Välit isään katkesivat eilen.
Välit isään katkesivat eilen. Samalla rysäyksellä isä antoi piutpaut lapsenlapsilleen. (Ennen tätä olin kylläkin ehtinyt jo kantaa heidät turvaan autoon.) Käymäni sanaharkka oli kovaääninen ja absurdi. Olen aina kuvitellut, että välimme näin aikuisiällä olisivat hyvät tai ainakin tyydyttävät, mutta nyt kun katson asiaa, kyllä ”hyvät välimme” ovat aina olleet riippuvaisia siitä, että minä olen se kiltti, alistuva osapuoli ja välimatkan on oltava ainakin 400-500km.
Tällä kertaa vierailu isäni luona oli hyytävä kylmä. Osasin odottaa hiljaista, pahaenteilevää tunnelmaa jo eteisen kynnyksellä, sillä äitini kertoi keväällä, että isä on loukkaantunut minulle jostain, mitä olen sanonut. En tarkalleen muista käymäämme keskustelua tuolloin, mutta mielestäni keskustelimme varsin leppoisasti eikä hän siinä tilanteessa hurjistunut. Kenties siksi, että myös mieheni oli keskustelussa mukana. Isä on aina loukkaantunut helposti ja hän on hyvin pitkävihainen ja tuomitseva, joten olen elänyt lievässä jännityksessä ja ahdistuksessa koko kesän. Tämä oli jotain, mikä vain odotti tulemistaan.
Ilmeisesti koska nyt olin etukäteen varautunut siihen, että meidän oli tämä kammottava raivohuutokeskustelu tässä pisteessä käytävä, en alistunut. Jos hän haluaa toimia kanssamme näin ja altistaa lapseni negatiiviselle ilmapiirille, minä valitsen lapset, en häntä. Viimeiset sanamme olivat varsin kuvaavat.
ISÄ: ”Minua ei alisteta.”
MINÄ: ”Ei muuten minuakaan.”
Sitten käänsin selkäni ja lähdin. Olen ylpeä itsestäni, kun uskalsin. Sitä ennen oikein huusin itseni ja lasteni puolesta, sillä hänen tuomitsevan puheensa yli ei sovitteleva piiperrys tavoita kuulijaa. Yritin myös rauhallisesti ja rakentavasti ja pyysin anteeksi moukkamaisuuttani. Totta kai olen pahoillani jos olen loukannut isää näin syvästi. Mutta se ei häntä hetkauttanut puoleen tai toiseen. Olen kuulemma pahantekijä jne. Toki kerroin, miltä minusta on tuntunut lapsuudessa, nuoruudessa, koko ikäni, ja että lapsilleni en sitä kohtaloa suo. Se oli varmasti kovaa kuultavaa ja loukkaavaakin sen ikäiselle ja kuntoiselle, mutta tarpeellista ja hyvä kasvualusta tulevaisuudelle, minun ja perheeni omanarvontunnolle ja elämänlaadulle. En kadu mitään. Ja isän tuntien, ei hänkään nyt kadu mitään. Hänhän on aina oikeassa.
Tämä oli muuten ensimmäinen kerta, kun isä todella haukkui minut pystyyn. Ja myös ensimmäinen kerta, kun uskalsin sanoa hänelle vastaan. Keissi vain osoittaa, että tämä ero olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten.
Pää tuntuu raskaalta ja keveältä yhtaikaa. En ole juurikaan itkenyt, sillä itkin näitä itkuja etukäteen jo keväällä ja kesällä. Kaipaan silti tukea enkä oikein tiedä, mistä sitä saisin. Kenties täältä? Perheeni on sitä mieltä, että minun on nyt annettava periksi (yllätys yllätys, sehän on ollut elämäntehtäväni) ja pyydettävä anteeksi. En tiedä, mitä minun pitäisi pyytää anteeksi. Perheeni suojelemista, itseni suojelemista? Isäni on myös lapsuudessa käyttänyt minua seksuaalisesti hyväksi (ehdottelu, koskettelu, kosketukseeen pakottaminen) ja olen aina pelännyt, että kun oma tyttöni kasvaa, miten voin jättää hänet isän luo edes hetkeksi aikaa pelkäämättä. Uskomatonta mutta totta. Kaikkea hirveyttä olen saanut kantaa sisälläni kaikki nämä vuodet ja yhä vain olin valmis antamaan anteeksi ja altistamaan jopa lapseni tälle hirviölle!
