhtia ja alkais edes se rikkaruoho puskemaan sieltä mustan mullan alta ja siitä pikkuhiljaa elämä vihertään enemmän.

Kiitos vastauksesta Jupiteri 🙂

Hyviä ehdotuksia sinulla oli. Ongelma tässä on juurikin se, että minua ei kiinnosta yhtään mikään mistä ennen olen saanut jonkinlaista iloa tai edes tyydytystä. Kaikki harrastukset joita on joskus (vähän) ollut, ovat jääneet, koska en vain näe niissä enää mitään innostavaa.

Tuntuu että olen niin pohjattoman uupunut, että tahtoisin vain maata ja haihtua pois. No pianhan se tapahtuukin jos tämä painonkehitys ei muutu, kuten nyt näyttää. Yritän kyllä syödä ja tiedän että syömättä ei elä, mutta se mitä syön, ei vaan riitä, näköjään. Ja mittän pullaa en voi edes kuvitella...

Tuntuu että näen kyllä mitä minulle tapahtuu, mutta en voi näitä asioita estää mitenkään. Olen vain oman elämäni voimaton sivustaseuraaja, välillä kauhistelen että miten tuo nyt tuollalailla... ihan kuin se olisi joku muu joka haluaa loikata moottoritiesillalta alas, ihan kuin tämä kaikki olisi jonkun muun kauheaa elämää 😭

Koen myös kauheaa syyllisyyttä näistä ajatuksista, onhan minulla lapset eikä heitä voi jättää ilman äitiä vaikka olisi kuinka masentunut. Ja silti ne ajatukset eivät jätä minua rauhaan.

Nukun huonosti, parhaimmillaan 5 tuntia, usein vähemmänkin. Terapeutti on kieltänyt päiväunet, joten aika lailla sumussa kuljen päivät.

Lenkillä käyn, se hillitsee hieman ahdistusta. Toisaalta pelottaa että lenkkeilykin pitää kohta jättää koska laihdun niin kovaa tahtia. Mutta millä ihmeellä tämä ahdistus sitten pysyy kurissa, nyt jo mennään äärirajoilla.

Terapeuttini on varmasti hyvä, mutta häneen luottaminen on vaikeaa historiastani johtuen. En voi uskoa että hän ei satuta minua, vaikka sanoisin miten vaikeita asioita. Sen sijaan psykiatriani en halua nähdä enää ikinä 😠

Yritän silti jaksaa uskoa parempaan, en nyt sentään huomiseen mutta jos edes kymmenen vuoden päästä olisi hieman parempi olla ☹️

Fragilidad kirjoitti 18.4.2013 9:26

Kiitos vastauksesta Jupiteri 🙂

Hyviä ehdotuksia sinulla oli. Ongelma tässä on juurikin se, että minua ei kiinnosta yhtään mikään mistä ennen olen saanut jonkinlaista iloa tai edes tyydytystä. Kaikki harrastukset joita on joskus (vähän) ollut, ovat jääneet, koska en vain näe niissä enää mitään innostavaa.

Tuntuu että olen niin pohjattoman uupunut, että tahtoisin vain maata ja haihtua pois. No pianhan se tapahtuukin jos tämä painonkehitys ei muutu, kuten nyt näyttää. Yritän kyllä syödä ja tiedän että syömättä ei elä, mutta se mitä syön, ei vaan riitä, näköjään. Ja mittän pullaa en voi edes kuvitella...

Tuntuu että näen kyllä mitä minulle tapahtuu, mutta en voi näitä asioita estää mitenkään. Olen vain oman elämäni voimaton sivustaseuraaja, välillä kauhistelen että miten tuo nyt tuollalailla... ihan kuin se olisi joku muu joka haluaa loikata moottoritiesillalta alas, ihan kuin tämä kaikki olisi jonkun muun kauheaa elämää 😭

Koen myös kauheaa syyllisyyttä näistä ajatuksista, onhan minulla lapset eikä heitä voi jättää ilman äitiä vaikka olisi kuinka masentunut. Ja silti ne ajatukset eivät jätä minua rauhaan.

