Minulle on ollut iso kynnys kirjoittaa asioistani, mutta nyt päätin rohkaista mieleni.
Meillä on ollut ihan helvetillinen tämä 2015 vuosi. Irtisanouduin määräaikaisesta työstä terveydellisistä syistä tammikuussa. Ja tietenkin siitä tuli kolmen kuukauden karenssi. Mieheni opiskelee Kelan rahalla, joten talous asiat meni kuralle.
Nuorempi tyttäremme sairastaa vakavaa masennusta ja on neljä kertaa yrittänyt itsemurhaa. Hän oli psykiatrisella osastolla reilut pari kuukautta. Nyt yrittää elää arjen kanssa omalla asunnolla eri paikka kunnalla kuin me. Joka aamu herätessäni muutaman tunnin yöunien jälkeen katson whats upista, milloin hän on ollut viimeksi paikalla.
Olen niin väsynyt tähän pelkoon, milloin taas tulee puhelu sairaalasta. Haluaisin luottaa hänen sanaansa, ettei koskaan enää tee niin. Mutta se on niin vaikeaa. En muista milloin olisin itkenyt näin paljon.
Ja nämä itsesyytökset. Mitä tein väärin äitinä, mitä jätin tekemättä ja mitä olisi pitänyt tehdä?
Minua ei huvita mikään. Siivoamaankin pitää itseni pakottaa. Itku saattaa tulla ihan yllättäen. En jaksa huolehtia enää omasta ulkonäöstänikään, hyvä kun tukka tulee harjattua. Anteeksi pyyntö rakkaalle miehelleni.
Inhoan sanontoja; kyllä se aurinko paistaa risukasaankin tai ei Jumala anna enempää kuin ihminen jaksaa kantaa. Ne ei tällä hetkellä lohduta kyllä yhtään. En toivoisi edes pahimmalle vihamiehelle tällaista kokemusta oman lapsen kanssa. Tiedän kyllä, että moni on menettänyt lapsensa tällä tavalla, jopa meidän tuttava piirissä. Ja olen pahoillani ja surullinen heidän kärsimyksistä.
Me ollaan taloudellisesti köyhiä tällä hetkellä ja ainut rikkaus on perheemme. Mutta mä olen niin väsynyt enkä oikeasti tiedä miten jaksaa tästä eteenpäin? 😑❓
tuttua tunnetta kun on huolissaan lapsestaan. jokainen äiti on, se ei ole ollenkaan ihme. Ihmetellä saisi jos ei olisi murheen murtama ja huolissaan, peloissaan.
mutta nyt varmaan pitäisi sinun päästä puhumaan johonkin peloistasi, itsekseen kun niitä miettii niin pelkää vielä enemmän.
En minäkään saa unta silloin kun on jotain huolia menossa, isoja tai pieniä, ihan sama, aina olen uneton ja pelkään pahinta. Sehän se tympiikin kun voi olla joskus että huolen kohde elää itse kutakuinkin hyvin ja pärjää tavallaan, itse olen ihan sykkyrässä enkä osaa päästää irti vaan kieriskelen olossani.
Lähden lenkkeilemään. Saunon. meditoin. katson elokuvia. Lukemaan en pysty on liian sekava olo silloin. Ikävä kyllä niin kornilta kuin se kuulostaakin niin tanssikursseille meneminen saa pään joksikin aikaa pois huolista. Tai johonkin muuhun missä soitetaan ja lauletaan tai muuta mekkalaa on menossa. ja toisten auttaminen, joilla on myös vaikeaa saa mielen unohtamaan omat murheet. ja sitten se aika tulee väliin. Kun muutaman kerran saa aikaa kulumaan murehtimisen ajaksi niin kohta pää tottuu siihen ettei mieti liikaa pahinta.
