Hei. Minusta teit aivan oikein. Jos isäsi on alistanut sinua oikeastaan koko elämäsi ajan, on loistavaa, kun pystyit siitä irroittautumaan! Eihän tilanne ole vielä seesteinen, mutta saat surra ja iloita tilanteesta.

Samalla sinä suojelet lapsiasi. Ei heidänkään tarvitse kokea isoisänsä, yhden aikuisen ihmisen, alistavaa kohtelua.

Jardin Prive

Kiitos, Jardin, tuestasi. Tämä on nyt jotenkin outoa aikaa meidän perheelle, kun pitää tottua siihen, ettei sitä etäistä miestä tarvitse enää lähestyä eikä tarvitse häneltäkään odottaa mitään. Ei tarvitse pelätä.

Hänessä on jotain narsistisia piirteitä, mitkä selittää esimerkiksi ahdistavaa lapsuutta. Olen helpottunut, kun nyt olen vapaa siitä kaikesta.

Hei, Sukkasillaan!

Näin ensimmäiseksi jo sanon, että olen todella iloinen siitä, että uskalsit kerrankin todella puolustaa itseäsi (puheestasi sain kuvan, ettet juuri ole tehnyt niin aikaisemmin?) ja tietenkin lapsiasi. Ei ole olemassa täydellisiä vanhempia, mutta tietyt rajat vanhemmillakin tulee olla.

Oletko pystynyt puhumaan kellekään raskaista lapsuuden kokemuksistasi tai purkamaan niitä jollain tavalla? Kukaan ei ansaitse tuollaista kohtelua keneltäkään. Puhun siis mainitsemastasi seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Mielestäni on todella hyvä, että mietit lastesi parasta etkä anna isäsi häiriintyneen käytöksen vaikuttaa heihinkin.

Olen kyllä itse vielä todella nuori - ei parisuhteesta tietoakaan, saati perhe-elämästä. Toisaalta tiedän, millaista on elää perheessä, jossa on salaisuuksia, ahdistusta ja masennusta. Minun isäni oli masentunut alkoholin liikakäyttäjä. Toisinaan alkoholin ja lääkkeiden vaikutuksen alaisena hän pelotteli äitiäni, sisaruksiani ja minua.

Nykyään välimme ovat hyvät, mutta se johtuu toisaalta siitä, että hän on nykyään paljon rauhallisempi ja kunnioittaa minua. Sinun kohdallasi taas kuulostaa siltä, että isäsi ei juuri muuta käytöstään. Lisäksi minusta kuulostaa todella kammottavalta, että sinä olet se, jolta odotetaan anteeksipyyntöä, vaikka loppujen lopuksi isäsi on se, jonka pitäisi pyytää anteeksi. Eikä sekään vielä korjaisi kaikkea sitä, mitä hän on sinulle tehnyt.

Toivottavasti sinulla on vähän parempi olo nyt, kun olet saanut sanotuksi suorat sanat isällesi. Syyllisyyttä ei ainakaan kannata tuntea siitä, että arvostaa itseään.

IisaMari

Hei IisaMari, kiitos kommentistasi. Erityisesti pysäytti tämä: "Syyllisyyttä ei ainakaan kannata tuntea siitä, että arvostaa itseään." Tottahan se on. Ja tiedostan sen nyt hetki hetkeltä paremmin.

En ole pystynyt puhumaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä kenenkään muun kuin siskoni kanssa, sillä hän on altistunut samalle. Meillä on sama menneisyys ja sama selittämätön ahdistus ja ymmärrämme toisiamme hyvin. Häpeä ja syyllisyyskin jollain tavalla liittyvät kuitenkin hyväksikäyttöön niin syvästi, että siitä ei ole helppo lähteä puhumaan saati tunnustaa sitä edes ääneen itselleen. Hetken mietin, viitsinkö mainita sitä täälläkään. Nyt kun olen kuitenkin aloittanut irtautumisen isästä, sillä ei ole enää niin merkitystä sillä minun ei tarvitse enää pelätä hänen reaktiotaan.

Se, että sinun isäsi oli alkoholin liikakäyttäjä ja mielenterveytensä heikko, ei taatusti ollut sinulle, sisaruksillesi ja äidillesi helppo tilanne. Tilanteen ahdistavuus ja pelko on luullakseni verrattavissa minun kokemuksiini, vaikka minulla onkin taustalla narsistisen, mahtipontisen ja kaikkivoipaisen kuningasisän vallan alla eläminen ja kasvaminen. Myötäelän menneisyyden kokemuksiasi ja olen niistä pahoillani. Hyvä, että teillä menee jo paremmin.