Nukun huonosti, parhaimmillaan 5 tuntia, usein vähemmänkin. Terapeutti on kieltänyt päiväunet, joten aika lailla sumussa kuljen päivät.

Lenkillä käyn, se hillitsee hieman ahdistusta. Toisaalta pelottaa että lenkkeilykin pitää kohta jättää koska laihdun niin kovaa tahtia. Mutta millä ihmeellä tämä ahdistus sitten pysyy kurissa, nyt jo mennään äärirajoilla.

Terapeuttini on varmasti hyvä, mutta häneen luottaminen on vaikeaa historiastani johtuen. En voi uskoa että hän ei satuta minua, vaikka sanoisin miten vaikeita asioita. Sen sijaan psykiatriani en halua nähdä enää ikinä 😠

Yritän silti jaksaa uskoa parempaan, en nyt sentään huomiseen mutta jos edes kymmenen vuoden päästä olisi hieman parempi olla ☹️

Ehkä ei väkisin kannatakkaan vanhoja harrastuksia sitten uudestaan alottaa kuitenkaan, jos ei mitään kipinää ole, jotain uutta mielummin sitten kun siihen kykenee.

Itsekkin liian vähän tulee syötyä, ja on aika laiha. Tosin hoikka ollu aina ja joskus ku paljon reenannu ja syöny enempi niin ei sitä painoa kyl liiaks tullu sillonkaa, joten en siitä sillain numeroa itelle sitte teekkään. Mut jokapäivä, vähintään 1 lämmin ateria, aamupala (vähintään 2 ruisleipää muhkeilla täytteillä), töidenjälkeen joko leipää tai lämmin ruoka, illalla pari leipää. Toi on minimi mihin pyrin itse. Mieluiten sit töissäki koitan kahvitauoilla syyä jotain, en pullaa, mut ruisleipää vaikka, aina ei kerkee tai oo mukana.
Ja liikunta itsellä kyl lisää ruokahalua, et ei ehkä kannata lenkkeilyy lopettaa vaikka se sit laihduttaiski.

Etkö sä pysty syömään enempää, vai et jaksa tehdä ruokaa mitä sit syyä vai eikö vaan ole ruokahaluja ? Itsellä lähinnä tuntuu ettei jaksa nähdä aina vaivaa ja ei aika riitä.
Onko joku lääkitys mikä vois kans sit vaikuttaa tohon sun painon putoomiseen ?

Onneksi on kesä tulossa, vaikkei mistöään oikein nautintoa saisikaan, niin on se mukavampi masennella kun aurinko paistaa, ja tiedä miten sitä saattaa aaktivoituakkin 😉.
Ehkä tuo kun tunnet että katsot itseäsi tavallaan sivusta kuinka elämä lipuu pois ja masentaa, niin alkaa helposti elämäänkin sitä ajatusta helpommin. Olipa vaikeesti sanottu.. mut vertauskuvana esim, kun sais diagnoosin johonkin mielenhäiriöön tai masennukseen niin alkaakin senjälkeen elämään sitä sairautta vahvemmin.