Olen aina ollut kiltti, herkkä ja sopeutuvainen, etten vieläkään oikein usko, että näin on käynyt. Mutta totta tämä on. Miten sanoinkuvaamattoman helpottunut ja väsynyt olenkaan…
Hei taas! Kannustaisin selvittämään (jollet ole jo tietoinen) toimiiko lähistöllä esimerkiksi kriisikeskusta, jonne voisit mennä alkuun juttelemaan? Onhan se aina eri, kun on toinen ihminen läsnä siinä kuin netissä kirjoitella. Isommista kaupungeista ainakin löytyy, ja ehkä parempi paikka hakea apua kuin perusterveydenhuollon kautta, pääsee heti puhumaan, useimmiten ilman ajanvaraustakin. Niistähän ei toki mitään varsinaista terapiaa saa, mutta he voisivat ohjata eteenpäin apua hakemaan, jos omat voimat selvitellä asioita on tällä hetkellä lopussa.
Sen asian, ettei vanhempi rakasta - ainakaan ehdoitta, tunnustaminen ja hyväksyminen on tosi pitkä ja kivulias prosessi. Nekin ajatukset, että kumpa vanhempi kuolisi, ovat tällaisessa prosessissa aika tavallisia ja ymmärrettäviä. Myönnän itsekin ajatelleeni niin tiettyinä hetkinä, se olisi helpompaa itselle, kun ei tarvitsisi miettiä, miten ne välit hoitaa. Toisaalta meillä kaikilla on ristimme kannettavina, sekin pitää paikkaansa, ja tämä vaikea ihmissuhde on yksi niistä asioista, joista pitää vain selviytyä. Ei välttämättä hyvin, mutta edes jollain tavalla. Jotakuta sattuu, se näissä tilanteissa on varmaa. Se on vaikea hyväksyä ihmisen, joka ei periaatteessa haluaisi kenellekään pahaa. Pitää vain punnita sitä suhdetta, kenen/keiden hyvinvointi on tärkeintä. Äh, kun ovat hankalia asioita, itsekin aloittelen tässä terapiasuhdetta, josko ulkopuolinen toisi uusia näkökulmia.
Tsemppiä ja voimaa sinulle! Olet vahva, kun olet tuolla tiellä, ihminen ei ole itsekäs, jos haluaa itsekin olla joskus onnellinen
🌻🙂🌻
Päiviä on taas kulunut ja minä huomaan ajelehtivani niissä kuin unessa (painajaisessa). Ei oikein ole voimia mihinkään ylimääräiseen. Tapani mukaan tunnen väsymyksestäni myös syyllisyyttä. Olen huono ihminen, tottahan sen täytyy olla. Väkisin hyvän mielen hakeminen ei onnistu, joten vellon sitten itsesäälissä ja yksinäisyydessä. Elämä tuntuu jatkuvan ympärillä, mutta minulla on edelleen suuri musta möykky sisälläni, joka silloin tällöin nousee kurkunpäähän painavana ja kipeänä. Tämä on siis ihan fyysistäkin pahaa oloa. Avautuminen miehelle olen lopettanut, ei ole enää mitään sanottavaa. Hetken harkitsin ulkopuolista keskusteluapua, mutta siihen on kovin korkea kynnys.
