Viha vanhempia kohtaan
Olen kolmekymppinen nainen. Aloin nykyisessä työpaikassani, jossa työskentelen nuorten parissa, potea noin vuoden jälkeen voimakasta ahdistusta, joka ilmeni mm. unettomuutena, sekä jännittyneisyyden tunteina. En ole kouluttautunut ihmissuhdealalle, mutta nykyiseen työhöni – joka siis on oman alani työ – kuuluu sosiaalialalle tyypillisiä piirteitä.
Hakeuduin psykiatrin vastaanotolle. Lääkäri kiinnitti huomiota menneisyyteni tapahtumiin. Lapsuuteeni ja teini-ikääni kuuluu mm. vanhemman alkoholismia, omia vakavia terveysongelmia, runsasta yksinoloa ja liian varhaista itsenäisyyden vaatimusta, koulukiusatuksi tulemista, sekä vanhempien omasta lapsuudesta kumpuavia vaikeita traumoja. Nuorten parissa työskentely on tavallaan laukaissut nyt näitä traumoja.
Koko vyyhti on nyt alkanut purkautua. Olen pääsemässä psykoterapiaan, sillä lääkärin mukaan taustallani on paljon sellaista, joka minun täytyy selvittää.
Olen huomannut tämän tiedon saatuani tuntea silmitöntä vihaa vanhempiani kohtaan. Olen alkanut nähdä heidän laiminlyöntinsä ja ratkaisujensa seuraukset. Olen raivoissani siitä, että he eivät ole puuttuneet mihinkään tai tehneet mitään, vaan antaneet kuormittavan ja vahingollisen menon jatkua lapsuudessani, vaikka olen siitä kärsinyt. Äitini esimerkiksi usein tilitti kuinka vaikeaa hänellä on olla alkoholisti-isäni kanssa, mutta hän ei koskaan ottanut ja lähtenyt, koska ei halunnut muuttaa talostamme pois (talo on isän). Hän siis uhrasi lastensa turvallisuuden ja kasvurauhan materiaalisen hyvinvoinnin vuoksi. Luulen, että olisin ollut paljon onnellisempi niukemmassa, mutta tasapainoisemmassa kasvuympäristössä.
Isäni on sittemmin raitistunut (vasta muutamia vuosia sitten), ja välit vanhempiin ovat aivan hyvät. Nyt kuitenkin suorastaan kammoksun heidän kohtaamistaan, sillä pelkään räjähtäväni. Mieleni tekisi huutaa, että ”miksi ette tehneet mitään? Miten saatoitte antaa kaiken tapahtua? Ettekö ajatelleet lainkaan lastenne kärsimystä, senkin itsekkäät p*kiaiset”!
Tiedän, että tämä ei ole mitenkään rakentavaa, tai välttämättä hedelmällistäkään. Vanhemmissani on myös paljon hyvää, mutta nyt tuntuu siltä, että huonot teot, ratkaisut ja tekemättä jättämiset jyräävät kaiken yli. Kyseenalaistan jopa sen, miksi kaksi rikkinäistä ihmistä hankkii keskenään lapsia ennen kuin selvittävät oman suhteensa omaan menneisyyteensä. Miten edesvastuutonta!
Haluaisin kuulla, onko muilla ollut samantyyppisiä kokemuksia, ja miten olette selvinneet niistä? Oletteko joutuneet katkaisemaan välejä, ja onko suhde koskaan palautunut siedettäväksi?
Hei!
On varmasti tosi raskasta, kun tosiasiat iskevät tuolla lailla yhtäkkiä tietoisuuteen! Anna itsellesi vähän aikaa sulatella niitä, niin saat paremman perspektiivin kokonaisuuteen.
Ei mullekaan tosin ihan heti koko karmeus valjennut, sillä "tautiin" kuuluu se, että lasta manipuloidaan olemaan välittämättä kamaluuksista.
Äitini on puhtaaksiviljelty narsisti ja piinasi minua koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Lonkerot ulottuvat aina näihin päiviin, kun pirulainen ei ymmärrä kuolla vaan pyrkii pitämään valtaa vielä meikäläisen keski-iässäkin.
Olen katkaissut yhteydenpidon. Minun ei tarvitse kestää enää yhtään manipuloimispyrkimyksiä, henkistä alistamista, säälinkerjuuta, sekalaisia puolusteluja eikä mitään muutakaan, mistä tulee huono olo.
