Hei,

Kiva, että löysin tämmöisen ketjun. En jaksanut lukea ihan koko ketjua, mutta sieltä täältä joitakin juttuja. Tässä ketjussa kirjoitetut jutut kuullostaa todella tutulta.
Itselläni on diagnoosia pakko-oireinen häiriö, johon kuuluu pakkotoiminnot ja pakkoajatukset. Sairauteni oli pahimmillaan pari vuotta sitten, mutta tilanne on juuri nyt rauhoittumaan päin. On se kyllä vaatinut vuoden sairaslomankin..

Jaksamisia!

nyt joihinkin pakkoajatuksiin voin suhtautua jo huumorilla ku niistä on tarpeeksi pitkä aika. Esim. Mua jäi kerran yli viikoksi kaivaa mieltä ku heitin biojätteen vahingossa sekajätteeseen. Ihan v*tun naurettavaa mutta that's the thing 😀 tuskin sille kissalle kuinkaan kävi! Ne on nopeita eläimiä juoksemaan autojen alta pois.

Yks päivä mulle tuli ihan kauhee pakkoajatus yhdestä menneestä onnettomuudesta missä en ees ollu mukana! Tää tapahtu mun sukulaiselle (hän siis loppujen lopuks selvisi onnettomuudesta vaan säikähdyksel eli kaikki periaattees hyvin) ja se kerto sen mulle myöhemmin. No tää mun mieli ahdistu kuulemastaan niin paljon et mulle synty pakkoajatus siitä et mun ois pitänyt olla siellä auttamassa (vaikka etäisyyksien ja kaiken puolesta täys mahdottomuus). Ja tää nyt vainoaa mua. Joo todella inhottava vaiva!
Onneks välil helpompaa kumminkin. Päivä kerrallaan eikö? Jaksamista syksyyn 🙂🌻

Hei llellu, hyvä juttu että sun sairaus ei ole enää niin hallitsevaa. Millaisia oireita sulla on, onko enemmän pakkoajatuksia vai -toimintoja? Ei tietenkään ole pakko kertoa, mutta ois mukava kuulla vertaistukea, kun sullakin on diagnosoitu pakko-oireinen häiriö.

Kikka, joo onneks osaan pakkoajatuksista voi suhtautua huumorillakin - sitten kun niistä on tosiaan kulunut tarpeeksi aikaa. Varmasti tosi häiritsevä toi sun pakkoajatus, mut ei onneks niin paha, koska sun sukulainen kuitenkin selvisi siitä onnettomuudesta. Se on kamalaa kun joskus jää oikeen piinaamaan joku ajatus niinkun mulla jäi tuosta kissasta sellanen kauhukuva kuinka se kituu siellä tienposkessa loukkaantuneena jos osuin siihen ☹️ ja kunnon itsesyytökset että olisi pitänyt käydä tarkistamassa asia! en saa ikinä tietää totuutta tuosta, mutta nyt jo uskon itsekin, että tuskin sille mitään kävi 🙂

Tosiaan päivä kerrallaan tässä mennään. Oon onnellinen siitä, että oon paljon paremmassa kunnossa kuin viime keväänä. En halua enää ikinä voida niin huonosti. Jaksamista teillekin tähän pimeään syksyyn 🌻🙂🌻

Hei, black feather!
Minulla on ollut tässä sairauden aikana monenlaisia oireita, mutta ehkä hallitsevimpia ovat olleet pakkotoiminnot, joita ovat olleet ja ovat edelleenkin mm. käsien peseminen, suihkussa käyminen ja ulkona ympäristön tarkkailu. Yritän lievittää erilaisia pelkoja ja ahdistusta pakkotoiminnoilla. Peloistani hallitsevin on tartunnan/sairauden pelko.
Minkälainen sinun tilanteesi on black feather? Millaisia oireita sinulla on?