Itsehän en mistään mitään tiedä, niinku ei kyl musta kukaan muukaan.. mutta olen kuullut ja itse vahvasti sitämieltä et, oli sit psykiatri/psykologi/terapeutti (en tiiä mitä eroo niil on), tai joku joka hoitaa potilaan tilannetta vaikka viikottaisilla juttutuokioilla (terapiassa), EI SAA antaa määräyksiä siitä mitä pitää tai ei pidä tehdä.
Eikö niiden pitäis antaa uusia vaihtoehtoja, ajattelutapoja ja näkökulmia ja vaikka kehotuksia tai kokeiluja ? Vaikka terapeutti olis alan rautanen ammattilainen, nii ei se vaan voi absoluuttisesti tietää ja sanoa mitä pitää tehä... sit jos/kun se ei toimikkaan niin potilas totee et "ei tää näköjään auta ku tein niinku käskettii ja ei toiminu". Joten ihmettelen suuresti miten se voi kieltää sulta päiväunet, kokeilisin ite ainakin miten vaikuttaa kun ottaaki jonkiaikaa päikkäreitä, jaksaako tehdä sen jälkeen paremmin jotain vai onko edelleen uupunut. Monesti ku on väsynyt niin lepäämällä se väsymys ei kyllä lähde, jos se väsymys on semmosta...hmm...saamattomuutta tai motivaatiosta johtuvaa, tai semmosta "paatuneisuutta" tai jotai..

En halua hakkua terapeuttiasi lyttyyn, oli vaan mun mielipide et niiden ei pitäisi ehkä käskeä mitä pitää tehdä, jos ne tietäis nii hyvin, niin kaikki maailman ongelmat olis jo ratkottu 😋.

Tulipa taas sepustettua... toivottavasti jotain ajatuksia herättää 🙂... jaksamisia 🙂🌻

Hei vaan Jupiteri

Kyllä tuo syömisjuttu on jotenkin minulla häiriintynyt. En enää tiedä miten paljon pitäisi syödä, ja toisaalta ei tee lainkaan mieli ruokaa. Mitä kurjempi olo, sitä vähemmän syön, ja sitten taas ahdistun lisää kun vaan laihdun. Kierre, tiedän, mutta en pysty tekemään sille asialle mitään. Nyt on ehdotettu ravitsemusterapiaa, ja apteekista terapeutti ehdotti hakea täydennysravintovalmisteita, sellaisia juotavia kaloripommeja. No ostin muutaman ja eilen join puolet yhdestä pullosta, mutta hyi kun se oli pahaa, en usko että pystyn noita juomaan. Ja toisaalta jo se ajatus että niiden ainoa tarkoitus on lihottaminen... se inhottaa. Pelkään lihomista, vaikka olen nyt ihan ylilaiha. Kummallista sinänsä koska ei minulla ole ikinä ennen ollut ongelmia yli tai alipainon kanssa, olen syönyt mitä on mieli tehnyt ja ollut koko ikäni normaalipainoinen. Nyt vaan tämä elämäntilanne näkyy ruokailussani niin vahvasti.

Ei terapeutti varsinaisesti kieltänyt päiväunia, mutta sillä etten nuku niitä, yritetään nyt parantaa yöuniani jotka on nekin aika hukassa. Hankaalaa ☹️ Täytyy jonkin aikaa yrittää jaksaa näin ja sitten jos ei ole apua niin palata takaisin päiväuniin, niissä on se hyvä puoli että päivä kuluu nopeammin nukkuessa ja paha olo unohtuu hetkeksi.

Fragilidad kirjoitti 20.4.2013 11:12

Hei vaan Jupiteri

Kyllä tuo syömisjuttu on jotenkin minulla häiriintynyt. En enää tiedä miten paljon pitäisi syödä, ja toisaalta ei tee lainkaan mieli ruokaa. Mitä kurjempi olo, sitä vähemmän syön, ja sitten taas ahdistun lisää kun vaan laihdun. Kierre, tiedän, mutta en pysty tekemään sille asialle mitään. Nyt on ehdotettu ravitsemusterapiaa, ja apteekista terapeutti ehdotti hakea täydennysravintovalmisteita, sellaisia juotavia kaloripommeja. No ostin muutaman ja eilen join puolet yhdestä pullosta, mutta hyi kun se oli pahaa, en usko että pystyn noita juomaan. Ja toisaalta jo se ajatus että niiden ainoa tarkoitus on lihottaminen... se inhottaa. Pelkään lihomista, vaikka olen nyt ihan ylilaiha. Kummallista sinänsä koska ei minulla ole ikinä ennen ollut ongelmia yli tai alipainon kanssa, olen syönyt mitä on mieli tehnyt ja ollut koko ikäni normaalipainoinen. Nyt vaan tämä elämäntilanne näkyy ruokailussani niin vahvasti.

