Välit isään katkesivat eilen.
Välit isään katkesivat eilen. Samalla rysäyksellä isä antoi piutpaut lapsenlapsilleen. (Ennen tätä olin kylläkin ehtinyt jo kantaa heidät turvaan autoon.) Käymäni sanaharkka oli kovaääninen ja absurdi. Olen aina kuvitellut, että välimme näin aikuisiällä olisivat hyvät tai ainakin tyydyttävät, mutta nyt kun katson asiaa, kyllä ”hyvät välimme” ovat aina olleet riippuvaisia siitä, että minä olen se kiltti, alistuva osapuoli ja välimatkan on oltava ainakin 400-500km.
Tällä kertaa vierailu isäni luona oli hyytävä kylmä. Osasin odottaa hiljaista, pahaenteilevää tunnelmaa jo eteisen kynnyksellä, sillä äitini kertoi keväällä, että isä on loukkaantunut minulle jostain, mitä olen sanonut. En tarkalleen muista käymäämme keskustelua tuolloin, mutta mielestäni keskustelimme varsin leppoisasti eikä hän siinä tilanteessa hurjistunut. Kenties siksi, että myös mieheni oli keskustelussa mukana. Isä on aina loukkaantunut helposti ja hän on hyvin pitkävihainen ja tuomitseva, joten olen elänyt lievässä jännityksessä ja ahdistuksessa koko kesän. Tämä oli jotain, mikä vain odotti tulemistaan.
Ilmeisesti koska nyt olin etukäteen varautunut siihen, että meidän oli tämä kammottava raivohuutokeskustelu tässä pisteessä käytävä, en alistunut. Jos hän haluaa toimia kanssamme näin ja altistaa lapseni negatiiviselle ilmapiirille, minä valitsen lapset, en häntä. Viimeiset sanamme olivat varsin kuvaavat.
ISÄ: ”Minua ei alisteta.”
MINÄ: ”Ei muuten minuakaan.”
Sitten käänsin selkäni ja lähdin. Olen ylpeä itsestäni, kun uskalsin. Sitä ennen oikein huusin itseni ja lasteni puolesta, sillä hänen tuomitsevan puheensa yli ei sovitteleva piiperrys tavoita kuulijaa. Yritin myös rauhallisesti ja rakentavasti ja pyysin anteeksi moukkamaisuuttani. Totta kai olen pahoillani jos olen loukannut isää näin syvästi. Mutta se ei häntä hetkauttanut puoleen tai toiseen. Olen kuulemma pahantekijä jne. Toki kerroin, miltä minusta on tuntunut lapsuudessa, nuoruudessa, koko ikäni, ja että lapsilleni en sitä kohtaloa suo. Se oli varmasti kovaa kuultavaa ja loukkaavaakin sen ikäiselle ja kuntoiselle, mutta tarpeellista ja hyvä kasvualusta tulevaisuudelle, minun ja perheeni omanarvontunnolle ja elämänlaadulle. En kadu mitään. Ja isän tuntien, ei hänkään nyt kadu mitään. Hänhän on aina oikeassa.
Tämä oli muuten ensimmäinen kerta, kun isä todella haukkui minut pystyyn. Ja myös ensimmäinen kerta, kun uskalsin sanoa hänelle vastaan. Keissi vain osoittaa, että tämä ero olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten.
Pää tuntuu raskaalta ja keveältä yhtaikaa. En ole juurikaan itkenyt, sillä itkin näitä itkuja etukäteen jo keväällä ja kesällä. Kaipaan silti tukea enkä oikein tiedä, mistä sitä saisin. Kenties täältä? Perheeni on sitä mieltä, että minun on nyt annettava periksi (yllätys yllätys, sehän on ollut elämäntehtäväni) ja pyydettävä anteeksi. En tiedä, mitä minun pitäisi pyytää anteeksi. Perheeni suojelemista, itseni suojelemista? Isäni on myös lapsuudessa käyttänyt minua seksuaalisesti hyväksi (ehdottelu, koskettelu, kosketukseeen pakottaminen) ja olen aina pelännyt, että kun oma tyttöni kasvaa, miten voin jättää hänet isän luo edes hetkeksi aikaa pelkäämättä. Uskomatonta mutta totta. Kaikkea hirveyttä olen saanut kantaa sisälläni kaikki nämä vuodet ja yhä vain olin valmis antamaan anteeksi ja altistamaan jopa lapseni tälle hirviölle!
Olen aina ollut kiltti, herkkä ja sopeutuvainen, etten vieläkään oikein usko, että näin on käynyt. Mutta totta tämä on. Miten sanoinkuvaamattoman helpottunut ja väsynyt olenkaan…