En ole nyt ihan varma miksi kirjoitan. Ehkä haluan vain kertoa jonnekin mitä elämäni on, en tiedä onko tämäkään oikea paikka, mutta tunnen vain tarvetta laittaa tämän kaiken teidän anonyymien ihmisten luettavaksi. Että joku voisi nähdä kuinka pahaksi elämä voi todellakin mennä. Että tällainenkin epäonnen kehä on mahdollinen. En kyllä tiedä mitä asian julkituomisesta edes saan, sillä en odota minkäänlaista apua tai muutosta tilanteeseeni, kaikki kun on yksinkertaisesti mennyt liian pitkälle eikä minkäänlaista korjaavaa liikettä ole olemassa tähän ilmiselvään kohtaloon.

Kerron teille nyt pienen tarinani, koska ehkä se vain täytyy saada ulos kaikessa kauheudessaan ja absurdiudessaan.

Synnyin 80-luvun lopulla hieman alemman keskiluokan perheeseen. Isäni kuoli äkillisesti ollessani 2-vuotias. Äiti masentui ja oli vihainen, arvaamaton ja torjuva. En ole koskaan kokenut mitään yhteyttä häneen, sillä olemme kaiken lisäksi täysin erilaisia persoonaltamme.

Jälkeenpäin katsottuna uskon äitini kärsineen läheisriippuvaisuudesta, estyneestä persoonallisuushäiriöstä sekä traumanjälkeisestä stressihäiriöstä, mikä heijastui merkittävällä tavalla koko lapsuuteeni ja nuoruuteeni.
Jouduin pienestä pitäen kokemaan uhkailua, mitätöintiä ja fyysistä väkivaltaa. Emotionaalisesti olin tukahdettu ja heitteillejätetty, opin varhain peittämään todellisen minuuteni.

Äitini isä kosketteli minua seksuaalisesti ainakin jo viisivuotiaana, tätä kesti useamman vuoden ajan. Äitini ja isoäitini tiesivät, koska kerroin heille itse asiasta tuolloin, mutta eivät silti alkujärkytyksen jälkeen puuttuneet asiaan millään tavalla. ”Pappa” sai jatkaa koskettelujaan, mitä nyt välillä vähän toruttiin. ”Älä nyt niin alhaalta hiero”. Kysyi vielä tuntuiko hyvältä, ei tuntunut. Ruumiini jähmettyi ja lapsuuteni oli ohi. En voinut huutaa äitiäni apuun. En luottanut enää keneenkään.

Minulla ei ollut sisaruksia eikä muuta sukua, joten olin täysin yksin sairaiden olosuhteiden vankina. Mitään tuttavuusuhteita perheelläni ei juurikaan ollut eli olimme sosiaalisesti melko eristyksissä. Äiti yritti vielä lyödä viimeisen kerran, kun olin 10-vuotias, mutta aloin tuolloin puolustaa itseäni ja löin äitiä takaisin. Sain kuulla olevani hullu mielipuoli, mutta en sen jälkeen saanut enää selkääni. Mutta huuto, riitely, syyttely, mustamaalaaminen, emotionaalinen heitteillejättö sekä toisaalta ylihuolehtiva tukahduttava ”äidinrakkaus” jatkui.

Ala-asteelle mennessä kohtaloni oli jo sinetöity.

Kotona herkkujen syöminen oli ainoa lohtu eikä sitä millään tavalla rajoitettu, joten olin lihava. Todennäköisesti kärsin myös jo stressin aiheuttamista hormonaalisesta muutoksista. Kouluvuosista ei ole mitään hyvää sanottavaa, ne tuhosivat kaikki viimeisetkin rippeet inhimillisyydestäni. Kiusaaminen alkoi heti ja kesti koko peruskoulun.

Olin kaikkien sylkykuppi, jopa kirjaimellisesti, en vain luokkani, vaan rinnakkaisluokkien ja käytännössä koko koulun. Sain kuulla loukkauksia jopa ventovierailta ihmisiltä kouluajan ulkopuolella. Minulle tehtiin selväksi, että olen ruma, läski, outo ja oksettava ihmispaska. Useampi kiusaaja kehotti minua riistämään oman henkeni, kuulemma maailma olisi ollut parempi paikka sen jälkeen.

