Vasta aikuisena tajuan, ettei äidiltä tullut väkivalta olekaan okei
Tämä tapahtui vain kahdesti. Kerran äiti läväytti avokämmenellä poskelle. Toisella kerralla en istunut rauhassa katsomassa joulurauhan julistusta jolloin äiti veti makuuhuoneeseen ja paukutti päätäni sänkyyn. Se oli pehmeä.
Jos sanoisin tästä äidille nyt, ehkä 20 vuotta myöhemmin, hän todennäköisesti kieltäisi kaiken joten en uskalla sanoa mitään ääneen. Äiti sanoo, että joulu on aina ollut meillä hyvää aikaa.
Ei todellakaan ole.
Vielä ahdistaa. Lapsena en tajunnut miten väärin se on. Teininä ehkä naureskelin koko asialle, että onpa huonot joulut. Nyt vasta käsitän, että koskemattomuus on ehdotonta ja siihen on nyt puututtu.
Silti en tee mitään…
Minä olen paljonkin surrut äitini taholta kokemaani läpsimistä, remmillä lyömistä, retuuttamista jne. Äitini oli mt-ongelmainen yksinhuoltaja ja minä vähän villi vekara. Nykyään välimme ovat hyvät. Ajoittain silti uppoan lapsuuteni suruihin vieläkin. Äitini lapsuudessa lasten fyysinen kurittaminen oli sallittua. Minunkin lapsuuden aikaan moni muukin kuin minä sai kotonaan kokea väkivallaksi laskettavaa kurmotusta. Näitä järkeviä ajatuksia ajattelen, mutta siitä huolimatta omissa takaumissani tipun satutetun ja loukatun lapsen tunnetilaan. Aina välillä. Välillä taas kaikki on hyvin.