vivvy kirjoitti 31.8.2015 18:5

Minulla monesti jää jotkut kohdat sai sanat biiseistä (yleensä sellaisista mitä vihaan yli kaiken) ja ne soivat tauotta repeatilla päässä. Tuntuu, että tulee hulluksi. Ei auta vaikka huutaa täysiä ääneen, että "lopeta", vaan ne pahenee, niinkuin Black feather mainitsi.

Luin Vivvy viestisi vast nyt mutta mulla SAMA! oonkin tosi tarkka mitä musiikkia nykyään kuuntelen sillä musiikki on niin tärkeää!!

Mä oon lähempää Keski-Suomea. Musta taas tuntuu etten oo vielä oikeen sinut näiden oireitten kans, näin voimakkaina ne on ollu mun elämässä kumminkin suht lyhyen aikaa. Liikaa hallitsevat elämää vielä tällä hetkellä mut onneks parempaan päin.

Saatat olla oikeassa tuossa kun sanoit, ettei ihan vielä ehkä ole parisuhteen aika. Mä vaan jotenkin odotan ja tiedän et hyvä suhde auttais mua toipumaan. Mut ehkä ois hyvä saada itsensä muuten tasapainoisempaan vaiheeseen ja pystyä elämään yksinkin. Varsinkin kun edellisestä erosta on vasta puolisen vuotta, ja se suhde sekä ero oli yksi tekijä mun viime kevään totaaliseen romahdukseen. Mut mä en vaan osaa nauttia tästä sinkkuudesta.

Mua stressaa nyt enemmän koulun takia. Olin jopa ihan mielellään jatkamassa opintoja kun oon kumminki sellasessa kunnossa et pystyn vähän opiskelemaan. Mut totta puhuen tällä hetkellä ei vois vähempää kiinnostaa ja noi tehtävät on liian vaativia 😞 Onpas masentunut fiilis kaikin puolin, ei mikään huvita... ☹️

Moro!
Puol vuotta erosta ON lyhyt aika! ei ihme jos ei ole vielä tottunut uuteen elämäntilanteeseen sinkkuna. Itsellä kesti yli vuosi totutella eron jälkeen elämään (ja siis uskomatonta mut mulla oli sama; eron jälkeen sain ekaa kertaa ihan oikeasti pakkoajatuksia ja ekat viikot luulin tulleeni hulluksi!)
Mut tietty kaikki on erilaisia, ja voi olla että seurustelu "pukee sua", jos tiijät mitä meinaan 🙂 toivonkin että kohtaat sen oikean ihmisen kun hetki on oikea!

Mulla on pari rankempaa päivää takana.. mielessä on käynyt moneen kertaan osastolle (ensimmäistä kertaa!) hakeutuminen mutta koitan välttää tätä vaihetta viimeiseen asti. Uskon sen käynnistävän jonkinlaisen porttiteorian että sitten menisin syvemmälle ongelmieni kanssa. Mene ja tiedä. Toisaalta, ehkä mä pelkään osastoja vähän turhaankin.

Haluaisin vain levähtää edes hetkeksi jossain ajatuksiltani.

Saanko kysyä BF onko lapsuudessasi tai nuoruudessasi jotain joka olisi voinut vaikuttaa tähän nykyiseen tilanteeseesi? Mites kaveri- ym. suhteet? koulunkäynti? harrastukset?
Oon ite puinut elämääni paljonkin ja koittanut miettiä missä vaiheessa "meni vikaan". En ole vieläkään löytänyt tähän mitään pätevää vastausta.

Ootteko siis pakkoajatustenne kera lääkityksillä ja jos olette niin millaisilla? varmaan ootte täällä aijemmin jo sanoneetkin mut en jaksa penkoo viestihistoriaa. Itsellä siis aamuisin Fluanxol 10 mg ja iltaisin Ketipinor ja tarvittaessa Opamox. Oon koittanu vastustella luomuihmisenä lääkkeitä loppuun asti mut näil nyt mennää 😴 Ketipinor nukuttaa vähän too much mut muuten ihan tyytyväinen näihin olen...