Haukkuminen, eristäminen, juoruilu ja tavaroideni varastelu ja tuhoaminen oli jokapäiväistä. Kavereita ei ollut, en kokenut mitään yhteyttä ikätovereihini. ”Sä oot niin vitun outo ja ruma”, ”sut pitäis pommittaa maan tasalle niin kaikki juhlis”, ”saatanan läskipaska koko lattia tutisee kun vyöryt kun tankki”, ”lyön vetoo ettei toi mahdu ovesta ulos hahhah”, ”sä oot paskaa pursuava pönttö, joka haisee ja tulvii kaikkien päälle”, ”läski katuhuora”, ”HK:n sininen”, ”syöttöporsas röh röh”, ”näytät perseestä revityltä”, ”et sä osaa edes heittää palloo kun aivotkin on vaan ihraa”, ”voi kun sä oot niin ruma, älä pliis hymyile, näytät vieläki pahemmalta”, ”toivottavasti et enää koskaan heräis”.

Näitä riittää. Alkuun olin hyvä oppilas, sekin herätti vihaa. ”sä oot erittäin hyvä ellet täydellinen, erittäin hyvä, täydellinen”, ”vitun hikipinko pelle”, ”oo joskus ees normaali”, ”friikki”.

Yläaste oli viimeinen niitti.
Tiesin ensimmäisenä päivänä, että en selviä. En selvinnyt.

Aloin viillellä, oksennella, juoda ja käyttää äitini unilääkkeitä humaltumistarkoituksessa. Elin joka päivä lamaantuneessa pelossa ja itsevihassa. 15-vuotiaana päätin, että joko laihdun tai tapan itseni: Laihdutin lopulta yli 30 kg lyhyessä ajassa, erittäin epäterveellisellä tavalla. Laihduttamisesta tuli elämäni ainoa tehtävä, mitään muuta ei ollut. Pahimmillaan oksensin kymmenen kertaa päivässä, ja pakotin itseni joka päivä liikkumaan verenmaku suussa.
Hiuksista tippui puolet ja olin kalmankalpea, mutta sairainta kyllä, sain ensimmäistä kertaa arvostusta ja jopa huomiota minua kiusanneilta ihmisiltä. En mennyt siihen halpaan ansaan, vihasin heitä edelleen. Ainoa tehtäväni oli haistattaa koko paskaporukalle, olla paras ja laihin.
Ajauduin kuitenkin nälkiintyneenä hallitsemattomaan ahmintaan ja aloin jojoilla painoni kanssa täysin järjettömästi vuosikausien ajan. Aloin myös saada äkkinäisiä paniikkikohtauksia julkisilla paikoilla, minkä aikana näköni, kuuloni ja tuntoni lähtivät ja jalat menivät alta.

Lukioon mennessä olin pelkkä tyhjä kuori, ihmisraunio. Minusta ei ollut mitään jäljellä. Sosiaalinen pelko oli sietämätön ja elin vahvassa dissosiaatiossa, en lopulta tiedä kuinka edes selvisin koko helvetistä. Numerot romahtivat enkä suoriutunut enää yksinkertaisistakaan tehtävistä, en esimerkiksi kertaakaan kyennyt itse suunnittelemaan omaa lukujärjestystäni. Poissaoloja oli niin valtavasti, että hädintuskin pääsin niiden tähden ylioppilaaksi.

Lukiosta en luonnollisestikaan saanut ainuttakaan kaveria tai kivaa muistoa. Vietin kaiken aikani yksin enkä käynyt kertaakaan ruokalassa syömässä. En osallistunut penkkareihin enkä vanhojen tansseihin, en edes ylioppilasjuhliin: hain todistukseni seuraavana päivänä lukion opettajainhuoneesta.

