Minusta sinun pitäisi antaa koira siksi ajaksi johonkin pois, kunnes saa asiasta puhuttua terapiassa ja olet varma ettet enää sitä satuta.
Ei koira pissaa sänkyyn, jos sillä on asiat kunnossa. Sillä voi olla joku sairaus tai se pelkää sinua ja siksi on ahdistunut ja pissailee.

Älä jään odottaan, että teet sille jotain pahempaa.

Kiitos vastauksesta. Saisin koiran kyllä hoitoon vanhemmilleni.
Koira on siis vielä nuori, joten pissaaminen johtui ihan vain hädästä, vaikka osaakin hypätä alas sängyltä ja odottaa, kunnes lähdetään ulos.

Halusin vielä lisätä, että muuten koiran kanssa sujuu kaikki hyvin, koira syö laadukkaasti ja pääsee toteuttamaan luontoaan. Itse jaksan opiskella, pidän huolta kodistani ja asioistani ym. Kukaan ei tätä minusta uskoisi, olen tyypillinen suoriutuja ja aina niin kiltti tyttö..

Miksi se nukkuu sun sängyssä?
Laita sille oma peti johonkin muualle missä nukut.
Turhaan tommoisen takia on hermoja menettää.
Ja jos tuntuu, että et jaksa, vielä vanhimmelisi, niin minäkin vien välillä ja käyn vaan koirien kaa lenkillä.

Kyllä minä uskon, että pärjäät koirasi kanssa ja molemmat toisistanne pidätte. Joskus ei vaan jaksa ja silloin pitää ottaa apua.

Mulla on vihanhallinta ongelmia ja ainakin sen tiedän että pitää miettiä mistä se vihastuminen johtuu, hyväksyä se. Tosiaan itekin oon miettiny just viime aikoina samaa ja hyvät neuvot on kyllä kalliit. Mitä te muut ihmiset teette kun meinaa mennä hermot?

Tätä siis ei tapahdu mitenkään usein! Jos tietäisin, että koira voi pissiä sänkyyn, niin en hermostuisi. Nyt se tuli vain yllättäen, koska on se sen verran iso jo. Pienen pennun hädän tietysti ymmärrän.

Ilmeisesti ärsyynnyn, kun jotain tapahtuu yllättäen ja se ei ole hallinnassani.

Monelle varmaan ovat tuttuja raivo-/ahdistuskohtaukset, kun päässä pimenee ja jälkeenpäin on olo, että oli ihan eri maailmassa? Nuorempana aluksi satutin itseäni tällaisessa tilanteessa.

Onko kellään vinkkejä, keinoja, jotka olisivat toimineet? Nyt tosiaan itse tajusin, että pitäisi rauhoittua, mutta se ei ollut tarpeeksi..?? Huom. tästä aiheesta olen kyllä puhunut terapiassa.

(Koira tuo minulle lelua ja on kuin ei moksiskaan. Kai se jo luottaa, että emäntä on äkkipikainen mutta suurimman osan ajasta kiltti ja lempeä, niin kuin olenkin!! Vaikka olenkin nyt todella ahdistunut.)

Hei! Mielestäni juuri terapeutille sinun tulisikin tästä kertoa. Ei "pelkästään" koirasi vuoksi (kuulostaapa hirveältä 🙂) vaan myös siksi, että terapeutin on tiedettävä sinusta tarpeeksi, jotta hoidosta on jotakin hyötyä sinulle. Terapeutti on koulutuksensa ja työkokemuksensa kautta valmistautunut jo kaiken kuulemiseen, joten asiasi ei varmastikaan ole uusi ja totaalisen järisyttävä vaan hän osaa suhtautua ammattimaisesti. Tunteiden hallinnassa kun on useimmilla meistä mt-tapauksista jos jonkinlaista ongelmaa ja kannattaa ottaa apua vastaan, kun sitä on saatavilla.

Toivottavasti keksit jonkun rauhoittumis keinon.