Hyvää viikonloppua kaikille 🙂🌻 ja tosiaan jos joku pääkaupunkiseutulainen haluaa joskus nähdä vaikka teekupposen merkeissä niin oo yhteyksissä! vertaistuki tuntuu todella, todella hyvältä tässä vaiheessa 🙂

Moi taas! Niinpä, ehkä tähän voi vähitellen tottua eikä välttämättä edes kaipaa seurustelua. Ymmärrän mitä tarkoitat tuolla ja voisin sanoa, että kyllä seurustelu "pukee mua". Mutta se siitä, antaa ajan näyttää milloin on oikea hetki 🙂

On mulla jotain asioita, jotka varmasti vaikuttaneet tähän tilanteeseen ja osittain periytynytkin mulle alttius mielenterveysongelmiin. Taustalla monta vuotta koulukiusaamista, yläaste oli pahin. Olin liian erilainen, ujo ja hiljainen. Kavereita ei juuri ollut. Muistan 9. luokalla ajatelleeni, että kun nyt jaksan ja pääsen täältä pois, kaikki on paremmin. Mutta eihän se niin mene, ne arvet jää syvälle eikä mihinkään häviä 😭 onneksi aika auttaa eikä noita asioita usein mieleen tule, mutta nuo nuoruuden kokemukset vaikuttivat kuitenkin rankasti itseluottamukseen yms. Ensimmäinen poikaystäväni myös jätti minut ikävällä tavalla kun olin muuttanut hänen perässään toiselle paikkakunnalle ja uskoin yhteiseen tulevaisuuteen.

Kaiken lisäksi oon pienestä asti ollut tosi herkkä ja ahdistunut helposti asioista. Eipä siihen sitten muuta tarvitakaan ja oon hyväksynyt että masennus ja pakko-oireet on jossain määrin mun elämässä varmaan aina tästä eteenpäin (toivottavasti mahdollisimman vähän).

Ei osasto välttämättä huono juttu ole ja voi olla avuksi, mutta itselläni on huonoa kokemusta. Oon tosin ollut vain yhden yön ajan osastolla "seurannassa", mutta jo se riitti toteamaan, että siellä viimeistään tulen hulluksi. Tietty osastojaki on erilaisia.

Mulla käytössä aamuisin Sertralin 200 mg sekä Risperidon 1 mg ja Xanor tarvittaessa. Eipä noita lääkkeitä mielellään syö, mutta tällä kertaa aion jatkaa tarpeeksi pitkään enkä lopettaa omin päin "kun olo tuntuu tarpeeksi hyvältä".

Minäkin olen naiivi ja liian kiltti. Tahdon uskoa ihmisitä aina vain hyvää. Muita jaksan kyllä puolustaa, mutta en itseäni. Joskus olen tunkenut tuntemattomien jätkien väliin baarijonossa, kun ne on alkanu tapella. Hyvä, että en itse saanut silloin turpaani. Olin kuulemma myös helppo ja kiltti lapsi, en paljoa näyttänyt tunteenpurkauksia tai saati sitten paiskonut ovia, kuten pikkusiskoni teki. Kaikki sellainen tuntui minulle vieraalta. Patosin kaiken sisääni ja tässä sitä sitten ollaan, osastolle menossa.

Nyt aikuisena avioliitossa ja ennen sitäkin, kuitenkin tämän pitkän parisuhteeni aikana olen opetellut sanomaan ei ja sen miltä minusta tuntuu. Olen jopa oppinut osoittamaan mieltäni, mököttämään ja joskus joka yrittänyt paiskoa oviakin. Heh. Ja se tuntuu hyvältä. Ei ovien paiskominen, vaan se, että saa sanotuksi oman kantansa.

Minulla lääkkeitä menee hevosenannos. 6mg Serenasea, 0,25mg Thyroxinia, 600mg Litiumia, 150mg Truxalia ja 75mg Venlafaxinia. Monet ihmettelevät mietn pysyn tolpillani saati sitten pystyn toimimaan kuin normaalit ihmiset, mutta olen syönyt lääkkeitä jo 14 vuotta (teinistä lähtien), joten toleranssit on kasvanu. Ikävä kyllä. Toivon, että tuolle mun järjettömälle lääkemäärälle tehtäisiin jotain siellä osastolla. Jos sille voi nyt mitään edes tehdä, kun on näitä pakkoajatuksia, -toimintoja, masennusta ja ääniharhoja. Tunnen olevani kauhea ongelmakimppu.

Kerron teille salaisuuden. Jätin osan väsyttävistä iltalääkkeistä ottamatta (tiedän ei ole viisasta), koska en halua nukkua. Nään vain kamalia painajaisia ja mieluummin olen hereillä tämän ahdistuksen kanssa. Olen varmaan maailman hirvein ihminen. 😭☹️😠

voi ei, taidetaan kaikki olla liian kilttejä 😋

vivvy, kannattaisko varata aika lääkärille keskustelee noista lääkemääristä? ehkä sul vois vaihtaa jonku lääkkeen tai jättää pois?

mun iltasin ottama ketipinor väsyttää aamuisin ihan törkeen paljon ni nykyään otan vaan puolikkaan. meinasin olla ottamatta (ja olinkin) mut sillä on suora vaikutus mielialan heilumiseen voimakkaasti.

mulla todettiin siis vaikeasti määriteltävä masennus ja syklotymia (mielialan aaltoiluhäiriö). Pakkoajatuksista ja ahdistuksesta oon puhunut mut ilmeisesti ne menee noiden kategorioiden alle.