Okei. On vähän vaikeaa kertoa selkeästi oireista, kun niitä on monenlaisia. Joitakin oireitani olenkin tänne kirjoitellut, mutta siis itselläni tällä hetkellä hallitsevia ovat ahdistavat pakkoajatukset, eivät niinkään -toiminnot. Tosin monesti ne ajatukset johtavat kuitenkin jonkinlaiseen pakkotoimintoon, esim. kuvan ottamiseen tilanteesta - se helpottaa vähän. Erilainen tarkisteleminen on siis selkein pakkotoimintoni, mutta mm. tuota käsienpesua ja tartunnan pelkoa on itsellänikin. Tarkistelen sähkölaitteita ja milloin mitäkin, mutta en enää niin paljoa kuin joskus aiemmin.

Millaista sinulla llellu tarkemmin on tuo ympäristön tarkkailu ulkona? Itsellänikin on sellaista, että en pysty kulkemaan ulkona normaalisti ja rennosti, vaan kiinnitän tahtomattani liikaa huomiota kaikkeen ympärillä olevaan ja minulla tulee myös häiritseviä pakkoajatuksia muista ihmisistä, että esim. koskisin jotenkin sopimattomasti tai tekisin jotain väkivaltaista. Ahdistun noista paljon ja välillä tulee jonkun mielikuvan jälkeen levoton olo, että tapahtuiko äsken jotain outoa oikeasti? En ikäänkuin aina erota mielikuvia todellisuudesta, kun ne ovat niin todentuntuisia. 😑❓ Pelkään myös välillä, että jotain olisi voinut tapahtua ilman että olisin sitä huomannut, esim. autolla ajaessa olisin ajanut jonkun päälle. Itsellänikin näiden taakse kätkeytyy varmasti elämään liittyvää pelkoa ja ahdistusta, jotka ilmenevät oudoissa muodoissa.

Mitä Kikka sulle kuuluu? 🙂

Moikka taas 🙂
Mulle kuuluu (jos näitä mt ongelmia ei laskettais) tosi hyvää. Ei mitään draamaa missään (vihaan sellasta) ja tuntuu että mahtavia ihmisiä löytyy joka paikasta. On paljon tilanteita joista nautin. Usein huomaan nauravani ja vitsailevani kaveriporukassa joka on sellaista "vanhaa minää".
MUTTA.. huokaus.. mulla on pakkotoimintona uunin nappuloiden tarkkailu jos oon kotona. Sitten kovat huolet tulevaisuudesta. Ahdistaa jos joku kysyy: Mitä kuuluu? kun en jaksaisi antaa niitä pinnallisia "ihan hyvää" -vastauksia kun mieli on ihan rullalla. Haluan vetäytyä omiin oloihin, kaikki vähänkään stressaava juttu stressaa ihan sikana, myös fyysisesti (tulee sellanen olo että tekisi mieli oksentaa). oon jotenki tosi herkkänä kaikelle.

Oon nyt käyny sairaanhoitajalla juttelee kerran viikossa ja hänen kanssaan saan ajatukset jäsentymään. Mutta sitten heti kun suljen mt -toimiston oven niin ajatukset lähtee laukalle.
Lopetin alkoholinkäytön toistaiseksi jos se lähtis kohta jeesaamaan. Urheilu pitäis laittaa to do-listalle ja aikaisemmat aamuheräämiset.
Sairaanhoitajan mukaan vaadin itseltäni liikoja elämässä. Onko teille muille puhuttu vastaavanlaisia?

mulla ei oo bakteerikammoa / käsienpesutoimintoa (onneksi!) mutta nyt on alkanut ilmetä outoa suhtautumista ruokaan. Ennen en välittänyt ollenkaan. Nykyään ruokailuun liittyvät tilanteet ahdistaa. Välillä huomaan iltaisin etten oo syöny päivän aikana ku ehkä muutaman mantelin ja jonku rahkan that's all. Ihmiset mun ympärilläkin ovat alkaneet huomauttelemaan asiasta ja housut on alkanu roikkua.