Ei terapeutti varsinaisesti kieltänyt päiväunia, mutta sillä etten nuku niitä, yritetään nyt parantaa yöuniani jotka on nekin aika hukassa. Hankaalaa ☹️ Täytyy jonkin aikaa yrittää jaksaa näin ja sitten jos ei ole apua niin palata takaisin päiväuniin, niissä on se hyvä puoli että päivä kuluu nopeammin nukkuessa ja paha olo unohtuu hetkeksi.

Moi!

Päiväunia ku ottaa ni se päivä kyl kuluu mukavasti ku ottaa semmoset muutaman tunnin nokoset, mut ite ainakin olen semmosten jälkeen aika pihalla ja koko päivä menee siinä. Semmoset max. 1h tai mielummin 30min unet vaikka ku ottais niin ei ole ihan nii pihalla ku herää ja ehkä sit jaksais tehä jotain aktiviteettia ja sais yön nukuttua paremmin ku ei kuitenkaa ole siihen syvään uneen menny päivällä. Se kyl ku 30 min tai 1h päikkärin jälkeen herää kelloon nii mieli tekee kyl nukkua lisää, mut jos vaa saa ittensä ylös ni parempi niin.

En tiedä millasia noi apteekin ravintolisät sitte on. Semmonenki vaihtoehto olis et ostaisit ihan urheiluun tarkotettuja ravintolisiä, proteiinia ja vaikka hiilihydraattiaki. Jos se hiilari ällöttää ni jättää sit heti pois ja ottaa vaa protskua. Nuita on myös eri makuja, mut mun makuun ne on ihan ällöttävän imeliä eikä kyl uppois millään. Sitten jos ostaa vaikka proteiinijauhoo ja laitat sitä desin tai kaks tehosekotinkippoon, lisää banaanin ja maitoo,tai soijajuomaa, joghurttia vaikka siihen viel niin tulee mukava smoothie mis olis protskua ja banaanista ja muista hliilihydraattia ja varmasti ajaa samaa asiaa mitä apteekin pussukat, ja maistuu paremmalle! Sit voi lisätä vitamiineja tai muita ravintoaineita jos on tarvis, mut toi olis vähän niinku ateriana ja olis helppo syyä...tai täs tapaukses juua 🙂. Tosiaan maustetuista ei oikeen saa sit sekotettuu järkeviä smoothieita.

Tiedän tuon masennuksen upottavan suon. Itse en kyennyt jossain vaiheessa ulkoiluun, koska siellä törmäsi ihmisiin. Eristäydyin myös läheisistä, koska muiden "normaali" elämänrytmi toi korostuneesti esille oman tilanteeni.
Muistan myös syömisen olleen jossain vaiheessa lähes mahdoton tehtävä. Minkäänlaista näläntunnetta ei ollut ja ahdistus oli niin voimakasta, että yökin välillä ilman ruoan syömistäkin. Onko sinulla tai suositeltu minkäänlaista mielialaan vaikuttavaa lääkitystä ? Itse en selviäisi, jos lääkehoito ei olisi tasapainottamassa aivojen välittäjäaineiden puutteellista toimintaa.
Et olisi ensimmäinen asiakas terapiassa, joka pyytää terapeutin vaihtoa. Jos sinulla on kokemus asiattomasta palautteesta, yksistään sekin saa jo vetäytymään takaisin kuoreen sekä luottamuspulan voittaaksesi tarvitset ammattilaisen, josta tuntee lähes heti, että hänelle ei tarvitse esittää mitään. Sanoit parisuhteessasi olevan ongelmia. Johtuvatko ne masennuksestasi, miehesi ei ymmärrä, mistä tilanteessasi on kyse ? Tästä ongelmasta kärsivänä olen oppinut, ettei parantumiseen ole poppakonsteja. Oma pelastukseni on oikein mitoitettu lääkitys yhdistettynä terapiaan. Itse suosittelisin ensimmäiseksi ottamaan yhteyttä paikkaan, jossa olet hoidon piirissä ja pyydät terapeutin vaihtoa. Tärkeää olisi myös päästä psykiatrin arvioitavaksi, koska hän voi arvioida tilasi mahdollisen lääkehoidon varalta. Itse väsyin masennuksen syvenemiseen sekä jaksojen venymiseen koko ajan pidemmiksi. Kokonaan se ei poistu minusta koskaan, mutta nyt minulla on paremmat työkalut käytössä, jotta selviän noista synkkääkin synkemmistä kausista elävien kierjoihin. Voimia sinulle.

