Luulin että luin huolellisesti läpi ennen lähettämistä 😳

tarkoitin siis ilman tarkempia tietoja lapsuudesta

Minä olen parhaillaan adhd-härdellissä. En ole enää ihan nuori, mutten viisikymppinenkään. Moni on minulla epäillyt adhd-diagnoosia. Olen pohtinut, että mitä hittoa minä sillä diagnoosilla tekisin. Olen mikä olen. Nyt rattaat ovat kuitenkin lähteneet eri syistä jälleen pyörimään. Minulla on ollut elämäni varrella sen verran ongelmia, että merkintöjä löytyy kasvatusneuvolasta ja muualtakin. Koulutodistuksetkin ovat tallella, suvussa (perheessäkin) on todistetusti neuropsykiatrisia sairauksia ja lapsuuteni osalta "todistajiakin" on hengissä. Oleellisinta on mielestäni kuitenkin kysymys, mitä viisikymppinen tekee adhd-diagnoosilla. Miksi olisit valmis maksamaan satoja, jopa pari tuhatta euroa, yksityisen lääkäriaseman laskuja adhd-diagnoosin saadaksesi?

Vastaus kysymykseesi: Uskon, että viisikymppinen voi saada yksityiseltä puolelta adhd-diagnoosin ilman lapsuusajan tietoja. En tiedä, onko lääkitystä mahdollista saada. Ei välttämättä.

Itse olen julkisen puolen asiakkaana, eikä minulla ainakaan tällä hetkellä ole mitään sellaista motiivia virallisen diagnoosin saamiseen, että olisin siitä maksamaan niin paljon, kuin se yksityisellä puolella maksaa. Mieluummin teen ulkomaanreissun (omatoimisesti reppureissaten mielellään mahdollisimman seikkailuntäyteisesti 😉) sellaisella summalla. Työterveyshuoltoni nyt kuitenkin tunkee käärmettä pyssyyn. En tiedä, onko se minun kannalta hyvä vai huono asia. En oikeastaan edes tiedä, haluaisinko virallisesti adhd-diagnoosia. Epävirallisesti se on jo minulle annettu aikapäiviä sitten. Sehän on pysyvä diagnoosi. Eli siitä ei voi koskaan parantua. Pysyvyys on mielestäni masentavaa ja helposti leimaavaakin. En ole vielä keksinyt yhtään asiaa, miksi diagnoosista olisi minulle hyötyä. Lääkityksestä en ole niin kiinnostunut. Neuropsykologin kuntoutusta voi saada ilman adhd-diagnoosiakin kuten muitakin ei-lääkkeellisiä hoitomuotoja. Sopeutumisvalmennuskurssista en kyllä ole ihan varma. En tiedä suhtauduttaisiinko minuun työelämässä yhtään ymmärtäväisemmin, vaikka esimiehilleni todettaisiin, että tällä pällinaamalla on muuten sitten adhd. Jos saan ko. diagnoosin kaikkien pyöritysten seurauksena, en tiedä kerronko sitä kenellekään. Mielenkiintoisinta ehkä olisi, jos todettaisiin, että minulla EI ole adhd:ta 😀. Veikkaan joutuvani vielä tämän vuoden aikana tekemään niitä palikkatestejä ties kuinka monennetta kertaa.

Moi! Olen 45-v. nainen ja sain ADD-diagnoosin vajaa 10 vuotta sitten. Itse asiaa aloin epäillä ja lopulta hakeuduin yksityiselle. Eikä se kyllä tuhatta € maksanut!

Olen saanut diagnoosin jälkeen lääkityksen, jonka tällä hetkellä koen auttavan niin paljon, että haluan sitä jatkaa. Muuta hoitoa ja tukea onkin ollut hyvin paljon vaikeampi saada. Tämä johtuu siitä, että olen vuosia ollut työelämässä ja siksi mun katsotaan olevan "hyvätasoinen".

Itselleni diagnoosista on ollut eniten hyötyä sitä kautta, että olen saanut nimen sekalaisille elämääni sekoittaville asioille. Minun on helpompi ymmärtää itseäni -ja sitä kautta helpompi hyväksyä itseni ja myös ADDn tuomat piirteeni.

Siitä en tiedä, kuinka voi saada diagnoosin, jollei ole ketään kertomassa lapsuudesta... Mun äitiäni haastateltiin ja itsekin muistan kiipeilleeni puissa...

En ole kertonut kaikille diagnoosistani, enkä aiokaan, vaikka olenkin jo aika sinut asian kanssa. Mielestäni on tärkeää oppia tuntemaan itsensä, oli diagnoosia tai ei... Ja oppia toimimaan hyödyntäen vahvuuksiaan ja ymmärtäen heikkouksiaan.

Niin, todellakin; koen, että ADD on mulle vahvuus! Toki se tuo myös omat haasteensa, mutta ilman sitä, mulla ei olis niitä vahvuuksia, joista olen iloinen! Vahvuuksiani ovat esim. pohjaton luovuus ja ideointikyky, kyky nähdä esineissä niiden mahdollisuudet, taito nähdä asiat monelta eri kantilta...

Kiitos viesteistänne, Lukossa ja gaia72!

Avaanpa hieman taustaa, ja miksi ja miten tähän pisteeseen olen päätynyt.

Olen kärsinyt paniikkihäiriöstä n. 30 vuotta sekä toistuvista keskivaikeista masennuksista. Näihin olen syönyt monia eri, lähinnä mielialaläkkeitä, joista en kokenut saavani helpotusta. Vaikutus tuntui tietyillä lääkkeillä olevan melkein päinvastainen, järkyttävästä aivosumusta puhumattakaan.