Hei Stella<3!Tiedän oikeen hyvin miltä sinusta tuntuu kun oma lapsi masentuu,menettää kaiken mielenkiinnon elämäänsä,ajattelee että ainut vaihtoehto on kuolla.Sitten ainainen huoli miten selviää kun kaikki kauheus on läpikäyty,miten pärjää kun muuttaa toiselle paikkakunnalle asumaan/opiskelemaan,opettelee uudelleen ottamaan vastuun elämästään.Siksi on niin tärkeää että nuorella on toimiva tukiverkosto siellä missä on,selkeät päivärutiinit/nukkuminen,herääminen ajoissa,ruoka,peseytyminen,siivoaminen,pyykkääminen jne.sekä tarvittavat hoitosuhteet jotka pitävät arjessa kiinni.
Pahimpina aikoina muistan nukkumaan mennessä en uskaltanut laittaa kännykkääni äänettömälle,heräilin monta kertaa yössä kuin odottaen koska puhelin soi, sairaalasta soitetaan tai poliisi soittaa.Ihmeellistä mutta totta minun kohdallani aika on ollut hyväksi näidenkin asioiden kanssa.Nyt voin jo hengittää vapaammin siihen on ollut apuna jooga ,luonnosta nauttiminen,kaikenlainen käsillä tekeminen,lukeminen,elokuvien katselu ja se että olen hoitanut itseäni jotta jaksaisin olla tukena lapselleni.Jälkeenpäin ihmettelen miten olemme selvinneet tästä kaikesta kokonaiset kolme vuotta oli jatkuvaa stressiä,huolta,unettomia öitä.Olen suuresti kiitollinen että oma siskoni on ollut tukena perheellemme sekä hoitotahot.
Taloudellinen tilanne on myös tuttujuttu meille,kädestä suuhun kun eletään,onneksi ruuan voi tehdä itse,kirpputorit on olemassa,itse suosin kierrättämistä.Voimia ja jaksamista teidän perheelle!
Lämmin kiitos kommenteistanne!☺️❤️
Tuona päivänä kun kirjoitin tuon ensimmäisen tekstin, joutui tyttäreni takaisin suljetulle osastolle. Meillä oli eilen hoitoneuvottelu ja tyttäreni pääsi taas kotiin.
Raskaita ovat nuo neuvottelut. Siellä puidaan kaikki asiat läpi. Kun minulta kysyttiin, että mieltä olen kotiin pääsystä sanoin sen jännittävän minua. Viime yön nukuinkin tosi huonosti, tunnin välein katsoin puhelinta ja puoli kuudelta nousin kokonaan ylös.
Tuntuu, että olen niin väsynyt tähän itkemiseen. Sain selville, että tyttäreni murehtii myös tätä minun jaksamista liikaa. Yritän olla hänen seurassaan vahva.
Hoitoneuvottelussa päätettiin, että hän käy päivttäin monimuotokeskusteluissa. Masennuslääkkeitä ei enää aloitettu, sillä kaksi kertaa hän ottanut niillä yliannostuksen. Yritin sanoa, ettei se välttämättä tapahdu lääkkeillä. Yksi kerta oli, että poliisit (minun soitettuani 112) löysivät hänet junaradalta. Ja viiltelemällä kerran. Pitäisikö minun viedä sieltä asunnolta kaikki teräaseet pois? Itsetuho ajatukset pitää saada pois hänen päästään. Hän ei osaa itse sanoa minkälaista apua haluaa, hokee vain ettei mistään ole apua. Koko ajan siirretään uuteen paikkaan keskustelemaan. Mutta ei hän halunnut jäädä osastollekaan ja avopuoli on koko ajan täynnä. Sairalomaa jatkettiin, vaikka aluksi hän oli sitä mieltä että menee töihin. Toisaalta töihin menokin toisi ehkä säännöllisyyttä hänen elämäänsä. Mutta ei hän ole työkykyinen tällä hetkellä.