Kiitos vastauksista Jupiteri ja troubles.

Kyllä minulla toki lääkitys on, on ollut jo puoli vuotta, ja on siitä ehkä hiukan ollut apua. Lääkevaihtoakin kokeiltiin mutta se vain pahensi tilannetta. En todellakaan itsekään koe pärjääväni ilman lääkitystä, vaikka ei se tietenkään mikään onnen eliksiiri ole ollut.

Psykiatrilla olen käynyt kolme kertaa, hän on sitä mieltä että näillä toimenpiteillä mennään eteenpäin, nykyinen lääkitys ja terapia. Sairausloma jatkuu vielä jonkin aikaa.

Ruokailu on kyllä vaikeaa, mutta yritän ajatella että se korjaantuu aikanaan.

Troubles, kuinka sinun ruokailusi korjaantui, tapahtuiko se itsestään, pikku hiljaa? Ymmärsin että ruoka maistuu sinulle nykyään paremmin?

PArisuhteessani on ollut paljonkin vaikeita asioita, joita en halua tässä avata, mutta tietenkään myöskään tämä sairauteni ei ole tilannetta parempaan vienyt. Mutta tässä tilanteessa ei ole kyllä voimia alkaa tehd ratkaisuja suuntaan tai toiseen, on vaan kerättävä voimia ja katsottava mihin suuntaan elämä vie.

Ehkä näistä vinkeistä on apua: ulkoile paljon, jos mahdollista pyöräile luontoon. Pakota itsesi lähtemään säännölliselle lenkille, vaikka miltä tuntuis. Metsässä kävely, luonnon seuraaminen saa unohtamaan itsensä hetkeksi.
Taitaa olla jokaisella sama ongelma ettei uskalla mennä "ihmisten ilmoille" kun on masennus.
Unettomuus oli minullakin, varsinkin se etten osannut nukahtaa. Eikä sitä huomattu kun vuosien päästä. En vain ollut huomannut siitä puhua kun oli niin paljon muutakin puhuttavaa. Sitten pääsin lääkärille joka osasi auttaa: antoi nukahtamislääkkeet ja kehoitti joka ilta samaan aikaan menemään nukkumaan ja sitä piti tehdä kuukausi, mutta varmaankaan aiemmin ei olis niitä lääkkeitä annettu kun olin itsemurha-altis, ajatukset itseni hävittämisestä olivat aika pinnalla. Terapeutti kysyi kerran istunnon päätteeksi kun olin taas puhunut kuolemasta, että pitääkö minun olla sinusta huolissaan. Se herätti minut, minusta se oli niin hassua kun eihän hän minua voisi varjella, eikä tulla kotiin vartioimaan mitä teen.
Tänään olen aikalailla terve masennuksesta ja joskus jopa osaan tulkita itseäni milloin alan menemään liian alakuloiseksi, joten olen varma että vointisi paranee. Ihmissuhteet voivat muuttua sairauden myötä. Jotkut eivät vain voi eivätkä jaksa olla masentuneen lähellä ja se on aika tuskaista kun muutenkin on vaikeaa elää.
Minulla oli lapsi silloin ja olisin toivonut ja hainkin paikkaa hänelle (onneksi en saanut) ettei hänen olisi tarvinnut elää minun kans kun olin aika huono vanhempi silloin. Nyt jälkikäteen tajuan ettei se olisi ollut hyvä ratkaisu. Kyllä lapset kestää ja elämähän on kuitenkin tällaista, ettei aina kaikki ole hyvin ja iloista.
Niin, ja yksi suuri parantaja tuli elämääni joka on pakko sanoa, Jumala. Ja se kyllä tuli siellä metsässä liikkuessa, hiljaisuudessa, rukoillessani apua joltakin.