Minun isäni ei valitettavasti koskaan parane personaallisuushäiriöstään. Hän ei myönnä olevansa väärässä eikä kestä kritiikkiä, arvostelua, ei edes pienen pientä asiaa, jossa oltaisiin keskenämme eri mieltä. Seurauksena on aina ollut raivoisa alistaminen ja mitätöiminen. Nytkin tämä viimeisin riita oli minusta todella käsittämättömästi, odottamattomasti ja sairaasti järjestetty, sillä ylipäätään koko riidalle ei ollut mitään selkeää syytä. Hän ei ilmeisesti koe enää pystyvänsä hallitsemaan minua ja elämääni, eikä näin ollen koe saavansa hyötyä minusta.

Minulta ei tällä hetkellä odoteta anteeksipyyntöä kenenkään taholta ja jos sitä ehdotetaan tai vaaditaan, en suostu. Se oli tässä. Jollain tasolla minusta tuntuu jo vapaammalta esimerkiksi muiden ihmisten seurassa. Ehkä alitajunnassani olen aina pelännyt isääni normaalissa arjessakin niin paljon, että asuessamme kaukana toisistamme olen silloinkin ollut jotenkin varovainen ja vetäytyvä. Esimerkiksi anoppini on ihmetellyt, miksi olen niin arka. Myös itse nyt useamman vuoden omillani oltuani ja oman perheen ja piirin perustettuani olen alkanut nähdä, miten alistetusti erityisesti äitini kantaa itseään. Se on masentava näky ja toivon, että omalla esimerkilläni rohkaisen häntäkin lähtemään tästä sairaasta suhteesta.

Tässä on linkki Ylen Elävästä arkistoon ja Inhimillisen tekijän jaksoon, jossa keskustellaan narsismista. Toivottavasti tästä on jolle kulle asian kanssa painivalle apua:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/elama_narsistin_kanssa_on_ainaista_kujanjuoksua_80349.html#media=80353

Mielestäni lapsuudessasi kokemasi seksuaalinen hyväksikäyttö
on jo riittävä peruste sinulle katkaisemaan välit isääsi. Suurella todennäköisyydellä
sama olisi toistunut tyttäresi kohdalla ja välien katkaisemisella suojelet myös lapsiasi.

Olethan kertonut tapahtuneesta(hyväksikäytöstä) äidillesi ? Ellet, niin tee se.

Nyt on alkanut loppuelämäsi ensimmäiset päivät ja ole onnellinen niistä.

Et ole voinut valita isääsi, mutta sinulla on oikeus tehdä valinta, oletko
tekemisissä vaiko et. Huonoa omaatuntoa älä ratkaisustasi pode. Lupaa se.

🙂🌻

Aika hurjia kokemuksia sinulla, sisarellasi ja äidilläsi.

Asettaa myös omassa elämässä koetut kriisit vähän perspektiiviin.

En oikein tiedä mitä Sinulle sanoisin tai voisinko mitenkään auttaa. Mutta siitä olen iloinen että uskalsit irtautua huonosta suhteesta ja tulla tänne kertomaan tunteistasi. Useinhan niitä tulee salailtua ja haudottua sisällä.

Mulla on vähän erilaisia tuskaisia "irtautumiskokemuksia" jotka on silloin tuntuneet ihan valtavan suurilta, vääriltä ja pelottavilta. Mutta se mainitsemasi helpotus siitä kun sen on vihdoin saanut tehtyä on kyllä myös aina vallannut mielen ja jälkikäteen mietittynä kun pahin sekamelska mielentilassa on vähän rauhoittunut niin sitä tuntee ja tietää tehneensä oikean ratkaisun vaikka se olisi ollut kuinka kipeä, vaikea ja mahdottoman tuntuinen.

