Moikka!

Olen 27v., fyysisesti perusterve nainen ja 10 vuotta tullut painiskeltua erilaisten mt-haasteiden kanssa VAIKKA KAIKKEA MUUTAKIN ELÄMÄSSÄ ON TAPAHTUNUT (tätä haluan aina itselleni ja muille painottaa, sairaus ei ole kaikki kaikessa). Olen esimerkiksi valmistunut yliopistosta, saanut hyviä työpaikkoja, on kavereita ja orastava parisuhde.

Kaikki ihan mallillaan paitsi että ei ole.

Kokoajan taas seurana kauheet itsesyytökset, kokemus siitä että mulla ei ole pohjaa elämällä (jonkin sortin arvovaje?), huoli ja stressi liittyen tulevaisuuteen, omaisiin ja heidän terveyteen sekä omaan jaksamiseen.
Väsyttää paljon ja ihan kokoajan. Mielenkiinto asioihin on häilyvää.

Lisäksi ystävät ympärillä alkaneet jo tuottamaan jälkikasvua, ottamaan asuntolainaa ja tekemään muita aikuisen elämän isoja päätöksiä. Itse olen niin kesken, hujan ja hajan että tuollaiset tuntuvat ihan todella utopistisilta jutuilta.

Kokemusta masennuksesta, pakkoajatuksista, jumituksesta ja ahdistuksesta. Joskus mulla epäiltiin kaksisuuntaista ja/tai aaltoilevaa mielialahäiriötä mutta enpä tiijä.. Tuntuu että kaikki pohjautuu perusluonteeseeni (lapsesta lähtien mua on sanottu herkäksi, oon tosi tunnollinen, empaattinen, kiltti, vaivun helposti omiin maailmoihin ja maalaan helposti kaikki pahimmat pirut seinälle, mulla on paha tapa kritisoida kaikkea, pelätä muutoksia sekä vaipua epätoivon alhoon –> piirteitä jotka altistaa jos sun millaiselle mt häikälle).

Yksi viikko vietetty Auroran avoimessa noin puoltoista vuotta sitten ja enää en ikinä halua joutua tuollaisiin. Ei muuten, hlökunta oli osaavaa ja kokemus ei jättänyt traumoja tms mutta tekee itsetunnolle huonoa ajatella jälkikäteen että sellaiseenkin olen joutunut. Terapeutin mukaan olen itselleni liian ankara ajatuksissani, niin varmasti olenkin.

Ohhoh tulipas avauduttua. Toivottavasti joku jonkun kommentin jaksaa heittää. etenkin liittyen tuohon että mikä auttaisi väsymyksessä.

Hyvää talvea kaikille 🙂