Etsijä kirjoitti 9.8.2013 15:8

Keski-ikä on kukoistuksen aikaa, mutta myös valmistautumista vähittäiseen, mutta pakolliseen luopumiseen. Luopuminen on menettämistä ilman katkeruutta. Miten tehdä se mahdollisimman kivuttomasti?

Olen kirjoitellut näille palstoille aika paljon ja enimmäkseen siitä kriisipalstojen kestoaiheesta: rakkaudesta luopumisesta. Viime aikoina olen joutunut työstämään näitä asioita työelämässä. Meneillään on muutoksia, jotka tekevät kipeää ja pakottavat luopumaan sellaisesta, joka on ollut ja on minulle rakasta.

En tarkoita nyt työttömyyyttä, sillä työpaikkani olen saanut pitää, vaan muita työjärjestelyjä, joihin liittyy rakkaista asioista luopumista. Voin vain kuvitella, miten epätoivoisia monet työttömät ovat. Ei siis kannattaisi valittaa.

Tosiasia on se, että rakkaista luopuminen koskee aina, oli sitten kyse rakkauden tai ystävyyden loppumisesta, kuolemasta tai vaikkapa omaisuudesta. Omaisuudenkin voi menettää monella tavalla. Esimerkiksi tulipaloissa tuhoutuu monen omaisuus ja monet ihmiset joutuvat aloittamaan tyhjästä lukuisin tavoin. Ensin on tietysti hirvittävä epäusko, shokki ja vähittäinen toipuminen. Jälleenrakennus.

Minä olen menettänyt rakkaan äitini, rakastettuni ja monta ystävääkin. Ystävänkin voi menettää monella tavalla: vanhuudelle, sairaudelle tai vaikkapa kiireelle. Yksi ystävistäni väsyi masennukseeni ja hylkäsi minut siksi. Kai se on vain elämää, mutta sattuu silti.

Mitenköhän sitä jaksaisi työstää omaa mieltään, jotta ei vain katkeroituisi, vaan jaksaisi niin sanotusti kääntää vastoinkäymiset voitokseen?

Kääntämällä maton niinsanotusti toisinpäin; kaikilla asioilla on vähintään kaksi puolta, kun toinen menettää kiinnostavuutensa/puhtautensa, toinen puoli esiin, se jossa on ne kirkkaimmat raidat. Vanha kansa on sanonut, "nuttu nurin, onni oikein" - liekö sekin kuvastaa tätä samaa? "Onnen kolikon kääntöpuoli on kipu" - "kivun kolikon kääntöpuoli:onni"?

Henkiseen puoleen satsaaminen antaa tilaa, jota luopuminen parhaimmillaan on, uutta tilaa.
Kipeimmillään luopuminen on mahdottoman kokemista, sitä mihin ei olisi halunnut suostua.
Luopuminen tekee mahdolliseksi sellaista, jota ilman olisi muuten jäänyt, jotain muuta jota ei vielä tiennyt tarvitsevansakaan.

Minä olen vapaaehtoisesti luopunut tietyistä asioista, läheisyydestä, tietyistä toiveista, niin tehden menetykset on olleet helpompia niellä. Kun jotenkin hyväksynyt menetyksen etukäteen ennen luopumista. Ikäänkuin valinnut toisin kuin elämä ensin eteen laittoi.
Luopuminen ja henkinen kasvu kuuluvat yhteen, ne jotenkin köyhdyttävät rikastaakseen.
Kasvattavat pienentääkseen?

Kysyt hyviä kysymyksiä Etsijä, kunpa kaikkiin osaisikin vastata.
Ehdottomasti luopuminen (tai loppujen lopuksi mikä tahansa kriisi) on alusta henkiselle kasvulle! Sillehän on nimityskin: trauman jälkeinen kasvu (posttraumatic growth) (http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=ont00011)

Useimmiten kärvistellessään vaikean jutun keskellä ei kyllä tunne mitään kasvua, sen kasvun näkeekin sitten vasta, kun on päässyt kriisistä onnellisesti yli. Näin olen itse sen kokenut. Vaikkapa rytyt rakkaudessa pitää ensin onnistua käsittelemään läpi, eikä se ole helppoa. Milloinkas tuskissa, vihassa ja ahdistuksissa piehtaroiminen olisi. Mutta kun rytystä pääsee yli, näkee asiat paljon selvemmin ja ymmärtää itseäkin paremmin. Itse tunnen, että elän tunne-elämässä elämäni parasta aikaa. En ole keneenkään palavasti rakastunut (enkä edes halua) ja ihmissuhteita on tasan tarpeeksi. Nautin, että saan olla itsenäinen ja päättää asioistani. Tuntuu, että olen vahvempi ja ehjempi kuin ennen, eikä minua pienet asiat muserra. Ei tällaista tunnetta ilman tunne-elämän kriisiä olisi tullut. Tokko helpoista elämänkokemuksista oppii mitään, kaikki kasvu taphtuu vaikeimman kautta.