Minäkin olen joskus kohdellut koiraani kaltoin, kun olen hermostunut. Pitää aina muistaa, että jos koira käyttäytyy huonosti omistaja saa itse katsoa peiliin. Koirat kuitenkin haluavat tehdä "oikein" ja olla isännälleen tai emännälleen mieliksi.

Tuo on varmaan paras keino, että menee toiseen huoneeseen ja laskee kymmeneen, vaikka sitten pissa ehtisi imeytyä sänkyyn😉 Meillä on käynyt joskus sama juttu, kun koira oli nuorempi.

Olisi kyllä hyvä, jos vielä jatkettaisiin keskustelua eläimeen kohdistuvasta väkivallasta.
Enkä se saisi monen miettimään ettei eläintä ehkä kannata ottaa, jos itsellä ei ole asiat kunnossa. Tai ole lähipiirissä ihmisitä jotka voivat auttaa, jos ei itse jaksa hoitaa.

Itse sain eka koiran vasta, kun isä kuoli. Isä ei antanut ottaa, kun se oli sitä mieltä ettemme ehdi sen kanssa tarpeeksi olla. Sain koiran ikään kuin palkaksi, että lopetan suremisen. Onneksi sen jaksoin hoitaa.

Näitä nykyisiä eläimiä, koiria, kissoja ja poroja en ole jaksanut aina hoitaa. Lyönyt en ole niitä koskaan, en minä lyö ihmisiäkään. Minulla on tukijoukkoja jotka ovat auttaneet hoidossa.
Ilman eläimiä voisin varmaan huonommin mutta silti en hyväksy, että mitään eläintä otetaan poistamaan vaikka nyt masennus. Jos on masentunut, ei taatusti jaksa eläintä yksin hoitaa.

Minulla on myös näitä impulsiivisia vihan purkauksia, jotka tulevat yhtäkkiä. Enkä minäkään osaa sanoa miten niitä voisi poistaa. Olen aika ilkeä suustani, sanat vain pulpahtavat ulos kun suutun. Ja ihmettelen miksi suutun, kun sama asia silloin kun olen paremmalla tuulella ei yhtään ärsytä.
Koira minullakin oli ja luovuin siitä, kun tajusin etten ole kunnossa. Nyt voisin jo ottaakin koiran mutten vielä tähän asuntoon voi. Olen aina pelännyt että suutuspäissäni loukkaan jotain niin ettei sitä voi korjata. Puhelimen olen jo kerran särkenyt.
Inhoan itseäni joak kerta kun suutun liikaa. Enkä saa itseäni hillittyä. Suoraansanottuna häpeän itseäni ja pelkään että muutkin saa tietää millainen oikeasti olen.
Sitten tulee taas hyvä aika ja en edes muista tällaisia.
En enää osaa sanoa onko lapsuus tai aikuiselämä minua vääristänyt (terapiassa sitä yritettiin niin väittää) vai onko se vain minun luonteenpiirre, risti joka pitää kantaa. Ja toisaalta jos muistelee lapsuuttaan yms. niin muistaa vain oman muiston. Olis joskus hauskaa katsoa kuin kärpänen katossa miten ne asiat oikeasti olivat, kuka teki ja mitä?

Koira ei opi, että omistaja on äkkipikainen, vaan lukee sinusta lähtevää energiaa ja toimii sen pohjalta. Niin kauan kun hiillyt eteesi tulevista odottamattomista muutoksista ja annat ko. tilanteessa koirasi joutua tulilinjalle, se ei luota sinuun. Miksi luottaisikaan, jos et itse pysty pysymään rauhallisena, niin ei myöskään koirasi voi tuntea muuta kuin hermostunutta ja pelonsekaista energiaa, kun olet sen lähellä.
Hieno juttu on, että haet apua saadaksesi apua, mutta oma mielipiteeni on, että olet ottanut koiran väärään saumaan. Se ei saa joutua turhautumiesi kohteeksi, tuloksena voi pahimmillaan olla agressiivinen, pelokas, ihmisiin luottamaton koira, joka on saanut elämänsä varhaisvaiheessa huonoa kohtelua osakseen. Toivon, että saat apua ongelmiisi. Toivon myös, että mietit realistisesti, onko sinusta tässä vaiheessa koiranomistajaksi.