Lähetin juuri B-lausunnon KELALLE ja koitan saada sitä kautta kuntoutustukea terapiaan. Onko teillä terapiasuhteet ja/tai kokemusta b-lausunnosta?

hitsi ku pitäis pystyy jaksaa tehdä gradua mut kaikki energia menee oman pään koossa pitämiseen. 😞
Jätin jopa sen ihanan miehen.. en pysty vaan olemaan kenenkään kanssa yhdessä ku oma mieli on tällainen... viikko alkoi siis siinä mielessä huonosti mut tiijän et päätös oli oikea☹️

🙂🌻 voimia kaikille!

Olen menossa osastolle loppuviikosta. Siellä katsotaan noita lääkkeitä. Väsyttää ihan törkeesti, ku en nukkunu viime yönä yhtään. Vähän sain äsken kanin kanssa nukuttua. Kohta pitäis lähtä tyttöjen talolla käymään, eikä musta varmaan oo hirveesti siellä nyt hyötyä tässä tilassa...😴

Kahvia tekis kauheasti mieli, mutta ei oo maitoa ja mustana en sitä litkua pysty juomaan. Jospa sitä keittäis vaikka teetä sitten. Jotain piristystä on nyt pakko saada. Lähtee kohta leukaluu sijoiltaan. Jos jotain positiivistä pitää tästä löytää, niin enpähän nähny painajaisia!

Pakkoajatukset ja - toiminnot päällä ihan hullun lailla, mutta kai niistäkin selvitään...

Moikka!
Mitä teille kuuluu just nyt?
Tää on niin tätä.. Sekoilin taas käyttäjätunnusteni kanssa niin piti taas ottaa uusi käyttäjänimi..😟
Vaihdoin ketipinorin psykiatrilla risperdaliin, ei väsytä niin paljoa enää.
Suuria itku-/ahdistuslohauksia mulla on 1-2krt/vko eli aika hyvin musta. Ottaen huomioon et esim keväällä oli kausi jolloin joka hetki oli yhtä ahdistuskohtausta.
Kävin tiistaina päivystyksessä tällasen kohtauksen takia mutta eivät ottaneet osastolle ku mul on hoitosuhde ja varmaan hyvä niin.
Mua piinaa monet ajatukset taas non-stoppina, apua!
Miten selvitä eteenpäin?? 😑❓

Heissan!

Kolmas päivä osastolla ja vieläkin kauhea ahdistus päällä. Ääni kiusaa, on pakkoajatuksia ja -toimintoja, lääkkeet (diapam ja truxal) ei auta ja syöminen on vaikeeta. Venlafaxinia nostettiin eilen ja voi olla, että serenase vaihdetaan kokonaan muuhun lääkkeeseen. Luultavasti ensi viikolla tapaan lääkärin. Oon koko ajan kauheen väsyny, kun kolmen aikaan yöllä alkaa se sängyssä pyöriminen, enkä sen jälkeen oikeen saa nukuttua. Täällä on toinenkin syömishäirikkö ,joka on ihan langanlaiha ja vertaan itteeni siihen koko ajan ja tunnen itteni maailman läskeimmäksi ihmiseksi. 😭 Kuljen vain ylisuurissa ja löysissä vaatteissa. Onneksi isi on huomenna tulossa moikkaamaan mua tänne. Ja mies käy päivittäin.

Tsemppiä kaikille!

Vivvy, kauan oot osastolla?
Voimia sulle ja muille 🌻🙂🌻
Mitenköhän me selvittäis?

Heippa!

En oo jaksanut kirjoitella tänne mitään, mutta tulee kumminkin päivittäin täällä käytyä. Millaisia ajatuksia sulla Kikka on nyt, jotka piinaa? Mua masentaa, päivät menee lähinnä kotona jumittaessa. Tänään kävin salilla, mikä oli periaatteessa ihan hyvä, että tuli käytyä jossain. Ei siitä kuitenkaan tullut juurikaan sellaista hyvän olon tunnetta kuin joskus aikaisemmin. Olin vaan ihan poikki kun pääsin kotiin. Samoin koulutehtävät on tuskaa, niitä pitää tehdä ihan väkisin. Miks en vaan osaa nauttia elämästä...