Ainoa asia, jota koko ajan ajattelin, oli lihavuuteni ja rumuuteni. Ja mikä pahensi asiaa oli se sieluni murskaava tosiasia, että olin oikeasti ruma, en vain omissa mielikuvissani. En ollut nätti tai edes tavallisen näköinen tyttö, yksinkertaisesti vain epäviehättävä kaikin tavoin. Tässä vaiheessa itsevihani oli edennyt astetta pahemmalle tasolle, jotta päihtyisin ja pääsisin edes hetkeksi pois.

Joka aamu lukion tunneille lähtiessä jumituin peilin eteen tuijottelemaan itseäni tuntikausiksi, minkä vuoksi myöhästyin melkein aina. Siitä sain tietysti opettajilta vielä haukut päälle. Peilin edessä itkin, huusin, raivosin, kiljuin, puristelin läskejäni ja kuristin itseäni. Äiti näki kaiken, mutta ei tietenkään reagoinut juurikaan mitenkään. Lähinnä oli vihainen. ”Kouluun on mentävä!” En kyennyt liikkumaan, en lähtemään ulos muiden oppilaiden häpäistäväksi.

Yhden peilin läpi löin jopa nyrkkini. Tuhosin kaikki maalaukseni; iskin sakset läpi ja revin kankaat hajalle. Tuhosin makuuhuoneeni tapetin ja monta muuta asiaa. Myös kerran tukevassa humalassa kiipesin erään kerrostalon parvekkeelle ja tiedän, että olisin hypännyt ellen olisi alkanut ottaa rohkaisuryyppyjä ja sammunut siihen paikkaan.

Lukion jälkeen aloin tuntea fyysisen terveyteni pikkuhiljaa murenevan. En osannut vielä laittaa sormeani siihen, missä vika oli, mutta tunsin vain elinvoimani heikentyvän ja kaikenlaisten fyysisten vaivojen kasaantuvan elämääni. Jalkapohjani tuntuivat väsyvän ja olevan tulessa, sain iskiaksen ja rannekanavaoireyhtymän molempiin käsiin.

Kaikki tuntui hajoavan käsiin, myös painonhallinnasta alkoi tulla mahdottomuus. Minkäänlaista tukiverkostoa minulla ei tässäkään vaiheessa ollut. Perheeni parissa sain kuulla lähinnä syyttelyä ja valehtelua, kuten normaalistikin. Kamalia riitoja, huutoa, haukkuja, kiroamista, selän takana puhumista ja mollaamista. Minusta oli tullut lääkkeitä varasteleva, koulusta lintsaava, laiska päämäärätön mielipuoli. Täydellisen suvun häpeätahra.

Koska muutakaan ei ollut, etsin hetkellistä onnea ja ”totuutta” yhä syvemmältä päihteiden maailmasta. Rauhoittavien ja nukahtamislääkkeiden väärinkäytön lisäksi aloin käyttää säännöllisesti suuria määriä kannabista, sillä luulin hetken ajan sen todella auttavan. Riekuin baareissa räkäkännissä ja kamoissa, huorasin kaiken kaikkiaan varmaankin yli sadan miehen kanssa, joista kadun jokaikistä kertaa. Kokeilin myös ekstaasia, sieniä, amfetamiinia ja opiaatteja. Olin aivan sekaisin, en tiennyt mistään mitään. Jouduin useamman kerran tikkautettavaksi tai putkaan ja kolme kertaa suljetulle osastolle. Jouduin kannabispsykoosiin, jonka jälkipyykkiä käsittelen yhä, monta vuotta tapahtuneen jälkeen. Ne pelot ja harhat eivät jätä minua kai enää ikinä kokonaan. Pandoran lipas avautui.

Kokemukset olivat erittäin traumaattisia, en nyt sano niistä sen enempää. Jouduin myös a-klinikalle puolen vuoden virtsatesteihin. Sekin oli uskomattoman nöyryttävää, en voi vieläkään uskoa, että kaikki tämä on tapahtunut minulle, entiselle kiltille kympin oppillaalle.