Kiitos Lumileopardi Sinulle, kun vastasit kauniisti ja oivaltavasti. Näinhän se on, että juuri kipujen kautta me kasvamme. Ei koko ajan tarvitsekaan olla palavasti rakastunut, riittää, että pystyy jollakin tavalla käsittelemään sen traumansa, että on ollut rakkautta ja sitä ei syystä tai toisesta ole enää.

On muunkinlaisia ihmissuhteita, jotka ovat tärkeitä. Tietysti koskettaminen on tärkeää kaikille ja kosketetuksi tuleminen. Mutta myös henkinen koskettaminen on tärkeää. Jos kuulen vaikkapa hienon luennon, voin tulla henkisesti kosketetuksi. Ystävän ymmärtävä suhtautuminen on myös henkinen kosketus.

Ruuhkabussissa meillä on runsaasti niitä fyysisiä kosketuksia, mutta eivätpähän ne meitä onnellisiksi tee, päinvastoin.

Olen paljon miettinyt nyt tämän (elämän) suursiivouksen keskellä sitä väitettä, että ihminen on rikkaimmillaan silloin kun pystyy kivutta luopumaan jostain. Minulle on monesta tavarastakin luopuminen vaikeaa, olen sillä tapaa ahne niin kuin monet muutkin ihmiset ovat. Tavaroihin liittyy myös muistoja, mutta niistäkin on kyettävä luopumaan. Samalla tulee tilaa uudelle ja se uusi on aina mahdollisuus.

Näinhän se on, että elämä opettaa. Jos ei muuta niin hiljaa kävelemään...😉

Minäkin kiitän Lumileopardia (ja erakoksikoa myös), tuollainen elämä kelpaisi minullekin ja tässä rakastumisen ja menettämisen jälkeisessä tunnemylläkässä tuntuu siltä, että rakastumishommat vaikuttavat minuun liian voimakkaasti. Uskon kyllä, että saan tilalle muuta- jotain todellisempaa ja pysyvämpää.

Vastauksia ja vertaistukea sain näistä kirjoituksista. Olen elämässäni joutunut luopumaan monesta asiasta ja en ole kyennyt luopumaan ennenkuin on pakko. Ilmeisesti olen niin takertuva, tapojen orja ym. että on vaikea luopua opitusta tavasta.
Ja sitten ihmettelen toisia joiden ei tarvi luopua oikeastaan mistään, olla ja elää porskuttavat ihan tyynesti, ihan oikeasti hyvin voivana samassa putkessa.
me ihmiset ollaan niin erilaisia.
Viimeiset kolme vuotta olen kipuillut kaikenlaisten luopumisten tuskassa, tai en ole varsinaisesti kipuillut olen vain ollut turra ja masentunut. Varsinkin viime kevät oli paha, olin ja elin tuntematta yhtään mitään, haluamatta, toivomatta, näin jälkikäteen muistellen olo oli tosi paha. onneksi tajusin hakea keskusteluapua. Kun sitten paperille kirjoitin viimeisen kolmen vuoden ajalta tapahtumia niin tajusin että oli tullut kuormaa liikaa kaikenlaisten elämässä tapahtuneiden muutosten vuoksi. Kirjoittamalla tajusin että on vain tehtävä luopuminen joistain asioista, surra menetystä ja ikävää mitä se jätti jälkeensä. Yksi suuri luopuminen oli läheisen ihmisen muuttuminen ja vieraantuminen, oli vain päästettävä irti. Mutta olin jäänyt koukkuun itsesyytöksiin että minussa oli jokin vika minkä takia minut tavallaan hylättiin. Kun tulee monta hylkäämistä ja torjumista peräkkäin se vie aikaa ennenkuin tokenee siitä.
Nyt vasta muutaman viikon aikana olen taas herännyt ja alkanut nähdä viimekeväisen olotilan aika vaarallisena suuntana. On ihanaa kun hivenen herää eloon, nyt on varjeltava tuota pientä kipinää että voisin taas tuntea eläväni.

Näitä palstoja selatessa olen törmännyt usein käsitteeseen "parantava viha". Olen miettinyt sitä paljon. Edustan itse filosofisuskonnollista suuntaa, jossa korostetaan rakkautta ja korkeita eettisiä ihanteita. Valitettavasti todellinen elämä on jotain aivan muuta kuten kaikki tiedämme.

Erot ja kuolemat ovat niitä tienristeyksiä, joissa elämäänsä joutuu punnitsemaan uudelleen. Myös työelämässä kohdataan paljon ristiriitoja ja vaikeita tilanteita ja joillekin vaikeaa voi olla myös eläkkeelle jääminen. Työttömyydestä puhumattakaan. Mutta tunne-elämän asiat koskettavat ihmistä syvältä.