Äitini piinasi isääni yli viisikymmentä vuotta, jonka olen ymmärtänyt vasta nyt, kun isäni hiljattain kuoli. Olen niin vihainen siitä, että tuo hirviö pilasi kiltin isäni elämän, enkä voinut mitenkään auttaa. Itse onneksi pääsin sentään fyysisesti kauemmaksi, 200 kilometrin päähän... sisarukseni jäivät narskun vangiksi syntymäpaikkakunnalle.
Jos jotain kanavaa pitkin pääsee luokseni itsesäälintäyteinen kysymys "MIKSI sinä et pidä yhteyttä", on helppo vastata. Tulee paniikkikohtaus, näkö sumenee, sydän tykyttää, oksettaa, huimaa ja tuntuu niinkuin jokin limainen kiipeäisi iholla. Mielestäni se riittää etäisyyden ottamiseen...
Tsemppiä...
Moikka topaz.. viha on oikeutettu tunne. Kun tulee niin loukatuksi lapsuudessa. Siinä ei ole mitään väärää. Kun pääset sen vaiheen yli, luulena että asiat alkavat selkeytyä. Paljon tsempiä ja rakasta itseäsi ☺️❤️☺️
Voin kuvitella miltä sinusta tuntuu. Kerronpa hieman omista kokemuksistani samaisen asian tiimoilta...
Minun lapsuudestani löytyy kanssa vanhemmilta, ja eritoten isäni taholta, tuota alkoholin liikakäyttöä. Minä en silti ole kokenut sitä näin jälkeen päin ajateltuna mitenkään traumaattisena. Vaikka se ehkä sitä olikin silloin, kun olin lapsi. Mun "viha" vanhempiani kohtaan kumpuaa jokseenkin samoista ja jokseenkin eri asioista.
Minun isäni on aina ollut, itseni lailla, yksinäinen.. ja ehkä siksi niin vihainen. Samoten äitini on yksinäinen (liekö periytyvää sekin?), mutta hän ei sentään ole sen takia ainakaan katkeran vihaiseksi muuttunut. Mutta ehkä siksi, hän ei ole "päässyt eroon" isästäni vielä tänäkään päivänä. Sitä en haluaisi äidilleni antaa anteeksi.
Äitini kuitenkin on hänet valinnut elämänkumppanikseen, enkä minä sitä voi heiltä kieltää.. niin voin vain hyväksyä ulkopuolisuuteni asiaan. En silti luultavasti pitäisi yhteyttä isääni ollenkaan, ellei olisi äitini takia pakko!
Äitini nimittäin on täysin eri luokkaa. Huolehtiva, rakastava ja kiltti. Taitavat elää yhdessä loppuun saakka. 🤔
Nooh, isäni siis tykkäsi vähätellä ihan kaikkea ja sanoa ei ihan kaikkeen. Hän oli myös mustasukkainen äidistäni.. ja muutaman kerran muistan hänen humalassa lyöneen äitiäni 🤕, koska oli epäillyt häntä pettämisestä. Johon en usko alkuunkaan! Hän vain ei halunnut äitini käyvän yksin missään, kuten työpaikan juhlissa tai muuallakaan, vaikka itse ravasi baarissa tuon tuostakin. No, ei siinä mitään. Äitini sai olomme tuntumaan kaikesta huolimatta turvalliselta.
Minuun vaikutti ylivoimaisesti enemmän kuitenkin se, että me muutimme (liian) usein kun olin peruskouluikäinen lapsi. Se on muovannut minut tällaiseksi kuin mitä nyt olen. Yksinäinen pelkuri.
Voinee olla niinkin, että vanhempieni omat vanhemmat ja lapsuus ei ole ollut verrattain hyvä. Sieltäkin löytyy nimittäin alkoholismia, lastenkotia ja avioeroa.