Lopulta jouduin raiskatuksi ja raiskaaja voitti käräjillä, hän on nyt virallisesti syytön ja vapaalla jalalla. Suomen poliisi ja oikeuslaitos nöyryytti minua syvästi ja näytti sen, että kaltaisellani ylipainoisella, rumalla, työttömällä mt-taustaisella monisairaalla naisella ei ole mitään arvoa. Minunlaisiani saavat sedät raiskata mielinmäärin, vaikka todisteita olisi kuinka paljon.

Raiskaajahan saatiin verekseltään kiinni, paikalta löytyi puukko, verijälkiäni ja rikkomani lasiovi. Mutta oikeuden mukaan todisteita ei ollut riittävästi, ei tietenkään silloin, kun tuomittavana olisi ollut vaikutusvaltainen ”kunniallinen” kansalainen. Menetin tuolloin viimeisenkin uskon ihmisiin ja oikeusjärjestelmään.

Mikä pahinta, aiemmat epämääräiset vaivani ovat muutamassa vuodessa pahentuneet sietämättömäksi ja hellittämättömäksi vakavaksi krooniseksi sairaudeksi, josta Suomen lääkärikunta ei ymmärrä mitään ja jota ei osata edes hoitaa saati parantaa.

Kyseessä on myalginen enkefalomyeliitti, mikäli se kertoo mitään. Oireet ovat invalidisoineet minut täysin. En pysty edes selittämään mistä kaikesta kärsin joka päivä koko ajan, mitä tämä julma sairaus on tehnyt minulle. Kuvitelkaa Ms-tauti, AIDS ja fibromyalgia yhteen ja saatte ehkä pienen aavistuksen siitä, mitä tämä on.

Pääasia on, että elämäni viimeisetkin rippeet ja mahdollisuuteni edes itsenäisyyteen ja itseni toteuttamiseen on viety minulta täydellisesti. En kykene keskittymään, muistamaan, toimimaan. En opiskelemaan, en käymään töissä. Pystyn hädintuskin pesemään hampaani ja kirjoittamaan välillä tietokoneella. Masennus ei aiheuta näitä oireita, vaan masennus on luonnollinen seuraus oireiden laajasta ja vammauttavasta kirjosta.

Mietin itsemurhaa melkein joka päivä, nytkin, siksi kai aloinkin kirjoittaa.

Hormonitoimintakin on AIVAN sekaisin, joko kuukautisia ei tule ollenkaan tai ne kestävät kuukausia, niin kuin viimeksi yli kaksi kuukautta jatkuvaa vuotoa. Kärsin myös kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja addisonin taudista.

Tätähän minä juuri silloin 15-vuotiaana toivoinkin, tämän vuoksi uhrasin nuoruuteni ja terveyteni, jotta voisin olla sikaniskainen, kaljamahainen, jojolaihdutuksista plösähtänyt talipallo. Lihaksia ei ole, kaikki paino on läskiä ja turvotusta.

Myalginen enkefolomyeliitti aiheuttaa erityisesti sen, että en kykene harrastamaan liikuntaa ollenkaan, sillä se itse asiassa tuhoaa lihaksiani, myös sydäntä, ja aiheuttaa välittömän ja tuskallisen relapsin mukaan lukien ihanan turvotuksen ja punoituksen.

Kasvoni ovat tunnistamattomat, en näe itseäni enää peilistä. En tiedä kuka olen, en ole kukaan enkä mitään, enää. Olen tyhjä ruumis ja kuori, jonka pitäisi kuolla, jotta vuosien epäonni ja kärsimys vihdoin saisi lopun.

Oikeastaan tuntuukin kuin olisin jo ulkona ruumiistani, toinen jalka haudassa.
Lääkäreistä ei ole mitään apua, ja heidän taholtaan olen joutunut kokemaan mitä hirveintä nöyryytystä ja vihamielisyyttä. Yksi jopa huusi suoraa kurkkua niin, että sylki lensi. Työkkärin, Kelan ja Sosiaalitoimiston kanssa asiointi on ollut täysi turha ja väsyttävä farssi, luoja kun ihmiset tietäisivät miten nämä virastot hyväksikäyttävät ja alentavat kaikista eniten apua tarvitsevia asiakkaitaan. Sairauksiani ei katsota joko ollenkaan olemassa oleviksi tai sitten ei ainakaan työkyvyttömyyttä aiheuttaviksi. Siispä olen nollatuloinen, sukulaisten ja perheen almuilla loisiva turhake.

