Hei,
olen uusi täällä ja uusi tällaisten vaikeiden asioiden parissa muutenkin. Ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu siltä että ei pysty selviytymään, tai siis tietenkin pystyy kun on pakko mutta tuntuu että se on vähän siinä ja siinä koko ajan. En tiedä mitä hyötyä siitä voi olla että kirjoittaa asioistaan jonnekin palstalle mutta jotain on pakko tehdä, koska vaikka tällaisessa tilassa varmaan pystyy elämään ja sinnittelemään vaikka vuosikausia, en halua kokea sellaista elämää.
En tiedä mikä on vialla. En tunne mielen häiriöitä, mutta tiedän ettei tämä normaalia ole, ainakaan minulle. Mikä tahansa tapahtuma, pieni pettymys, pieni ilo, pieni kiihtyminen, ihan mikä vaan pieni asia joka sohaisee sisäistä maailmaa puhkaisee minut kuin tinalla päällystetyn ilmapallon ja kaikki tunteet tulevat kerralla pintaan. Ja ne tunteet, ne ovat tosi häiriintynessä tilassa: jos olisin masennukseen taipuvainen niin ehkä masentuisin, mutta kun olen enemmän tällainen tulinen tyyppi niin olen sen sijaan ihan hirvittävän vihainen ja vittuuntunut kaikkeen koko ajan. Osaan kyllä hillitä temperamenttini enkä äyski ihmisille tai paisko ovia, mutta sisäisesti olen ihan raivona mitä idioottimaisimmista asioista. Kehon lämpötila kohoaa, mieleni menee sellaiseen pakkomielteenomaiseen moodiin missä se ei pysty vaihtamaan ajatuskulkua vaan jää jumiin kaikenlaisiin keloihin, tunteet ovat äärimmäisen laidasta laitaan heittelehtiviä ja tuskallisia. Aamusta iltaan on tuskallisen kivuliaan kamala olo, joka ei mene pois kun nukkuu, ei ”unohdu” välissä. Tämä suuttumus on varmasti oma defenssini asian käsittelemiseksi, tai siis käsittelemättä jättämiseksi.
Samaan aikaan olen normaalia tehokkaampi, energisempi, jollain tapaa analyyttisempi tai ainakin parempi organisoimaan ja hallinnoimaan asioita. Tuntuu kuin splittaisin persoonallisuuteni keskeltä kahtia niin, että on yksi viileä ja tehokas osa joka on paljon vähemmän levoton ja hajallaan kuin mitä normaalisti olen; ja toinen on täysin kaoottinen ja sisältä päin tuhoutuva, keskipistettä vailla avaruudessa leijuva kärsimyskukkanen. Jos päästän irti tekijämoodistani (kuten jos tekeminen loppuu), vajoan ihan psykoottiseen (käytän sanaa tietämättä mitä se tarkoittaa) tilaan ja saatan tuijottaa sikiöasennossa seinää tai kattoa mittaamattomia ajanjaksoja. Silloin tuntuu, että ihmisen on mahdollista jättää kehonsa ainakin osittain, ja luisua jonkinlaiseen toiseen ulottuvuuteen missä voi irroittautua suurimmasta osasta kehon tuntemuksia ja emootioita. On tosi vaikeaa pitää huolta sellaisista asioista kuten että tulisi syötyä. Jos saan nukkua miten paljon haluan, voin nukkua melkein vuorokauden ympäri. Paikat, joissa on ihmisiä, tuntuvat kovilta ja pisteliäiltä, haluaisin vetäytyä johonkin pieneen pimeään huoneeseen turvaan. Jos teen niin, yksinolo on aivan helvettiä.
Tuntuu etten oikein osaa välittää tekstillä sitä miltä tuntuu ja mitä tapahtuu. Hulluinta tässä on se, että tämä syvä ja pimeä vaihe vaihtelee spontaanisti ja TOSI nopeasti välillä hirveän kohottuneiden ja positiivisten, energisten, jopa ekstaattisen onnellisten mielentilojen kanssa. Hetkittäin olen tosi korkealla ja maailman voittaja, energiaa on niin paljon että voisin tehdä kaiken ja mitä tahansa, tunnen säteileväni kuin aurinko ja olen jollain oudolla tapaa hyvin vakuuttunut omasta erinomaisuudestani, ilman että sillä tarvitsee olla kohdetta. Olen normaalistikin tosi iloinen ja energinen ja positiivinen tyyppi, joten ne korkeat vaiheet eivät tunnu normaalitilastani nähden niin erilaisilta kuin huonot vaiheet, mutta vaihtelu näiden kahden välillä on ihan valtavaa.
Tuntuu siltä että ainoa tapa millä jotenkin pystyn luovimaan tässä sekavuudessa on samaistua mahdollisimman paljon siihen viileään ja tehokkaaseen tekijäminään, mutta en oikeastaan haluaisi, koska on ihan selvää että se on juuri se vaihtoehto missä tunteet on kuoletettu koska niiden kanssa on liian vaikeaa olla.