Onko minulla eettinen oikeus ns. parantavaan vihaan eksää kohtaan? Eikö se ole ristiriidassa sen yleisen elämänohjeen kanssa, että ketään ei saa vihata, koska elämä on Ykseys ja kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan yhtä? On tietysti. Mutta psykologiassa tämä käsite liittyy irroittautumiseen. Rakastava ihminen on yhtä toisen kanssa ja haluaa olla tämän kanssa. Kun sitten tulee hylätyksi, iskee voimakas hajoamisen tunne, jota vastaan nousee viha. Mutta voiko viha sittenkään olla parantavaa, koska paranemiseen liittyy aina tasapainon palauttaminen ja viha taas on lähtökohtaisesti eriyttävää.

Jos vihaan jotakuta, koen olevani erillinen hänestä, mutta vihakin on tietynlaista riiippuvuutta. Juuri siksi sanotaankin, ettei rakkauden vastakohta ole viha vaan välinpitämättömyys.

Eksäni syytti minua monesta asiasta, mm. siitä, että olin uhkaillut häntä itsemurhalla. Mieleni oli todellakin hyvin sekaisin niihin aikoihin, kun vielä seurustelimme, mikä johtui monesta asiasta kuten äitini kuolemasta, omasta uupumuksestani, depressiosta, jota lääkkeet vaivoin pitivät kasassa eikä vähiten hänen omasta käytöksestään. Olen nyt vähitellen toipunut, mutta toki haasteita tässä yhä riittää. Juuri tänään selviteltiin erään työtoverin fyysisthenkistä romahdusta tai ainakin yritin olla apuna ja saada häntä menemään päivystykseen. Esimies siinä sitten lopulta onnistui, toivottavasti. Tästä pisteet hänelle. Itse olen kamppaillut refluksitaudin oireiden kanssa. Sekin on kiusallinen vaiva, johon stressi vaikuttaa paljon, samoin happamat ruoat.

Ja happamat ajatukset! El niistä vain pitäisi päästä pois. Eipä ole helppoa. Jos tunteiden ilmaisun kontrollointi on vaativaa, vielä vaikeampaa on sulkea pois tunteita ja torjua ajatuksia.

Minulla on aina ollut hyvin vahva yliminä, jolle varmasti löytyy syitä omasta elämänhistoriastani. Ikävä kyllä yliminääkään ei niin vain hiljennetä. Se raivoaa siellä taustalla ja käskyttää loputtomasti ja sellaisesta aiheutuu paljon ongelmia. Mutta kirjoittaminen selkeyttää aina ajatuksia, siksipä tykkään kirjoitella tänne. Jos joku jaksaa lukea, niin hyvä. Jos ei, niin olenpahan ainakin yrittänyt luoda etäisyyttä asioihini muotoilemalla niitä kirjalliseen muotoon.

Hei Etsijä, olen miettinyt samanlaisia asioita- rakkauden ja anteeksiannon ihannetta ja onko sallittua vihata, olla katkera ja ajatella todella negatiivisia ajatuksia toisesta..Kyllä kai se niin on, että pakottamalla ei tietyistä ajatuksista ja tunteista pääse eroon ja se viha on ihan luonnollinen reaktio hylkäämiseen ja kipuun. Asiaa voi lähestyä niin, että "vihastukaa, mutta älkää tehkö syntiä". Omaa vihaansa voi käsitellä ja purkaa ilman, että satuttaa toista. Ja samalla kun sitä vihaansa käsittelee myös tiedostaa, että se on ohimenevää ja siitä pääsee yli- kaikelle on aikansa. Esimerkiksi luotettavalle ihmiselle puhuminen, kirjoittaminen, musiikki ym. voivat olla tapoja, joiden kautta vihaansa voi käsitellä ja purkaa.

Mietinpä sitäkin, että jos rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys, niin tietyllä tavalla vihasta ja voimakkaista tunteista luopuminen on lopullista luopumista siitä ihmisestä osana elämää ja ajatusmaailmaa. Ehkä siksi siihen saattaa jäädä kiinni..

Rakkaista ihmisitä on hankalaa luopua, mutta kuolema on vain hyväksyttävä se on väistämätön asia jokaisella on jokin kohtalo. Sitähän se tämä ihmiselämä on koko elämän luopumista asioista. Ihminen ei voi kasvaa muuten hyvemmäksi. Jos saa vain aina kaiken ja kaikki menee hyvin...niin kuin minulla aikasempi elämä. Ei juuri osaa, eikä ymmärrä arvostaa elämää oikein. sitten vasta ymmärtää miten mahtavaa tämä elämä onkaan, kun unohtaa katkeruuden hyväksyy tapahtumat, että ne on parhaaksi ihmiselle. Pyytää Jumalaa avuksi...koska muuta ei voi kun on aivan yksin. Näin minulle ainakin kävi. Kun elämä muuttui hetkessä alas ja vietiin melkein kaikki elämästä. Rupesin arvostamaan elämää ja aloitin uuden elämän.