Isä tuskin katuu mitään. On vaan tyytyväinen, kun pääsi lyömään lastaan sanansäilällä. Tänään tunsin taas autoa ajaessani suurta vihaa sitä ihmistä kohtaan, mutta ei se viha tietenkään omaa oloa helpottanut mitenkään. En vielä tiedä, miten saisin tämän vyyhteen purkautumaan niin, että voisin tosissani sanoa, että irtautuminen vuosia kestäneestä ahdistuksesta on alkanut. Puhumattakaan siitä, että paraneminen voisi alkaa. Tuntuu, että jotain pitäisi vielä selvittää, mutta mitä? Minun ei kuitenkaan pidä tehdä aloitetta suuntaan tai toiseen, vaikka siihen luuloon toinen osapuoli taas tuudittautuu. Aika parantaa, aika tekee tehtävänsä, äiti sanoo ja sillä tavalla uskoo, että voimme vielä palata entiseen. Mutta sehän siinä onkin... Kun minä en halua palata entiseen. Tämä on niin vaikeaa, kun kuviossa on muitakin kuin minä ja herra narsisti. En hämmästyisi, jos minusta ajan kuluessa tehtäisiin syntipukki kaikkeen pahaan meidän perheessä. Pitää nyt vaan koittaa olla vahva.
Mainitsit jotain syyllisyyden ja häpeän tunteista. Olen itse pyöritellyt samanlaisia tunteita lähipäivinä. Itselläni tosin ei ole kyse samanlaisista asioista kuin sinulla (minun tämänhetkiset ongelmani tuskin ovat yhtä raskaita kuin sinun), mutta luulen, että tunteena syyllisyys ja häpeä ovat aina yhtä raskaita.
Muistan, kun joskus pienenä rukoilin Jumalaa tappamaan isäni, jotta pääsisin pois hänen vaikutusvaltansa alta. En tunne syyllisyyttä siitä asiasta (ainakaan enää), sillä koen, että minulle ahdistuneena lapsena oli luonnollista ajatella sellaista. Kaipasin ratkaisua ongelmaan, johon en avuttomuuttani sitä itse kyennyt löytämään.
Tunnen häpeää tekemistäni mokista. Mietin usein, onko häpeän tunteeseen jokin erityinen selitys, sillä itselläni se on aika vahvaa. Onko minulla niin pahoja traumoja lapsuudesta, että häpeäni on jotenkin suurempaa kuin muiden ihmisten? Koska jos muut ihmiset tuntisivat tällaista häpeää, niin eihän tämä yhteiskunta mitenkään toimisi. Niin paljon energiaa oma häpeäni vie minulta.
Kerroin nyt tässä välillä vähän omista ajatuksistani, koska ajattelen, että sinullekin voi olla helpompaa kun joku muukin selittää omista jutuistaan. Enhän kuitenkaan ole mikään terapeutti, vaan toinen keskustelija: yritän antaa sinulle uusia näkökulmia asioihin ja ehkä jotain muuta ajateltavaa välillä. 🙂
Sanoisin sen verran, että paras lääke masentuneeseen olotilaan on rutiinit. Jos menet terapiaan, sielläkin ne todennäköisesti korostavat päivärutiinien merkitystä.
Jos olet koko ajan itseksesi neljän seinän sisällä, et saa ikään kuin uusia "ärsykkeitä" ja ainut, mikä päässäsi pyörii, on oma ajatusmaailmasi. Hulluksihan siinä tulee jos joutuu koko ajan kuuntelemaan vain itseään ja näkemään vain talonsa seinät. Mene ulos katsomaan, mitä muut ihmiset puuhaavat ja juttele jonkun mukavan ihmisen kanssa. 🙂
Päätin miehenä kirjoittaa tänne huomatessani että painimme samojen asioiden äärellä.