Mitä muuten, suunnitteletteko paljon tulevaa? Buukkaatteko esim vapaapäiville harrastuksia ja menoja vai ootteko mielummin vain suunnittelematta mitään?

nii ja tää kuulostaa ihan naurettavalta mut mul on sellasii pakkoajatuksia esim jos katon jotain tv ohjelmaa / leffaa, niin mietin kokoajan niitä prosesseja; mitä kuvaaja tässä on tehny, mitenköhän kauan näyttelijällä kesti oppia vuorosanat ym. se häiritsee oikeesti 😀 mut samalla se on jo niin hönöä et iteki hörähtelen ajatuksilleni.

oonkohan ajanu itteni burnouttiin vai mikäköhän mulla on? oon stressanu niin paljon kaikkea niin sikana et nykyää stressinsietokyky hienosti se 0. Silti saatan haalia hommia / huomaan olevani tilanteissa, jotka stressaa ja sit lamaannun. Ja sit syytän itseäni ja tadaa, kierre on valmis..

Onneks poikaystävä on ihan normaali ja ymmärtäväinen.

Nyt oli tällainen avautuminen tällä kertaa.

Pakkoajatukseni liittyvät jo lapsena istuttuun voimakkaaseen jumalan pelkoon. Lapsena sain mielikuvan julmasta ja armottomasta jumalasta ja myös siitä että ihmiset ovat armottomia ja pahoja. Olen jo nelikymppinen ja luonut vuosien varrella ns toisen minän jolla kaikki näyttäytyi mahd normaalilta, yli normaalilta. Olen sosiaalinen, fiksu, pärjäävän oloinen, eteenpäin pyrkivä yms. Kovalla taistelulla sen eteen. Ehkä vain häpeän vuoksi. Se on ollut liian raastavaa. Pää on kuitenkin käynyt järkyttävillä kierroksilla ja hokemia on useita yhtä aikaa. Siitä tietty seuraa voimakas ahdistus ja kärsimys, paljon kehollisia kipuja, paniikkitiloja ja sosiaalista fobiaa. Myös voimakas tunne siitä, että minusta puhutaan ja ajatellaan pahaa on sulkenut minut neljän seinän sisälle useasti. Omien inhimillisten tunteiden ja ajatusten sisäinen sallimattomuus. Se on aika solmua ollut tunne- elämällekin. Terapia on nyttemmin auttanut sopeutumaan ja lääkkeet jonkin verran. Siihenkin olen tyytyväinen. Nyttemmin vähään tyytyväinen. Se vähentää "taistelua" jota käy tavallaa turhaan. Työelämä on ollut repaleinen mutta aina jonkun pätkän olen tehnyt ja kouluakin loppujen lopuksi kannatti käydä vaikka sekin sakkasi. Armollisuus ja muihin ns terveisiin vertaamattomuus ovat elinehtoja. Paranemista en enää ajattele vaan pyrin armollisesti ajattelemaan, että miten voisin mahdollisimman hyvin. Sekin auttaa. Joskus kävin psykologisissa testeissä ja hyvä nuori psykologi selitti, että minulla on persoonallisuuteen liittyvää probleemaa. Sekä estyneisyyteen että vaativaan persoonallisuuteen liittyy näitä vaivoja. Lääkäri ei niistä perustanut vaan halusi lisää lääkkeitä. Lempeä psykologi sanoi, että voit itse valita, mutta ehkä nyt jatkan elämän muutoksen tiellä ja oireet alkavat helpottaa. Niin on käynyt. Välillä joutuu lujille mutta kun on riittävästi tilaa elämässä ei niin käy. Käyn osa- aikaisesti töissä eikä jatkosta ole tietoa. Olin ennen korkealla jakkaralla työelämässä ja hain sokeasti menestystä oman itsen ja hyvin vointini huomioimatta. Mutta sain arvostusta. Ehkä en saanut sitä lapsena ja siksi ryhdyin ylivertaisiin tekoihin huomioimatta psyykkistä toimintakykyäni. Haluan toivoa kaikkea mahdollista hyvää näistä kärisiville ja luoda toivoa!