Kunnes reilu kaksi vuotta sitten sain Voxra-reseptin. Aluksi en huomannut mitään erikoista, mutta noin kolme kuukautta myöhemmin tajusin siivoavani ilman ahdistusta ja ärtyneisyyttä! Tein ruokarempan, aloitin jumpaamisen 4-6 krt/vko (kotona, mutta kuitenkin). Käytiin Ikeassa mieheni kanssa (tosi vaikea ollut minulle aina), jopa viihdyin siellä ja tunsin oloni ensi kertaa piiiitkään aikaan normaaliksi. Ei ahdistusta, ei paniikkikohtauksia.

Olin aikaisemmin myös lääkinnyt itseäni alkoholilla, ei hurjasti, sen verran että sisäinen levottomuus tasottui. Nyt olin reilun vuoden kokonaan juomatta, muutamaa yksittäistä juhlaa lukuunottamatta. Ai niin, myös tupakan onnistuin jättämään.

Puolisentoista vuotta syötyäni Voxraa, tajusin että alan "taantua". Alkoi pikkuhiljaa taas tuntua tahmealta ja vaikealta. Tällöin rupesin ottamaan lisää selvää kyseisestä lääkkeestä. Selvisi että käytetään myös ADHD/ADD -oireiden hoitoon. Luin oireista, jotka suurimmassa määrin osuivat minuun. Tein testejä jotka antoivat osviittaa mahdolliseen ADD:hen.

Siitä päätin hakeutua lääkärille. Mitäpä jos oireitani oltiinkin vuosikaudet hoidettu väärillä lääkkeillä?

Toki minulla on myös traumaa lapsuudesta, mutta olen sitä työstänyt terapiassa yhteensä 6 vuotta (1990- ja 2010-luvulla). Koen olevani sinut asian kanssa.

Haluaisin edes saada kokeilla lääkitystä, jospa siitä olisikin apua niin korkealta tuntuvan kynnyksen madaltamiseen. Turhat lääkkeet voisi ehkä jätättää pois.

Tunnistan itseni kirjoituksestasi, gaia72. Olen koko ikäni "ylituntenut", ilot, surut, sùuttumukset. Koen tämän olevan niin rikkaus kuin kirouskin.

Nyt pää lyö tyhjää, en ole edes varma mitä kirjoitinkaan enää... Ja kyllä, tähän rapustukseen meni turhan paljon aikaa😉

Hyvää alkavaa viikonloppua kaikille!🌻🙂🌻

gaia72 kirjoitti 12.5.2017 1:7
Moi! Olen 45-v. nainen ja sain ADD-diagnoosin vajaa 10 vuotta sitten. Itse asiaa aloin epäillä ja lopulta hakeuduin yksityiselle. Eikä se kyllä tuhatta € maksanut!

Minun mainitsemat hinnat olivat kyllä varmasti yläkanttiin, mutta lopullinen summahan muodostuu useammista vastaanottokäynneistä ja kokonaispaketti on yksilöllinen. Psykiatrilla joutuu joka tapauksessa käymään, mutta jos päädytään tekemään myös neuropsykologiset testit, niin jo ne maksavat yksityisellä puolella monta sataa. Verikokeita saatetaan myös teettää yksityisellä ja ne kyllä ovat nyös yllättävän kalliita. Harvoin kai päädytään kummempiin somaattisiin lisätutkimuksiin, vaikka periaatteessa esimerkiksi EEG ja MMRI ovat mahdollisia. Minulle on tehty sekä EEG, MMRI, pari neuropsykologin tutkimusta ja paljon verikokeita julkisella puolella, mikä on kyllä hyvä juttu. Olen myös käynyt neurologin vastaanotoilla julkisella puolella. Kela onneksi maksaa osan yksityislääkäreiden ja käsittääkseni yksityisten neuropsykologienkin hinnoista.

Moi FaraFoosset! Ihanaa löytää, joku, joka ymmärtää... Viimeisimmästä kirjoituksestasi mihin olahti erityisesti tuo, että lääkkeen kanssa sait siivottua ilman ahdistusta yms. Itsellänikin juuri siivoamiseen liittyy valtava ahdistus. Siihen kun löytyisi jotain apua...

Moikka!

Itse sain vihdoin ja viimein virallisen dg. 2 vuotta sitten. Oon 33-vuotias. Itselle tehtiin kyllä kaiken maailman mahdollisisa kokeita. Mulla riitti ihan omat kertomukset ja kokemukset lapsuudesta ja nuoruudesta. Miks koulu on ollu tuhottoman vaikeaa ja on edelleen(siks en sinne haluakaan. Yääk).

Ainoa mitä itellä halusivat katsoa oli koulutodistukset. Omiin kertomuksiin ja kokemuksiin luottivat ja tietenkin niihin testeihin mitä tekivät siellä. Mulla oli todella hyvä hoitaja ja neurologi. Lääkäri oli vihainen ja pahoillaan mun puolesta että tätä ei oltu ajoissa(en ala tässä nyt kertomaan miten paljon ja pahoja aikeuksia aiheuttanut)huomattu. Ei ollut yhtään myötätuntoinen mm.mua kiusanneille opettajille.

Ja se että ton dg.saa oli sitten työpaikassa tai koulussa jossa tohon voi vedota että saa apua. Kannattaa miettiä kelle kertoo. Voi saada todella paljon paskaa niskaan. Itse ainakin olen saanut☹️.
Vähän ristiriitaista ollu itellä. Jos kerron kärsin ja jos en kerro kärsin..😟. Maailma on pebasta😉.

Mutta tsemppiä tutkimuksiin!🙂🌻