Olet varmasti oikealla tiellä vaikka se onkin kuoppainen. Yritä jaksaa ja ammenna kaikki helpottuneisuus siitä että olet saanut ehkä jätettyä yhden todella ison tuskan ja pelon taaksesi. Tilanteesi on varmasti kamala mutta yritä jaksaa olla positiivisen itsekäs 🙂👍

Aurelie, en ole kertonut hyväksikäytöstä äidilleni, sillä se luultavasti romahduttaisi hänet. Ja koska isä osaa kieputella ihmisiä valtansa alla miten tahtoo, hän kyllä kääntäisi väitteeni niinpäin, että minä olen seonnut ja keksin asioita omasta päästäni käydäkseni hänen kimppuunsa.

Sairaan ihmisen kanssa ei kannata alkaa taistelemaan, ainoa vaihtoehto on paeta. Uskomatonta, että tämän kierteen päätökseenviemiseen meni näinkin monta vuotta. Siihen tarvittiin omat lapset ja oma terve perhe-elämä, että viimein tajusin, mikä omassa lapsuudessani oli niin ahdistavaa.

ManisDepis, tämä kaikki kuulostaa hurjalta, mutta me olemme äitini ja siskoni kanssa niin vallan ja pelon ja varpaisillaan olemisen alle ajettuja, että pidämme isäni liikkeitä aivan normaaleina. Tosin en minä enää. Hänen tahtonsa alle hiljentyminen ja hänen mielensä seuraaminen ja alituinen paikkaaminen ja "täydellisen" peilikuvansa kiillottaminen oli joskus minun elämäntehtäväni, mutta sain viimein tilaisuuden lähteä siitä.

Helpotus todellakin on nyt se kaikkein suurin tunne. Joskin pelkään myös edelleen, sillä vaikka isä ei saakaan enää minuun tai lapsiini yhteyttä, hän voi vaikuttaa äitiini ja siskooni niin, että minusta heidänkin silmissään tulee pahantekijä. Heille hän itkee ja esittää heikkoa mutta minua tuijottaa jäätävästi, murhaavasti ja solvaa terävillä piikeillä.

Siskoni on ollut yleensä ensimmäisenä saamassa negatiivista palautetta, eikä se ole tuntunut minustakaan hyvältä seurata sitä vierestä. Olen vaan tuudittautunut siihen oloon, että hyvä, kun edes itsellä sujuu joten kuten tämän narsistin läheisyydessä. Minuun on yleensä kohdistunut positiivinen valta ja siskooni negatiivinen. Nyt tilanne on kääntynyt toisinpäin ja näen kaiken kirkkaasti.

Hyvä narsismista kertova linkki tämäkin:

http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/Vaknin.html

Nämä alkusanat kuvaavat narsistin hiljaista tuhoa ja tunnistan niistä jokaisen rivin ja elämäni isän varjossa:

"Ehkä meidän polkumme kohtasivat yksityisemmin. Ehkä minä olen se joka nostin sinut ylös kun olit maassa, annoin sinulle työtä kun olit työtön, näytin sinulle tien kun olit eksyksissä, valoin sinuun luottamusta kun epäilit, sain sinut nauramaan kun olit surullinen, herätin kipinäsi kun olit ikävystynyt, kuuntelin ja ymmärsin sinua, tunnistin sinut siksi joka todella olet, tunsin sinun tuskasi ja löysin vastauksia, ja annoin sinulle halun elää. Tietysti sinä tunnistat minut. Minä olen sinun inspiraatiosi, sinun ihanteesi, sinun pelastajasi, sinun johtajasi, sinun paras ystäväsi, se jota sinä haluat seurata, ja se jonka suosio saa sinut hehkumaan.

Mutta voin olla myös sinun pahin painajaisesi. Ensin minä rakennan sinua koska sinä tarvitset sitä. Taivaasi muuttuu kirkkaansiniseksi. Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, alan repimään sinua. Sinä annat minun tehdä sen, koska sinä olet tottunut siihen etkä saa sanaakaan suustasi. Olin väärässä sääliessäni sinua. Sinä olet täysin kykenemätön, epäkunnioitettava, epäluotettava, epämoraalinen, piittaamaton, avuton, itsekäs, rajoittunut, inhottava. Olet kiusallinen seuralainen, epäkiitollinen kumppani, kykenemätön vanhempi, pettymys, seksuaalinen floppi, taloudellinen rasite. Kerron sen päin naamaa. Minun täytyy. Se on minun oikeuteni, sillä se on sitä. Käyttäydyn kotona ja kylässä aivan niin kuin tahdon, täysin piittaamatta tavoista, arvoista, tai muiden ihmisten tunteista. Se on minun oikeuteni, sillä se on sitä.