Terve, tiedoksi tännekin, että meillä on mennyt hyvin. Olen puhunut terapeutille ja koiralle ja se on auttanut. En tiedä ihan kaikkia syitä, mutta olen mielestäni osannut ennakoida tunteitani.

Muistan tämän päivämäärän vuoden takaa, kun halusin todella kuolla. (Toki jo monena vuotena aiemmin. mutta eri.) Tänään olin aamusella sateessa pihalla ja olin onnellinen. Paljon on tuon pienen karvaturrin ansiota, joka on ollut rautainen pakkaus, on rohkea, leikkisä, tottelevainen ja ihana. Onneksi.

Epäonnistumisen kautta voittoon? En ole mielestäni epäonnistunut, mutta tavallaan lähellä sitä, ja ainakin tiedän miten se tehtäisiin..

Terve, lukaisin ketjun läpi, koska itse painin tismalleen aloittajan kaltaisten ongelmien parissa. Hienoa että sinulla menee koiran kanssa nyt hyvin! Tunnistan itsessäni samankaltaisia vihantunteita, jotka purkautuvat koiraan, vaikka ymmärrän sen joutuvan täysin sijaiskärsijän osaan. Olen myös oppinut tunnistamaan vihastumisen, ja pitkiäkin aikoja jo onnistununut välttämään tunteenpurkauksen lähtemällä itse tilanteesta pois ja hengittämällä rauhallisesti. Kuitenkin joka ainoa kerta tulee taas hetki jolloin en onnistu, ja vallitseva ajatus on rangaista itseäni, halu menettää sillä hetkellä kaikki. Tiedän että satutan itseäni eniten satuttamalla koiraani, ja siksi teen niin. Kaikki käy niin äkkiä, että mitään rationaalista ajatusketjua en ehdi käydä mielessäni läpi, mutta tunnistan näiden ajatusten laukaisevan tilanteen.

Tunnen erittäin raskaaksi oman elämäni hallitsemisen, sillä pelkään virheitä kuollakseni. Haluan olla täydellinen, suoriutua kaikesta täydellisesti, olla nätti ja sosiaalisesti lahjakas. Tunnen suurta vihaa itseäni kohtaan, sillä hetkellä myös koiraani kohtaan, koska ajattelen huonon oloni olevan sen vika, sillä paha olo tulee vasta kun olen satuttanut. Sitä ei yleensä ole edeltänyt minkäänlainen ns. laukaiseva tilanne, jonka vuoksi olisin huonolla mielellä jo muutenkin. Elämäni on voinut pitkään olla varsin mallillaan, mutta romahtaa hetkessä, joista viimeisin tänä aamuna. Tällä kertaa olen päättänyt luopua eläimistäni, koska en halua satuttaa niitä enää kertaakaan. En tiedä kuinka selviän ja mitä teen, sillä haluaisin luovuttaa kokonaan. Eläimeni ovat pitäneet minut järjissäni tähän asti. Olen kärsinyt masennuksesta ja käynyt terapiassa parisen vuotta, ja joillekin ongelmilleni löysin sieltä ratkaisuja (lopettamisesta on aikaa nyt n 2 vuotta).

Oletko taistellut ongelman kanssa yksin, vai oletko hakenut apua jostain? En oikein tiedä, mihin voisin ottaa yhteyttä. Tällaisena en kestä itseäni, viha on lievä sana kuvaamaan sitä, mitä tunnen tällä hetkellä itseäni kohtaan. Ylpeys ja häpeä ovat estäneet aikaisemmin hakemasta apua, aivan kuten itsekin sanoit että et heti halunnut kertoa terapeutillesi.