Hei ja kiitos vastauksesta Salainen55

On jälleen vaikea olla. Paino laskee kun en vaan voi syödä. Parisuhde on karikoilla ja en jaksa millään tehdä töitä sen eteen kun kaikki voimani menevät itseni pystyssä pitämiseen. Mies ahdistuu minun voinnistani tietenkin ja jatkuvasti on riitaa esimerkiksi juuri syömisestä. En vaan millään meinaa jaksaa kantaa kaikkea, mutta ei ole muutakaan vaihtoehtoa.

Olin ajatellut lähteä osa-aikaisena töihin kesän aikana, mutta on ollut pakko myöntää etten voi palata, koska itken vähän väliä ja nukun niin huonosti, 4-5 tuntia yössä, senkin katkonaisesti. Taloudelliset asiat painavat mieltä. Terapiakin maksaa vaikka kuinka paljon, vaikka saan siihen kelan tuen. Mutta kun käynnit ovat kaksi kertaa viikossa, kertyy siinä sairauspäivärahoista maksettavaa.

Ymmärrän että huono oloni johtuu vaikeista kokemuksista ja jatkuvasta suorittamisesta, mutta sitä on vaikea hyväksyä, kuinka kauan tätä oloa joutuu kestämään. Olen itse tehnyt valinnat jotka ovat vaikuttaneet siihen mitä elämäni nyt on. Mutta nyt kun olen tässä, en halua tätä elämää! 😭

Taas käyn kuulumisia kirjoittamassa...

Psykiatrilla tuli käyty kontrollikäynnillä. Terapeuttini rohkaisemana uskaltauduin kertomaan ruokailuongelmistani ja sanoin että epäilen minulla olevan syömishäiriö masennuksen lisäksi. Painoni on nyt huomattavassa alipainossa. Lihomista pelkään ja ruoka ei maistu lainkaan. Psykiatrini kiisti koko syömishäiriön. Olen kuulemma vain niin masentunut etten sen vuoksi pysty syömään. Yritin sanoa että pystyn kyllä syömään mutta en vain halua, ja että pelkään lihomista, ja kohta elän pelkällä tomaatilla. No, ei minulla kuitenkaan mitään syömishäiriötä ole, joten onhan se sitten vaan uskottava kun viisaammat niin sanoo 😟Terapeuttini on kyllä aivan toista mieltä.

Psykiatrilta sain käteen lisää sairaslomaa sekä uuden masennuslääkkeen (Cipralex) sekä psykoosilääkkeen jota en kyllä aio syödä niin kauan kuin sitä ei väkisin kurkkuuni työnnetä. Psykiatri ei uskonut, kun sanoin että mielialani on nyt jopa vähän parempi kuin aiemmin talvella ja että suurempi ongelma on nyt syöminen. Psykiatrin mielestä olen nyt huonommassa kunnossa kuin aiemmin ja väläytti jopa osastohoidon mahdollisuutta.

Olen aivan pihalla. Tuntuu että psykiatrini ei ymmärrä lainkaan mitä puhun, tai sitten ei halua ymmärtää.

