Tilanne: minulla oli traumaattinen lapsuus jossa kasvoin vihaan toista vanhempani kohtaan. Toinen vanhempani oli periaatteessa hyvä, mutta aikuisena terapiassa tajusin hänen olleen osasyyllinen koska hän katsoi läpi sormiensa toisen vanhempani terrorisointia. Hän puolusti aikuista, ei minua viatonta lasta.

Pystyn nykyään ymmärtämään vanhempiani. Heillä omat syynsä käytökseensä. Varsinaisesti eivät ole halunneet pahaa, ovat halunneet rakastaa. Ei vaan ole ollut resursseja siihen.

Lisäksi lapsuuden perheessäni oli ahdas, ankara uskonnollisuus.

Olen työstänyt asiaa. Jouduin katkaisemaan yhteydenpidon, mutta kun sain asioita käytyä läpi, aloitin yhteydenpidon uudestaan. Ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Hekin olivat pahoillaan tapahtuneista ja kuvittelin päässeeni asioista yli. 

Mutta ei. Saan edelleen ahdistuskohtauksia kun joudun tapaamaan heitä. Ensinnäkin tulee aina muistoja menneisyydestä, ikäviä sellaisia. Toisekseen en pidä heistä ihmisinä. En koskaan viettäisi aikaa heidänlaisten ihmisten kanssa elleivät he olisi vanhempiani. Arvomaailmamme on niin erilainen. Tasavertainen suhde heihin on mahdoton, vaikka he sitä kuinka toivoisivat. Heillä on ollut niin vahva auktoriteetti lapsuudessa ja nuoruudessani, että edes näin aikuisena en vaan millään kykene aitoon tasavertaiseen suhteeseen. Vaikenen mielipiteistäni samalla saaden ihan fyysisiäkin ahdistusoireita. Tunnen raivoa heidän mielipiteistään, jonka joudun tukahduttamaan. Olen siis kyllä pyrkinyt olemaan avoin omista mielipiteistäni, mutta olen huomannut sen olevan mahdotonta. En pysty siihen.

Nyt tilanne on se, että haluaisin katkaista yhteydenpidon kokonaan, enemmän tai vähemmän pysyvästi. Saattaisin minä heitä vanhuksena auttaa, mutta siihen on vielä aikaa. Kuitenkin tällä hetkellä en jaksaisi tätä kuinka heidän tapaaminen, lyhyestikin, aina rikkoo vanhoja haavoja.

Olen jo nyt pitänyt tapaamiset aivan minimissä, enkä keksi enää oikein miten vähentää niitä. Ongelma on lapseni joita he tapaavat säännöllisesti enkä haluaisi tätä estää. Eivät tapaa tällä hetkellä meillä, mutta tulevat hakemaan lapsia meiltä ja silloin tapaan heitä ovensuussa. Tosin nykyään olen alkanut välttelemään tätäkin ja ollut näyttäytymättä jos vain mahdollista. Tämä tietenkin herättää heissä ihmetystä.

Myös sisaruksillani on lapsia joten perhejuhlia riittää. Ja nekin aina horjuttavat sisäistä tasapainoani, mikä on muutenkin hauras. 

Miten yhteydenpidon voisin näissä olosuhteissa katkaista? Se vaatisi että kieltäisin heitä enää tulemasta meille, edes ovelle hakemaan lapsia. Eli puolisoni kuskaisi tarvittaessa lapsia heille? Tuntuu hyvin hankalalta. Jättäisinkö sisarusten perhejuhlat väliin? En menisi lakkiaisiin ettei tarvisisi tavata heitä?

En ymmärrä. Tuntuu vaan että selkeä välien katkaisu olisi tärkeää minulle henkisesti. Nyt tulee aina yksittäisiä ovella käyntejä tai viestejä, mitkä saavat tunneryöpyn aikaan ja nostavat muistoja pintaan. Tai ärtymystä heidän arvomaailmastaan mihin sisältyy ahdistusta, koska olen niin voimaton sen ja heidän edessä, vaikka haluaisin huutaa heille.

Vai katkaisenko heidän suhteensa myös lapsenlapsiinsa? Tuntuu todella tylyltä ja tuntisin surua lastenkin puolesta, he eivät päätöstä ymmärtäisi.