En siis tiedä, voinko syyttää heitä täysin omista ongelmistani? Koska hekin ovat joutuneet omassa elämässään läpikäymään rankkojakin asioita, omilla tavoillaan. Ehkäpä juominen onkin ollut tapa selvitä yli jostakin, josta ei muutoin ole tuntunut jaksavan yli? Ehkä en ole lapsena ymmärtänyt ihan kaikkea? Ehkä emme ole täydellisiä kukaan, vaan meidän pitää vain hyväksyä itsemme tällaisina kuin olemme? -Tai sitten voi luovuttaa, kuten minä olen ajatellut tehdä. Koksa en jaksa enää, en saa voimaa mistään... Pelkään vain aiheuttavani omalla vajavaisuudellani samankaltaisia ongelmia omien lasteni mielenterveydelle. Enkä todellakaan halua niin käyvän! Ja huom. päihteet eivät kuulu elämääni lainkaan. Pitäisi hakea lääkäristä sitä apua.
Lopuksi...
Isä on edelleen sama ikävä ihminen. Vaikkei enää puutukaan joka asiaan sanomalla ei tai juo yhtä paljon ja joskus jopa yrittää olla mukava. Se ei silti tunnu aidolta ja en hänen seurassaan voi olla itsekään aito oma itseni. Turhauttavaa toisinaan, kun haluaisin äidin kanssa jutella kaikesta, niin isäni takia en viitsi edes vaivautua. Näen heitä todella harvoin. Viimeksi pari vuotta sitten... 🤔
Tästä tekstistä taisi nyt tulla hieman sekava? En haluaisi sitä silti poistaakaan, koska siinä on paljon oikeaa asiaa.. joten julkaisen se nyt kaikesta sekavuudesta huolimatta. Anteeksi.
Topaz,
Oli fiksu lääkäri kun ohjas sut psykoterapiaan. Sitä kautta asiat selviää.
Mun lapsuus ja nuoruus oli yhtä poikkeustilaa. Vanhemmilla liikaa työtä ja vastuuta, huolia ja traumoja. Mutta ne eivät tehneet missään vaiheessa korjausliikettä tai jotain.
No tähän vaikutti kovasti se että viranomainen ei viitsinyt tehdä hommiaan, vaan naureskeli meidän vaikealle tilanteelle. Sitä samaa on sattunut myöhemminkin!
Eli samaa latua hiihdettiin vaikka kaikilla oli paha olo. On epäilty että oli myös burnouttia ilmassa.
Joka tapauksessa huonosti mun kävi. Toivuin toki, mutta ihan täydessä iskussa en ole. Elelen kuitenkin.
Olin nuorena tosi vihainen. Varmaan aikuisille jotka ei tikkua ristiin laittaneet. Kaikki täytyy itse tehdä.
On mulle huudettu pää punaisena kun olen näitä asioita puhunut. Ei ne vaan niin äkkiä selviä.
Mutta kyllä me pärjätään ja asiat järjestyy!
Tuon vihan tunnistan. Kun aloin käydä psykoterapiassa tulin vihaiseksi ja itkin hirveästi kaikkea mitä oli tapahtunut menneisyydessä. Kävin myös tukinaiset ry.n ryhmässä, sieltä sain apukeinoja, sain draaman avulla käsiteltyä asiani. Kykenin näkemään että olin vain pieni lapsi, sitten alistettu puhumaton nuori, väärään seuraan virran mukaan mennyt. Aikuisuuden elin ihan väärin vastoin omaa moraaliani. onneksi pääsin siitä irti ja aloin toipua.
Olin silloin vuoden verran etten käynyt vanhempien luona, olin niin vihainen ja katkera, oikeastaan koko suvulle, en halunnut ketään nähdä.
Mutta sitten löysin sellaisen keinon, että menin metsään ja hakkasin mättäitä ja puita ja kaikkea mikä oli ympärillä, huusin ja itkin, neuvottu oli ettei saa kuvitella hakkaavansa ihmistä, vaan ihmisen tekoa, väärää tekoa minua kohtaan, sitä saa hakata.
Erottaa ihmisen teot, ettei vihaa ihmistä vaan ihmisen tekoja. Sitten se alkoi viha sulaa, tajusin itsekin tehneeni väärin, paljonkin. Suurin väärä teko itseäni kohtaan itseltäni oli etten noussut pahantekijääni vastaan. Vaan alistuin. Sitähän jatkui koko aikuiselämä. ja siihen piti juoda alkoholia aika paljon että jaksoi.
Lopulta anteeksianto heille ja itselle.
Salainen55,
Aivan mahtava tarina. Parantuminen. Aivan nappiin!
Oon mäkin edennyt mutta tuollainen viimeinen silaus puuttuu.
Onnea 🙂