Valehtelen sinulle päin naamaa ilmeenkään värähtämättä, etkä voi sille yhtään mitään. Itse asiassa valheeni eivät ole valheita. Ne ovat totuus, minun totuuteni. Ja sinä uskot ne, koska sinä uskot, koska ne eivät tunnu eivätkä kuulosta valheilta, koska muussa tapauksessa kyseenalaistaisin järkesi, mitä sinä teet jo itsekin, koska aivan suhteemme alusta asti laitoit luottamuksesi ja toivosi minuun, sait energiasi minusta, ja annoit minulle vallan itseesi.

Mene ystäviesi luokse. Mene. Katso mihin se johtaa. Naurunalaisuuteen. Minä olen heille sitä mitä olin alun perin sinulle. He uskovat sen minkä he näkevät ja he näkevät minut, ja he näkevät myös sen sekavan ihmisen joksi sinä olet tullut. Mitä enemmän pyydät ymmärrystä, sitä enemmän he vakuuttuvat siitä että olet hullu, sitä eristyneemmäksi koet itsesi, ja sitä enemmän yrität saada asiat taas kuntoon, hyväksymällä minun kritiikkini ja yrittämällä parantaa itseäsi. Voisiko olla että olit väärässä minun suhteeni alusta alkaen? Niin pahasti väärässä? Ei helppo pala nieltäväksi, eihän? Miten luulet ystäviesi reagoivan jos todella yrittäisit saada heidät uskomaan? Sinähän se olet joka olet uhannut minun etenemistäni, pilannut minun maineeni ja saanut minut poikkeamaan kurssistani. Mutta on olemassa pakotie niistä turhautumista joita sinä aiheutat minulle, ja onneksi minun maineeni antaa minulle tarpeeksi suojaa ulkopuoliselta maailmalta, niin että voin heittäytyä tähän pakotiehen ilman rangaistusta. Mikä pakotie? Ne vihan purkaumat joita pelkäät ja kauhistut, minun raivoni. Ah, tuntuu niin hyvältä raivota. Se on sen vallan ilmentymä ja vakuutus joka minulla on sinun ylitsesi. Valehteleminenkin tuntuu hyvältä, samasta syystä, mutta mikään ei ole verrattavissa räjähtämiseen ilman mitään syytä ja vihani purkamiseen hullun lailla, samalla kun olen oman showni katsoja ja näen sinun avuttomuutesi, tuskasi, pelkosi, turhautumisesi ja riippuvuutesi. Mene vain. Kerro ystävillemme siitä. Katso voivatko he kuvitella sitä, saatikka uskoa sitä. Mitä törkeämpi sinun kuvauksesi tapahtuneesta on, sitä vakuuttuneempia he ovat, että se joka on hullu, olet sinä. Äläkä odota kovin paljoa enempää terapeutiltasikaan. On varmasti helpompaa elää minun valhettani ja katsoa mihin se vie sinut. Saatat jopa omaksua jotakin siitä käyttäytymisestä jota pidät minussa niin epämiellyttävänä.

Mutta tiedätkö mitä? Tämä saattaa olla yllätys, mutta voin olla myös itseni pahin painajainen. Voin olla ja olen. Katsohan, sisimmässäni elämäni ei ole mitään muuta kuin illuusiolla päällystetty sekasorto. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä miksi teen mitä teen, enkä piittaa ottaa siitä selvää. Itse asiassa, pelkkä ajatus tuon kysymyksen kysymisestä on niin vastemielinen, että käytän kaikki resurssini sen karkottamiseen.

Rakentelen faktoja, tuotan illuusioita, esittelen niitä, ja siten luon oman todellisuuteni. Se on epävakaa tapa olla olemassa, ja niinpä valitsen illuusioihini huolella tarpeeksi tosiseikkoja, jotta ne olisivat uskottavia. Ja testaan koko ajan niiden uskottavuutta muiden ihmisten reaktioiden avulla. Onneksi minun todelliset ominaisuuteni ja saavutukseni ovat tarpeeksi runsaita ruokkimaan minun illuusioitani lähes loputtomiin. Ja moderni yhteiskunta, siunattu/kirottu moderni yhteiskunta, arvostaa eniten sitä mitä teen parhaiten, ja siten toimii minun rikostoverinani. Jopa minäkin katoan omiin illuusioihini, niiden taian houkuttelemana.