Mutta onneksi nyt ei tarvitse ajatella töihin paluuta vähään aikaan.

Mutta kun ne ei oikeasti ymmarrä paljoakaan noiden lääkkeiden päälle... Eilen näin polilla yhden kaverin, jolle määrättiin juuri mirtazapin tukemaan masislääkettä ja kerrottiin, että lääke vaikuttaa vasta n. kahden viikon päästä eikä kerrottu ollenkaan siitä että ilman toleja tuo lääke nukuttaa etenkin ekat pari viikkoa jonka jälkeen aivot tottuu tuohonkin. Lisäksi kaikki ko.lääkettä syöneet tietävät paitsi tuon uneliaisuuden, myös sen karmivan nälän tunteen ja sen kuin puoliksi unessa hiipii jääkaapille 🙄
Ku ei noi lääkärit vaan oikeesti tiedä puoliakaan lääkkeistä, joita he meille määräävät verrattuna siihen mitä me tiedämme omista ja tuttavien kokemuksista. Itse en syö ainoatakaan sielusiepparia enää vaan pysyn bentsoissa.
Esim. toi kombo lääkkeistä Anafranil ja 15mg Mirtazapin (mirtan käyttöä ei ollut siis puoleen vuoteen, eli ei toleja) aiheutti tuon toissa päiväisen pyörtyilykohtauksen, joista lääkäri ei koneeltaan nähnyt asiayhteyttä.

Hei!🙂🌻 Mitäköhän sinulle, Fragilidad, nyt kuuluu? - Kertomastasi tuli mieleen oma itseni 10-20 vuotta sitten. Ruoka ei kertakaikkiaan maistunut ja olin laiha☹️. Nyt toivon, että olisi edelleen niin - siis syömisen suhteen... No, masennus on hellittänyt aiemmista vuosista, mutta seurannee minua hautaan asti. Jotenkin olen hyväksynyt sen, että mieleni on välillä tosi haluton ja sen myötä olen hyvin toimimaton. On kyllä vaikea ymmärtää itseä ja sitä, ettei saa mitään aikaiseksi. Oma aikaansaamattomuus on vienyt ystävät, kukaan ei tule kylään aikä nykyään enää puhelinkaan soi. Ihmeesti kaikkeen tottuu. Minulla on onneksi hyvin ymmärtäväinen mies, mistä olen kiitollinen. - Toivon sinulle parempaa aikaa!🙂🌻

Hei. Ihan sattumalta tuli käytyä täällä ja näin viestisi. Kiitos kysymästä, ei minulle kovin hyvää kuulu. Kesän aikana olen ollut sairaalahoidossakin kun ahdistus ja unettomuus pahenivat. Syömishäiriö oireilee myös, olen laihtunut edelleen mutta nyt minulla on lääkäri joka ymmärtää että kysymys ei ole pelkästään masennuksen aiheuttamasta ruokahaluttomuudesta. Kohta olen vaikeasti alipainoinen, mutta silti pelkään lihomista yli kaiken.

Lääkitystäni on taas vaihdettu, mutta sekään ei oikein tunnu auttavan vaikka yli kuukauden olen jo sitä syönyt. Usko on koetuksella välillä oikein todella. Rahatilanne on tiukka kun terapiasta koituu aikamoisia kuluja.

Yritän kuitenkin toivoa että joskus olisi kokonainen päivä ilman kuoleman toiveita. Ja että masennus pikkuhiljaa väistyisi.

Toivon myös sinulle voimia ja jaksamista arkeesi!

Palasin tänne muutaman vuoden tauon jälkeen. Oli pysähdyttävää lukea vanhoja tekstejäni.

Tilanteeni on toisaalta muuttunut paljon ja toisaalta ei. Erosin miehestäni ja asun lasteni kanssa. Työelämään en ole voinut vieläkään palata. Masennus on osoittautunut lääkeresistentiksi, kymmenen lääkettä on varmaan jo kokeiltu ilman vastetta.