Olen alkanut ymmärtämääb todellisen tilanteeni vasta pari kuukautta sitten kun sain tietoa silmiini skeema- ja psykologisesta vyöhyketerapiasta. Huomasin että olen yrittänyt ainoastaan analysoida ja muokata varsinkin negatiivisia tunteitani järjen avulla sen sijaan että olisin kohdannut ja käsitellyt ne tunnetasolla. Olen elänyt lapsena opittua roolia uusintana uusinnan perään. Tunsin alkuun itseni todella tyhmäksi tajuttuani asian vasta nyt kun olin mennyt perse edellä puuhun päälle 10 vuoden ajan erilaisten mielialalääkkeiden ja huuhaa hoitojen turruttamana. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan eikös 😉
Lapsuuteni muistan olleen enimmäkseen henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Oli kaksi isoa veljeä joista vanhempi passiivinen alistuja, toinen aktiivisesti minua syyttävä ja väheksyvä joka helvetin suhteessa. Hän piti minua lellikkinä ehkä juuri siksi että olin herkkä ja läheisyyden kipeä. Muistan kun hän usein tappeli isän kanssa jonka seurauksena hän yleensä näytteli kuollutta ja huolihan minulla tästäkin oli kova.
Lievempää seksuaalista hyväksikäyttöä ilmeni myös..olin siinä 6-7 ikävuoden nurkillä kun veljet olivat murrosiän nurkillä ja laittoivat minut masturboimaan itseään. Tunnen edelleen outoja pelkoja yleisissä saunatiloissa ja vieraiden miesten alastomuudesta. Vanhin veli on pyytänyt anteeksi tätä mutta toinen syyttää siitä edelleen ainoastaan minua.
Isän käyttätyminen oli syyttävää, vähättelevää ja rankaisevaa. Ehdoitta ei rakastanut vaan oli oltava kiltti ja tehtävä niinkuin hän pyysi. Jos itki niin sai huudot ja selkäsaunan ja näin ylipäätään jos tunteitaan näytin. Jos tein jotain noloa niin isä ja veljet lisää löylyä ja pilkkasivat minua lisää kunnes itkin. Jouduin monasti menneeni piiloon varastokoppiin itkemään ja raivoamaan jossa myös monet yöt nukuin kun isä oli niin humalassa ja väkivaltainen. Hakkasi äitiä johon yritin aina väliin mennä kun mahdollista.
Muutin kotoa pois 16 vuotiaana jolloin vannoin etten enää katsokkaan sinne suuntaan mutta silti olen huomannut eläväni samaa lapsuuden roolia useassa työpaikassa, parisuhteessa ja muussa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Uhrina oleminen on ollut minun osani muttei enää. En enää yritä hakea hyväksyntää isältäni ulkoisilla tekijöillä kuten että minulla on jälleen uusi tutkinto tai että olen kiertänyt ympäri maailmaa. Olen siitä onnekas että löysin naisen joka on kestänyt minua omana itsenäni päälle 10 vuotta ja auttanut minua ymmärtämään. Työ on vasta alussa mutta vihdoinkin tiedän suunnan olevan oikea ☺️
Suosittelen kaikille ongelmasta riippumatta lukemaan Antti Pietiäisen: Tunne Antitunne ja Perimä sekä Kimmo Takasen: Tunne Lukkosi 🙂👍
Tsemppiä kaikille - olemme arvokkaita omana itsenämme - nauttikaamme siis siitä 😎
IisaMari, kirjoitit, että häpeä vie paljon energiaa. Tunnistan saman itsessäni. Juuri häpeä on se tunne, joka vie kaiken voiman ja elämänilon. Kaikkien näiden vuosien jälkeen alan viimein kysyä itseltäni häpeän todellista alkuperää, eikä se olekaan minussa vaan oikeasti kannan isäni häpeää! Tämä on niin surullista huomata vasta nyt... Mutta tosiaan, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Olen avautunut tunteistani nyt aika paljon siskolleni. Hänen kanssaan voi Keskustella isolla K:lla. Jollain tasolla olen odottanut samaa äidiltänikin, mutta huomaan nyt, ettei se onnistu. Äiti kiertää ja kaartaa kaiken pahan olon, jota kannan hänen eteensä. Hän ei yksinkertaisesti halua jutella siitä. Toisaalta ymmärrän, että hänellä on erilainen suhde isään ja kenties eri mielipiteetkin siitä, miten asiat on menneet niin kuin ne on menneet, mutta tekee pahaa huomata, että oma äiti ei ymmärrä minun tapaani surra tai aina edes sitä, miksi voin henkisesti niin pahoin tässä tilanteessa. Toiset on herkempiä kuin toiset, niin se kai menee...