Mutta älä huolestu jos et vieläkään tunnista minua. Minäkään en tunnista itseäni. Itse asiassa, pidän itseäni samanlaisena kuin kaikkia muita, ehkä ainoastaan hiukan parempana. Toisin sanoen, päädyn ajattelemaan että kaikki muut ovat minun kaltaisiani, mutta eivät aivan yhtä hyviä. Sitähän universumi koko ajan minulle kertoo.

Mutta siinä se hankaluus onkin. Oikea maailmankaikkeus vai minun maailmankaikkeuteni? Niin kauan kuin illuusioideni taika toimii, niillä ei ole mitään eroa. Siksi tarvitsen oman ihailijakerhoni. Ja koko ajan minä inventoin ihailijoitani, testaan nykyisten jäsenien uskollisuutta väärinkohtelun haasteilla, heittäen luopiot pois täydellisellä välinpitämättömyydellä, ja tiedustellen ympäristöä värvätäkseni uusia tulokkaita. Huomaatko ongelmani? Käytän ihmisiä jotka ovat minusta riippuvaisia jotta voisin pitää illuusioni hengissä. Itse asiassa minä olen riippuvainen heistä. Edes raivo, tuo orgastinen tuskan ja vihan vapautuminen, ei toimi ilman yleisöä. Jollakin tasolla olen tietoinen illuusioistani, mutta sen myöntäminen pilaisi taian. Enkä kestäisi sitä. Niinpä minä vakuutan että sillä mitä teen, ei ole mitään väliä eikä se eroa siitä mitä muut tekevät, ja näin luon illuusion siitä että en luo illuusioita. Siksi en tunnista itseäni yhtään paremmin kuin sinä. En uskaltaisi. Minä tarvitsen taian. Samasta syystä en pysty myöskään tunnistamaan muita jotka käyttäytyvät samoin kuin minä. Itse asiassa he joskus värväävät minut ihailijakerhoihinsa. Niin kauan kuin ruokimme toisiamme, mitä väliä sillä on? Se vain vahvistaa omat illuusioni illuusioistani: että en ole erilainen kuin useimmat muut, vain hiukan parempi.

Mutta minä olen erilainen ja me molemmat tiedämme sen. Tässä on syy minun vihamielisyyteeni. Minä revin sinua siksi että todellisuudessa kadehdin sinua koska olen erilainen. Sillä kummittelevalla tasolla jolla näen illuusioni siksi mitä ne ovat, illuusio sinun luomastasi illuusiosta sisälläni romahtaa ja jättää minut epätoivoon, sekaannukseen, paniikkiin, eristäytymiseen ja kateuteen. Sinä ja kaikki muut syytätte minua kaikenlaisista kauheista asioista.

Olen täysin hämmentynyt ja tietämätön. En ole tehnyt mitään väärää. Tämä epäoikeudenmukaisuus on liian suuri. Se vain pahentaa minun sekaannustani. Vai onko tämäkin vain toinen illuusio?"

Hei! Enpä ole vielä paljoa tänne kirjoitellut, mutta tämä aloitus (ja koko ketjun kertoma) osui ja upposi täysillä, joten nyt on pakko vastata. Sukkasillaan, todella hienoa, että uskalsit tehdä pesäeroa isääsi. Hän kuulostaa kuvauksesi mukaan lähes täsmälleen samalta, kuin oma isäni, se miten hän käyttäytyy. (Lukuun ottamatta seksuaalisia asioita, niitä sitten taas on tullut omaksi osaksi muiden taholta, kun ei ole oppinut ikinä puolustamaan itseään ja ihan perusoikeuksiaan, kuten henkistä ja fyysistä koskemattomuutta ☹️ ) Liittyen varmasti juuri siihen, että kotoa on istutettu perustavan laatuinen tunne siitä, ettei ole arvokas. Ehkä tietynlaisena statussymbolina, joka tekee ja on aina niin kuin "iso herra" toivoo, mutta inhimillisenä, tuntevana ja tarvitsevana olentona ei olekaan enää mistään kotoisin.