En mene yksityiskohtiin, mutta sosiaalitoimisto on kohdallani toiminut jopa lainvastaisesti painostaen ja uhkaillen.

Kukaan tässä maassa ei auta minua sairaudessani, olen heitteillejätetty. Vaikeasti sairas potilas halutaan unohtaa, koska hän on kiusallinen vaiva ”kaikkitietäville”. Lääkärit ovat kovin ylpeä ja paskantärkeä ammattikunta, sen olen valitettavasti joutunut huomaamaan. Pelottavan huonoja ”asiantuntijoita” on kyllä joka alalla, vieläpä monesti enemmistö heistä.

Toinen asia, jonka olen huomannut on se, että tässä elämässä yleisesti ottaen pärjäävät kusipäät ja myötäilijät. Siis ne koulukiusaajat ja hiljaiset hyväksyjät, mukautujat. Heistä tulee sitten niitä kunniallisia veronmaksajia, jotka viettävät tavallisen hyviä elämiään. Ulkonäkö on myös yksi tärkeimmistä menestystä määrittävistä tekijöistä, sekin on tullut varsin kipeästi selväksi.

Minusta on kaiken tämän jälkeen kasvanut myrkyllisen vihamielinen misantrooppi.

Näen kaiken, mikä tässä maailmassa on päin helvettiä. En pidä näkemästäni olleenkaan. Voin suoraan sanoa, että vihaan ihmisiä, vihaan itseäni, vihaan elämää, olen väsynyt. Olen sairas, ruma, lihava, säälittävä, vihan myrkyttämä ihmisjäte. Tulevaisuutta ei ole edessä objektiisestikaan ottaen, koska vaikka olen kuinka yrittänyt eheyttää itseäni ja päästä eroon menneisyyteni taakasta, tämä vastenmielinen sairaushelvetti on tuhonnut minut ja mahdollisuuteni enää koskaan saavuttaa unelmiani; opiskelua, harrastuksia, työllistymistä, uuden luomista ja vaikka matkustelua ja ihmissuhteita.

Olen kotiini neljän seinän sisälle sidottu jatkuvaan kipuun, vaivalloiseen ja aina epäonnistumisestani muistuttavaan irvokkaaseen lihavuuteen, väsymykseen ja muihin helvetillisen turhauttaviin ja pelottaviin oireisiin. Pystyn hyvin vähään enkä kykene sairauden vuosi nauttimaan enää mistään. Olen nähnyt tämän elämän, tiedän mitä se on, vaikka olen vasta 28-vuotias. Näytän silti ikäistäni vanhemmalta ja kärsineeltä. Kasvojeni iho on täynnä juonteita ja roikkuu.

Minulla ei ole koskaan ollutkaan mitään mahdollisuutta tai paikkaa täällä.

Entisenä syömishäiriöisenä olen menettänyt kaiken tavoittelun arvoisen, olen vangittu lihavaan, rumaan, haisevaan, hiertävään, puristavaan, pursuilevaan, löllyvään ja hankaavaan ruhoon koko loppuelämäkseni kivun, migreenin, sydän- ja kilpirauhassairauden ja fatiikin täyttämään olemattomaan ”elämääni”.

Minun elämäni on ollut paskaa. Kurapaskaa. Tämä on helvetti, jonka kauheutta en voi mitenkään edes näillä sanoilla edes välittää teille tai kenellekään.

Mainittakoon, että olen todella vahva ihminen, mutta tässä rajani alkaa tulla vastaan. Joka päivä surua, pettymystä, vaivaisuutta, tuhoutuneita unelmia, katkeruutta, vihaa, halveksintaa, katkeruutta, vääryyttä, järjettömyyttä. Se on vain kaikki liikaa.

Kiitos, mahdollisuudesta purkautua. Tämä viesti ei sisällä uhkauksia tai ole tahallisesti provosoiva, nämä ovat vain minun sensuroimattomia ajatuksiani tällä hetkellä.