Olen miettinyt, että ehkä tällä minun sairastumisella (neuroppaattinen kipu, odotan aikaa kirurgille) oli tarkoitus. Jos olisin pysynyt terveenä, ei minulla olisi ollut näin paljon aikaa ja tilaisuutta tyttäreni tukemiseen. Pelkään kuitenkin oman jaksamisen puolesta. Kuinka vahva sitä oikeastaan onkaan? Perhe täällä neuvoo puhumaan jonkun ulkopuolisen kanssa, mutta minulla ei ole tällä hetkellä voimia siihen. Haluan keskittyä tyttäreni toipumiseen ja tiedän kyllä, että pitäisi huolehtia omasta jaksamisesta. Kaikki aikanaan. En kyllä tiedä osaisinko puhua tuntemattomalle. Tämäkin kirjoitus on tällaista lätinää.
Pitäisi siivota, mutta en tiedä jaksanko. Ehkä huomenna. Jos nyt pyykit kävisi laittamaan narulle. 😴
Itse olen nuori ja kokenut kovia, nuita teidän tekstejä lukemalla ymmärrän kuinka kova huoli vanhemmillani on ollut ja on varmasti vieläkin. Olen yrittänyt kaksi kertaa itsemurhaa lääkkeillä, ollut juna radalla, viiltänyt kymmeniä kertoja aina siten, että on joutunut tikkaamaan, olen ollut masentunut, olen ollut maaninen. Riehunut useita kertoja joutuen lepareihin/eristykseen. Nytkin olen hoidossa mielisairaalassa.
En ole ennen ajatellut ketään läheistä, miltä heistä tuntuu kun yritän satuttaa/tappaa itteni.
Tahdon nyt vain pyytää anteeksi kaikilta. Nyt mä tahdon oikeesti yrittää tsempata ja selvitä.
Mä lupaan et yritän kaikkeni.
SCIM, kiitos kommentistasi! Toivon todella, että löydät tarpeeksi syitä jatkaaksesi elämää. Jokaisen nuoren kuolema on niin turha. Ymmärrän kyllä ahdinkosi, elän sitä samaa tyttäreni kanssa. Voimia ja lämmin halaus sinulle. Oletko jutellut läheistsi kanssa tilaanteestasi? Itse olen ainakin huomannut, että vaikka olen kuinka väsynyt tahansa niin periksi en tule antamaan. Päivä kerrallaan taistellaan askel eteenpäin, tosin välillä mennään kolme askelta taakse päin. Luottamus tytärtäni kohtaan on melko nollassa tällä hetkellä, mutta usko häneen on korkealla. Koita jaksaa ystävä hyvä!☺️❤️
Pieni irtiotto arjesta tekisi nyt terää, mutta raha-asiat estää. Kunpa edes joku sukulaisista omistaisi kesämökin. Pääsisi lämmittämään rantasaunaa ja lepäilemään laiturilla. Melkein tunnen poskellani pienen tuulenvireen ja kuulen laineen liplatuksen rantahiekkaa vasten.
Ei auta muutakuin haaveilla ja pitää peukut pystyssä illalla lottoarvonnan aikana.🙂👍
Näin se lauantaikin on taas kohta mennyt, ruukkumajakoita maalaillen. Olen huomannut, että tuo maalaaminen on minulle hyvää terapiaa. Ja samalla olen saanut sukulaisille mielihyvää sekä itselle hieman taskurahaa. Eilen sain pakotettua itseni siivoamaan. Olen pistänyt merkille, että siivotessa huomaan yhtäkkiä jynssääväni jotain pikkukohtaa. En ole aikaisemmin ollut yhtä tarkka. Pelottaa, että tulee vielä jokin pakkomieli.
Nyt tuli taas yhtäkkiä taas sellainen tympääntynyt olo, ettei jaksa enää kirjoittaakaan.
Voimia kaikille teille jaksaa päivä kerrallaan eteenpäin. Lohduttavaa, kun tietää ettei ole ihan yksin ajatuksiensa kanssa.☹️