Itseäni harmittaa todella paljon, kun nykyisin puhutaan niin paljon narsisteista. En tiedä, miten esimerkiksi sinä aloittaja asian koet? Onhan se hyvä, että ilmiö saa näkyvyyttä, jotta uhrit ymmärtävät tilannettaan paremmin ja osaavat hakea apua, irroittautua. Toisaalta tuntuu vain siltä, että koska siitä jauhetaan joka tuutissa, ihmiset eivät ota asiaa edes vakavasti, edes ammattilaiset. Itsekin olen moneen törmännyt, jotka kertovat kohdanneensa narsistin siellä ja narsistin täällä, joka nurkalla vaanimassa. Aivan kuin jokainen hiukankin hankala tai ikävä ihminen olisi narsisti. (Tilastollisestikin tämä on hyvin epätodennäköistä, koska häiriö on sangen harvinainen.)

Minä en ainakaan ole koskaan tähän päivään mennessä törmännyt yhtä kummallisen oloisesti käyttäytyvään ihmiseen kuin isäni. Hänen katseensa on aina paljastanut hänet. Jo pienenä ihmettelin, miksi isä katsoo minua niin vihaisesti. Luulen, että parhaiten isäni todellisesta pimeydestä sisimmässä kertovat juuri ne katseet, hetkinä jolloin hän on ikään kuin ajatuksissaan, eikä "muista" että muut katsovat. Se tyhjyys, joka sieltä ammottaa, on jotakin sanoinkuvaamatonta. Se, että ihminen sieltä sisältä on tapettu kauan, kauan sitten. Surullista toki hänen puolestaan ja tavallaan osaan jopa tuntea suurestikin empatiaa isääni kohtaan, hän on kokenut paljon deprivaatiota varhaisessa lapsuudessa, joka selittää käyttäytymistä. Silti, se ei oikeuta missään nimessä eikä anna anteeksi kaikkea, mitä hän on tehnyt tuhotakseen lastensa, vaimonsa jne. elämää parhaansa mukaan.

Olisikohan täällä mahdollista järkätä vaikka jonkinlaista suljettua ryhmää, jossa keskustella näistä asioista? Olisi todella kullanarvoista saada vertaistukea joltain, joka aidosti ymmärtää ja tietää, mistä on kyse. Tiedän, että on esimerkiksi erikseen se sivusto Narsistien uhrien info, mutta siellä keskustelu todella hiljaista...

Hei, kirjoittelen taas tänään tänne kuulumisia. Jospa se helpottaisi oloa...

Sain tänään kuulla äidiltäni, että isä on lopettanut mykkäkoulun ja on nyt niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tämä on tuttu kuvio. Äiti kuulosti puhelimessa helpottuneelta, melkein ilahtuneelta, ja sanoi: "Tämä on tietysti ikävä tilanne teidän kannalta, mutta..." Hänellä ja siskolla ei ole tässä tilanteessa muuta roolia kuin narsistin hiljaisiin tukijoihin kuuluminen, mutta heidän kättensä peseminen tästä kriisistä tuntuu silti minusta todella pahalta. Aivan kuin olisin yksin koko maailmassa.

Minut on todella hylätty. Isäni on pahimman luokan narsisti mutta silti kaipaan hänen luokseen ja hänen hyväksyntäänsä... EI! Huudan itselleni EI! Nyt lopetat ja pidät pääsi! Jos nyt palaan takaisin ja kokoan taas elämäni siihen järjestykseen, että minusta tuntuu jokainen päivä edes jotenkin hyvältä ja valoisalta, hän kuitenkin tilaisuuden tullen niittaa positiivisuuden johonkin alentavaan kommenttiin tai keskusteluun, jossa vain hän on äänessä ja kaikki muut hiljaa tai väärässä. Ja jäljelle jää taas paha olo. Sitähän minä yritän tässä paeta? Ja suojella samalla lapsiani?

Rankinta on juuri se, kun häpeä ja syyllisyys (isän ääni) alitajunnasta huutelee, että no niin, huomaatko, rikot koko perheen ja aiheutat pahaa mieltä kaikille typerällä ja lapsellisella käytökselläsi. Joko olisi aika lähestyä korkeampiarvoistasi ja viisaampaasi, pyytää anteeksi ja palata omiensa keskuuteen? Yritän kaikin voimin pitää pääni, mutta tämä tilanne on kyllä kerrassaan ahdistava...