Tsempit täältäkin kaikille 🌻🙂🌻 ja varsinkin vivvy sulle sinne osastolle. Kiva kun sun mieskin ehtii käydä siellä päivittäin. Mistä päin suomea sä muuten oot jos saan kysyä? 🙂

Kiitoksia teille tsempistä!😍

Oon Pohjois-savossa sairaalassa. Kotikaupungissani. Siitä hyvä, että mies pääsee tosiaan kattomaan minua sitten päivittäin. Vielä en tiedä osastojakson pituutta (en älynnyt sitä lääkäriajallakaan kysyä). Pitää kysäistä sitten torstaina, kun on seuraava palaveri. Ainakaan nyt perjantaista tähän päivään ei ole tapahtunut muutosta parempaan. Toisaalta taas lääkemuokkaukset on vasta aluillaan ja pitää vielä totutella osastoelämään. Onneksi kämppis on ihan mukava.

Tsemppiä myös teille!🌻🙂🌻

Moi. Joo tosi hyvä vivvy et sulla käy vieraitakin siellä🙂
Ja hyvä BF et jaksoit salille,just noin! Munki pitäis alkaa taas liikkuu. On kausia jolloin oon tosi liikunnallinen mut nyt jääny ku oikeesti tää vaiva vetää niin voimattomaksi, uuvuttaa, vaikka liikunnalla on ollu vaa positiivisia vaikutuksia.
Nyt mua lähinnä piinaa ajatukset omasta kuolemasta. Eilen meni nii pahaks et sain paniikkikohtauksen: hengittäminen oli enemmänki hyperventilointia, raastoin hiuksia ja itkin suunnattomasti. Kohtaus lähti vasta opamoxilla. Olin jotenki ihan poissa tolaltani. Ja siis siinä kohtauksessa en mitenkää pelkää kuolemaa. En vaan pysty ajattelemaan mitään muuta.
Huoh.
Tänää ollu onneksi parempi päivä.
Mitenkä muilla?

Välillä ahdistaa joku teema (kuolema, ilmastonmuutos, pahuus..) sillee 24/7 tyylisesti. Toisinaan se on joku yksittäinen sana tai ajatus (esim sähkö: miten sähkö "kulkee", milloin öljy loppuu) jota en voi käsittää. Tai jos joku vaikka heittää jonkun mun mielestä tilanteeseen sopimattoman vitsin tai sanavalinnan tai vitsin, en pääse yli siitä. En tiijä saatteko kiinni mitä meinaan.
Mulla on tosi usein sellanen olo et oisin häkissä, tai jotenki nurkkaan ajettuna.
Tällä hetkellä vihaan itseäni enemmän kuin ketään tuntemaani ihmistä mikä on tosi surullista kun toiselta kantilta ajattelee. Oon vaan niin tympääntynyt tähän tilanteeseeni ja ajatuksiini ☹️

Ollaan Vivvy sun kans sitten aika samalta suunnalta 🙂

Kiitti Kikka kannustuksesta. Liikunta ois kyllä tärkee pitää kuvioissa mukana, siitä huolimatta vaikka välillä onkin niin voimaton olo ettei vaan jaksa. Eilen kävin lenkillä mut pakkoajatuksia oli siellä häiritsevästi ja tosi outoja. Tänään taas oon syöny liikaa herkkuja. Tuntuu et vedän joka päivä suklaata, sipsejä tai karkkia, tän on loputtava 😮 Ennen en oo ollu mikään tunnesyöjä mut tällä hetkellä toikin on vissiin joku keino helpottaa pahaa oloa.

Tänään alko ahdistaa ruokakaupassa kun siellä oli liikaa porukkaa, ei mitään paniikkikohtausta, mutta kuitenkin sellanen pakottava tarve päästä äkkiä pois ja kotiin "turvaan". Loppuillan oonkin ollut kämpällä, täällä on sentään ihan hyvä olla, ei tarvii nähdä ketään eikä esittää normaalia, voi olla vaan ihan rauhassa jne.

Varmasti raskaita Kikka noi sun ajatukset. Mulla on ollut tässä sellasia, et jos mulle tulee joku inhottava ajatus mieleen niin pitää toistaa asioita et se ikään kuin mitätöityy. Kovasti näköjään yritän estää itseäni ajattelemasta mitään mielestäni kamalaa, voisko ittensä saada uskoon ettei ajatukset saa aikaan pahaa, vaikka mitä tulis mieleen... Minäki oon turhautunu tähän tilanteeseen ja ajatuksiin 😞 miten löytää mielenrauha, onko se liikaa vaadittu et sais elää normaalia elämää?