En tiedä mitä pitäisi tehdä. Kuten sanottu, näin voi varmaan elellä, mutta en halua, ei tällainen ole oikeaa elämää vaan ajanhukkaa. Sen sijaan, että tekisin voimavaroillani jotain mitä oikeasti haluan elämässä tehdä, käytän ne siihen että pidän itseäni kasassa kaikenlaisilla kuminauhoilla ja teipeillä, etten alkaisi töissä äkkiä itkemään tai jäisi tuijottamaan seinää ja imemään peukaloa.
Hae apua, ei tässä muuta voi sanoa.
Näin maallikosta oireesi kuulostavat bipolaariselta mielialahäiriöltä (tunnetaan myös maanis-depressiivisyytenä), mutta koska päätelmä on tosiaan maallikon, suosittelen suhtautumaan ajatukseen hyvin varauksellisesti.
Mene päivystykseen, varaa aika lääkäriltä ja pyydä lähete psykiatriselle puolelle. Jotain tuollaista. Se olisi varmasti nyt parasta niin sinun kuin läheistesikin kannalta. Saisit siellä purkaa tuntojasi ja ammatti-ihmiset osaisivat neuvoa ja ottaa paremmin kantaa - saisivat ehkä sinut katsomaan asioita eri näkökulmastakin.
Se voi aluksi tuntua hävettävältä tai huonolta hakea mielenterveydellisiin ongelmiin apua, mutta siitä oikeasti on hyötyä. Kokemuksen syvällä rintaäänellä sen voin sanoa. Eikä siinä ole mitään hävettävää, mieluummin kai sitä hakee apua ajoissa, kuin päästää tilanteen pahemmaksi.
Voimia sinulle! 🙂🌻
siis ikinä en olisi kuvitellut että joku toinen kertoo minulle miltä minusta tuntuu, siis tämän sanon kaikella hyvällä. viestisi oli kuin minun kirjoittama tiedän täsmälleen mitä koet sillä itse koen samoin lukuunottamatta työpaikkaa, minä itken kotona.. kirjoitin omalle psykalle melkein samanlaisen kirjeen kuin mitä sinun viestisi.. tosin minulle sanottiin että kuulostan maanis-depressiiviseltä??!! tosin en omasta mielestä.. aina välillä jos tuntuu menevän niin pitkälle että maailma romahtaa tai jos tunnen raivoavani lapsilleni raapaisen veitsenterällä käsivarteen ihan vain jotta muistaisin miltä kipu tuntuu ja näin palaan taas maanpinnalle, muistan että minulla todellakin on lapset joita rakastan ja vaikka kuolisin heidän vuokseen he eivät tarvitse sitä kuolemaa nyt minä pelkään kipua ja siksi en pysty oikeasti viiltämään "ranteita auki" muistutan vain itseäni aika-ajoin että se sattuu ja sitten muistan perheeni rakkauden! mut hei jos tahot ni jubaa, muuten suosittelen (ei psykiatria välttämättä) mutta ihan vaikka sairaanhoitajan juttusille kerro tää ja vitsi tunnet olevasi eri ihminen tai näin kävi mulle!! kaikkea hyvää sulle
-gisell-
Kiitos, tuntuupa ihmeen helpottavalta kun joku vastaa ja viel ymmärtää mistä on kyse. Kiitoskiitos. Ammattilaiselle puhumaan meneminen tuntuu tosi ylivoimaisen vaikealta ja työläältä ja turhauttavalta: mulla on oikeastaan pelkästään huonoja kokemuksia (länsimaisen) lääketieteen edustajista. Tuntuu ettei ainakaan siel pilleripuolella toimivat ihmiset kerta kaikkiaan ymmärrä ihmisestä kokonaisvaltaisena olentona yhtään mitään, ja kavereiden kokemusten perusteella psykiatrien/psykologien jutut kuulostaa musta vähän samalta. Tietenkin tää on turhaa ja lisäksi ylimielistä ennakkoluuloa, mutta on niin niin niin hirveää mennä avautumaan jollekulle ja huomata että ymmärrän itse itseäni ja omia prosessejani paljon syvällisemmin kuin kuuntelijani.
Kai silti pitäisi. Pitäisipitäisipitäisi.
niin minäkin ajattelin joskus että en koskaan ikinä meni psykiatrille tai vastaavalle mutta enpäs mennytkään vaan juttelen ihan kaikesta sairaanhoitajan kanssa ja se oli helpompaa kuin luulin tietenkin on se kynnys mennä sinne mutta luota kun sanon sen kynnyksen jälkeen helpottaa sillä ainakin minun tyyppini osaa todellakin kysyä oikeita kysymyksiä, todella minulle tarjottiin myös pillereitä ja kieltäydyin niistä kokonaan mutta olen silti käynyt juttelemassa vaikkei oikeaa asiaa olisi ollutkaan, anteeksi toivottavasti et pahastu näytin viestisi miehelleni ja sanoin että sinä kirjoitat kuin minä ja hän oli kyllä kovasti samaa mieltä tekstimme ovat kuin yhdestä suusta. ja miehenikin on joskus käynyt ihan psykiatrilla ja hän se minulle vannotti että se kannattaa sillä minulla oli samanlaisia ennakkoluuloja kuten sinullakin oli tunne että sitten on jotenkin viallinen jos hakee apuja mutta mieheni käänsi pääni ja oloni helpottui jo ensikerran jälkeen!🙂🌻😉