Olen tänään miettinyt, että minun pitäisi jutella ammattiauttajalle. En vaan tiedä, mihin ottaisin yhteyttä. Miehelle puran näitä juttuja nyt joka ilta, mutta tuntuu, että asiat kuulostavat lausuminani aivan päättömiltä (onhan tämä kerrassaan päätön tilanne) enkä siksi saa lohtua mistään. Mies voi vain myötäillä. Hänelle riittää, että kun minulla on kaikki hyvin, hänelläkin on kaikki hyvin. Että minun on tehtävä niin kuin minusta tuntuu parhaalta.

Jotenkin minusta tuntuu, etten tällä hetkellä tiedä mistään mitään. Olen eksyksissä yksin jossain pimeässä. Yritän paeta jotain, mutta mitä? Kun kaikkihan on taas niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan...

Hei black_swan2, en huomannut viestiäsi äsken, joten kirjoitan vastauksen sinulle nyt erikseen.

Narsisteista puhutaan paljon nykyään. Sanotaan, että tämä on narsistien kulta-aikaa. Mielestäni sanaa ei pitäisi kuitenkaan käyttää viljalti. Sen merkitys saattaa helposti kadota, vaikka itsessään narsismi on mitä kauhein asia esimerkiksi perheen sisällä. Tästä syystä en itsekään ole käyttänyt koko sanaa kuin vasta nyt, kun isäni dumppasi minut ja lapseni elämästään. Hän on kylmä, hän ei tunne mitään meitä kohtaan yksilöinä. Miten joku voi tehdä jotain tällaista ja näytellä sitten tyyntä, rauhallista, lempeää ja leppoisaa?

Täytyy sanoa, että olen oikeastaan aika vihainen äidilleni. Olen kamalan pettynyt ja ällistynytkin siitä, miten narsisti hallitsee läheisiään. Vaikka tapahtuisi mitä kauheaa, tätäkin kauheampaa, yhä vieläkö äitini seisoisi isän vieressä ja tukisi häntä kaikessa? Hän myönsi, että isässä on jotain narsistia mutta samalla nauroi, että hän on narsistiaan kestänyt jo 30 vuotta... Minua ei naurata yhtään.

En tarvitse ulkopuolista määrittämään, onko tämä mies narsisti vai ei, sillä uskoakseni minä hänet ja tapansa kaikkein parhaiten tiedän ja tunnen. Tyhjyys katseessa ja toisaalta murhaava, alentavista alentavin katse kertoo jo paljon. Ja narsistinen raivo... Kun se puhkeaa sekunnissa jostain aivan mitättömästä. Niin mitättömästä, ettei kukaan tajuakaan, miten joku voi raivostua niin.

Narsismi = hajota, hallitse ja nauti

"Rankinta on juuri se, kun häpeä ja syyllisyys (isän ääni) alitajunnasta huutelee, että no niin, huomaatko, rikot koko perheen ja aiheutat pahaa mieltä kaikille typerällä ja lapsellisella käytökselläsi. Joko olisi aika lähestyä korkeampiarvoistasi ja viisaampaasi, pyytää anteeksi ja palata omiensa keskuuteen? Yritän kaikin voimin pitää pääni, mutta tämä tilanne on kyllä kerrassaan ahdistava... "

Tämä onkin se kaikista kieroin juttu, jonka narsisti onnistuu istuttamaan (etenkin) lastensa päähän pienestä pitäen niin tiukasti, ettei mitään järkeä. Se on varmasti jo lähellä skitsofreenikon kuulemia ääniä päänsä sisällä ( vaikkei siitä kokemusta olekaan)... Minullekin isä on aina jopa ääneen vakuutellut, että hän tulee aina olemaan osa minua. Että hänellä on kyky nähdä minun ajatuksiini ja tekoihini, vaikka olisin toisella puolen maailmaa. Juuri tuo ikuinen epilys jää...entä jos hän onkin aidosti se ainutlaatuinen ihminen maailmassa, se jota kannattaisi uskoa?

Tuttua myös tuo äitisi kommentointi, naureskelu jne. Minunkin äitini on monesti sanonut ns. "vähemmän vakavissaan", että "pitäisihän sinun jo olla tottunut, se on vaan semmonen" ja että "kun tarpeeksi kauan sattuu, sitä ei enää tunne" vaikka toinen mitä tekisi :/ Miten äiti edes KEHTAA omille tyttärilleen antaa malliksi elämään sen, että talossa mies saa tehdä mitä tahansa ilman seuraamuksia eikä edes kritisoida saa, vaan pitäisi kiittää ja ylistää? Mm. kun isäni hakkasi minut yritettyäni tehdä itselleni jotakin, syynä se, että hänen maineensa menee, jos teen itsarin, ei suinkaan huoli lapsensa eloon jäämisestä. Aika syvät haavat henkisesti tuohon jättänyt...