t00bie, arvostan miehistä näkökulmaasi. Kaikkea olet sinäkin saanut kokea ja sisälläsi kantaa... Meillä on paljon samanlaista ja yhtenevää menneisyydessämme, ja olen puolestasi kovin kovin pahoillani ☹️ Onneksi olet löytänyt rinnallesi naisen, joka tukee sinua. Itsekin kiitän onneani siitä, että elän miehen kanssa, joka ei ehkä täysin ymmärrä minua mutta haluaa ymmärtää. Se on jo iso asia ja todella tärkeää toipumisen ja omaksi itseksi kasvamisen kannalta.
Kirjoitit: "Huomasin että olen yrittänyt ainoastaan analysoida ja muokata varsinkin negatiivisia tunteitani järjen avulla sen sijaan että olisin kohdannut ja käsitellyt ne tunnetasolla." Tätä minäkin nyt yritän harjoitella. En enää sulkeudu ja järkeile asioita niin, että syyllinen olen lopulta aina minä itse (koska isä niin sanoo), vaan yritän tunnustella -> miltä MINUSTA tuntuu? ja edetä sitten sen mukaan.
Kiitos kirjavinkeistä 🙂🌻
Hieman päivitystä tilanteeseeni, nyt kun muutenkin tuntuu siltä, että kirjoittaminen voisi auttaa. Ehkä minua joku "kuulee"...
Olen nyt kuukauden ajan ollut mielialalääkityksellä. Pahimmat romahdukset ovat poissa, enkä enää itke ja vatvo ikäviä asioita niin paljon - olen parempi äiti ja vaimo. Varsinaista ongelmaa tämän kaiken takana lääkkeet eivät silti poista. Isäni ei ole ottanut minuun mitään yhteyttä. Ei ole pahoitellut, selittänyt tai pyytänyt anteeksi. Sen sijaan on vaan haukkunut minua siskolleni ja äidilleni ja hemmotellut heitä. Äitiä on pitänyt myös kovilla ja mykkäkoululla kiristänyt puolelleen. Äitini jaksaa mielipuolisen isäni rinnalla loputtomiin. Sen olen katkerasti joutunut huomaamaan. Hän on jopa sanonut minulle suoraan, että tämä juttu ei kosketa häntä yhtään. Minun pitäisi yksin ratkoa "riitani" isän kanssa. Niin mikä riita? En keksi tälle mitään järjellistä selitystä. Toivoisin vain, että minulla olisi edes siskoni ja äitini puolellani. Mutta ei. Asia vaan lakaistaan maton alle. Tilanne on tällä hetkellä sellainen, että minusta ja minä asioistani ei voi puhua isän kuullen. Minä olen tabu. Minä olen se huono. Muuten elämä jatkaa kulkuaan normaalisti ja niin minun annetaan myös ymmärtää. Sairasta kiusaamista. En jaksa enää.
Haluan riuhtaista itseni pois tästä paskasta. En jaksa enää teeskennellä, että jaksan. En jaksa enää mitään. En halua enää soitella äitini kanssa, en ainakaan niin usein. Siitä tulee kerta kerran jälkeen aina vaan ihan hirveän huono olo. Haluan taukoa, haluan etäisyyttä, haluan elämäni takaisin itselleni. En halua tulla määritetyksi ja nähdyksi ja kuulluksi sellaisten ihmisten kautta, jotka hiljaa hyväksyvät minun henkisen hiljaisen kiusaamisen. Haluan elämääni iloa ja hyvää oloa. En halua, että minut tukahdutetaan elävältä. Tarkoittaako tämä sitten sitä, että välit menevät poikki myös äitini kanssa? Toivoisin, että ei.
Aika näyttää... 😑❓