Nyt minulle on ehdotettu magneettistimulaatiohoitoa. Onko kellään siitä kokemuksia? Tai uudesta lääkkeestä nimeltä Brintellix?

Masennuksen lisäksi minulla on traumaperäinen stressihäiriö ja määrittämätön dissosiaatiohäiriö sekä pelko-oireinen ahdistuneisuushäiriö. Onhan tuossa diagnooseja yhdelle ihmiselle...

Hei. Luin minäkin mielenkiinnolla tämän ketjun ja yllätyin että olin itsekin tänne kirjoittanut. Käyn edelleen silloin tällöin täällä kirjoittelemassa, koska sain paljon apua täältä silloin kun tänne tulin, taisi olla joskus 2007, ehkä, en muista vuotta tarkasti. Alussa olin toisella nimimerkillä. Mutta aloittajalle voin kertoa vain että voi parantua, kun uskaltaa alkaa rukoilemaan apua Korkeimmalta Voimalta. Aloin voida paremmin hengellisen heräämisen jälkeen, kun aloin etsiä elämään sisältöä muustakin kuin näistä maallisista keinoista.
Olen sairastunut masennukseen yms. häiriöihin jo kauan sitten, mutta kerron näistä omista kokemuksista psykiatreista ja terapeuteista. Näin psykiatriaa joka määräsi minulle lääkkeitä ja sairaslomaa jututtamalla puolisen tunta, meniköhän siinä sitäkään vertaa aikaa. Eka kerrallahan se lääkäri oli minulle jumalasta seuraava, eli uskoin kaiken, vasta toivuttuani hieman aloin tajuta ettei kenellekään voi määärätä lääkkeitä puolen tunnin keskustelun nojalla, kyllä pitää olla enemmän testejä yms. Ja kunnallisesta terapeutista sanon ettei niihin aina kannata luottaa, ovat leipääntyneet työhönsä suurin osa, ainakin minun terapeutti oli vain rahan ahne, koska kehtasi ehdottaa työttömälle yksinhuoltaja-äidille sellaisia aikoja joista olisi pitänyt maksaa oma-vastuu, kun kävin ilmaisella terapia-ajalla. Suomen laissa kun on sellainen pykälä että jokaiselle kuuluu jos on tarve ilmainen 3vuoden terapia. Sitä ei vain moni tiedä.
Mutta kun on henkisesti sairas, ei kykene vastustamaan vaan menee sinne minne käsketään ja syö mitä annetaan-tyyliin, kun ei ole voimia vastustaa ja pelottaa tulevaisuus.
minunkin elämäni parani kun sain olla yksin, pois ahdistavasta avioliitosta jossa toinen osapuoli joi ja käytti hyväkseen kaikin puolin. taisin olla masentunut, alistunut ressukka jo kauan kauan ennenkuin aloin taistelemaan henkiin jäämisestä.
Toivon kaikille vahvaa henkiin jäämis-viettiä selvitä tässä viidakossa jossa nyky-Suomessa ollaan kaikenlaisten lääkkeiden tarjonnassa. Jotkut ovat hyviä ja tarkoitukseen sopivia mutta eivät kaikki. Joskus voi olla että niinkin että on fyysinen sairaus joka ilmenee psyykkisenä, esim. kilpirauhasen yms. toiminta. Tai jonkin vitamiinin tms. vähyys. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Itse olen koekillut vaikka mitä konstia selvitäkseni ilman lääkkeitä, tähän asti olen selvinnyt, mutta tulevaisuuttahan ei kukaan onneksi tiedä.
tsemppiä ja jaksamista. terv. yksi lääkkeetön selviytyjä (jos kaikkea yrtti-, vitamiini-, ja muita ihmepillereitä ei lasketa lääkkeiksi)