Minulla kanssa stressinsietokyky on aika lailla 0. Itse tosin pyrin nykyään välttämään stressiä parhaani mukaan. Minua kyllä suoraan sanottuna pelottaa tuleva työelämä, pelkään miten tulen töissä pärjäämään kun en kestä stressiä. Miten sinä Kikka suhtaudut työelämään, aiheuttaako se sinussa pelkoa?

Mitä tulee tuohon, että vaatii itseltään liikaa elämässä, pitää varmasti paikkansa mun kohdalla myös. Ja on mulla ihan diagnosoitukin vaativa persoonallisuus, että sekin kertoo jo jotain... Vaativuudesta voisi kai jossain määrin pyrkiä eroon, mutta toisaalta tietty perfektionismi ja tarkkuus on osa persoonaani. Rennompi elämänasenne kyllä tekisi elämästä huomattavasti helpompaa...

Itse en suunnittele paljoa tulevaa, ihan jo sen vuoksi, että yritän tällä hetkellä elää mahdollisimman rennosti ilman liikaa tekemistä. Sitten joskus kun voimavaroja on enemmän, voi elämässä olla enemmän sisältöäkin. Mutta kiire on sellainen asia, joka mua vasta ahdistaakin. Tykkään rauhallisesta elämästä 🙂

Zorbas1102, se on totta, ettei itseään pitäisi vertailla muihin. Välillä siihen vaan sortuu. 😞 Se on myös huomionarvoista, ettei tarvitse tavoitella liikoja, vaan vähempäänkin voi olla tyytyväinen. Itse yritän lisätä positiivisen ajattelun voimaa elämässäni ja pyrin miettimään tietoisesti päivittäin asioita, jotka ovat hyvin ja joista olen kiitollinen 🙂🌻

Moikka!
Kysyit BF työelämästä. Tavallaan sen (valmistumisen jälkeisen elämän) ajattelu tuntuu hyvältä: on jotain konkreettista mitä odottaa. Työ on myös tärkeää ja sisältörikasta ja tän ajattelu tuottaa mulle mielihyvää🙂 lisäksi se et oon jo loppusuoralla opinnoissa.
Mutta pelkään etten selviydy tehtävistä ja muiden odotuksista. Pelkään tätä jaksamattomuutta jota mulla on jo nyt; ku tuun töistä himaan, en jaksa tehdä mitään (ees ruokaa) koko loppu päivänä. En jaksa ees kattoo telkkaria tai lukee lehtiä ilman et alkaa ahdistaa.

Jotenkin välillä on niin kauhea olo ☹️

Elämäni tuntuu merkityksettömältä. Ympärillä on paljon ihania ihmisiä jotka välittää ja antaa mun olla sitä mitä oon mutta silti. Niinkuin se joku kirjailija sanoi: en jaksa elää mutta en halua kuolla. Siltä musta tuntuu todella usein.
😞

Mun puolitutut ei ikinä tietäisi tätä puolta minusta. Ne kasvot mitä näytän töissä tai koululla käydessäni, on ystävällinen, vastuunottava ja muita kunnioittava. Puhelias ja vitsikäs.
Kotona vaan sit nukun ja itken enkä meinaa saada siivotuksi / laskuja maksetuksi. 😠 maailmanmeno masentaa vaikka sairaanhoitaja kielsi lukemasta uutisia. Tulee sellanen olo ettei nykyään (jos koskaan?) millään oo mitään arvoa. Ja et pitää vaan raataa, raataa ja raataa ja samalla tuhotaan niin luonto kuin ihminen sisältä päin.

Kyllä, tällä hetkellä on tosi synkkä olo.

😯🗯️