Oman pään pitäminen on vaikeaa, kun muut näkevät asian eri näkökulmasta. Varsinkin, jos niillä muilla tarkoitetaan omia läheisiä. Voit kuitenkin kasvaa itsenäiseksi vasta silloin, kun luotat omaan ääneesi. Tarkoitan siis henkisesti itsenäiseksi: itsevarmaksi ja vahvaksi naiseksi. Niin kauan, kuin ei tahallisesti satuta toista, saa elää kuten parhaaksi näkee, eikö? Sinun isäsihän ylitti rajan, et sinä.

Minun perheessäni oikeastaan kukaan ei ole koskaan pyytänyt minulta anteeksi. Isäni ei ollut ainut, joka kohteli minua ala-arvoisesti. Perheemme esikoinen halusi hallita meitä nuorempia sisaruksia ja saada meidät toimimaan hänen mielensä mukaan, minkä vuoksi hän pelotteli meitä huutamalla, ja joskus jopa ylitti fyysisen rajan tönimällä tai läpsäisemällä meitä.

Teki muuten mieli kirjoittaa lyömällä, mutta rupesin miettimään, liioittelenko, jos sanon, että hän löi meitä. Ehkä minulla on tarve vähätellä tapahtunutta. Ehkä olen oppinut siihen, että olen vain yliherkkä lapsi, joka ei näe asioita niin kuin ne todella ovat - perheeni sanoi minulle aina, että liioittelen ja dramatisoin asioita. Että perheemme ongelmat eivät ole niin isoja kuin millaisena minä ne näen.

Joka tapauksessa pointtini oli, että vaikka minulla on nyt kohtuuhyvät välit perheeni kanssa - kellään heistä ei ole enää mahdollisuutta kohdella minua huonosti, koska olen niin vahva nykyään - suhtaudun varauksella heidän neuvoihinsa ja yrityksiinsä vaikuttaa mielipiteisiini. Haluan olla varma siitä, että näkökulmani ovat omiani, eivät perheeni minulle syöttämiä. Ehkä sinun kannattaisi tehdä samoin.

black_swan2, itsemurhayritys ja sitten vielä isän kädestä loppusivallus? Olen pahoillani, että olet kokenut jotain tällaista. Muista kuitenkin, että sinä olet lämmin ja ihana ihminen. Pelkästään jo sen perusteella, että jaksat tukea minua täällä, saa minut siitä vakuuttuneeksi. Yritetään jaksaa eteenpäin, jotenkin.

IisaMari, kiitän sinuakin jälleen, kun kirjoitat täällä minulle. Kiitos kiitos kiitos! Pidän mielessäni mainitsemasi kaukaisen maalin, juuri tuon itsevarman ja vahvan naisen. Sellainen vielä joskus haluan olla. Mallina omille lapsille, pohjana omalle hyvälle elämälle. Hetken aina luulen, että olen saavuttamassa sen, mutta sitten ote herpaantuu ja uusi syöksykierre alkaa.

Voi, miksi tämän pitää olla ainaista taistelua tämän elämän? Miksi minä en saa sitä rakkautta, kannustusta, välittämistä ja lämpöä, mitä monet muut saavat kotoa, aikuisenakin? Tämä on niin katkeraa... Olisi upeaa, jos voisin pitää etäiset ja asialliset välit jatkossakin vanhempiini. Se järjestely tuntui toimivan niin hyvin viimeiset kymmenen vuotta. Mutta nyt tuli eteen tällainen, aivan seinän takaa.

En jaksa tätä moskaa enää!!!!!!!!!!

Tänään olen ollut todella väsynyt. Päätä vihloo. Jostain pitäisi saada se voima ja ilo, että jaksan nousta kunnialla aamuisin ja hoitaa lapset iltaan asti. Puhumattakaan, että minun on kohdattava ihmisiä päivän aikana ja oltava edes jotenkin tervejärkisen oloinen. Viime yönä itkin taas ja mietin, että kunpa isä kuolisi pian. Tällaiset ajatukset ovatkin ihan uusia minulle ja häpeän niitä kovasti. Seinä on tullut vastaan.