vaikeaa sanoa ei

vaikeaa sanoa ei

Käyttäjä terve88 aloittanut aikaan 12.07.2017 klo 23:04 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä terve88 kirjoittanut 12.07.2017 klo 23:04

Hei. Olen paininut jo kauan ja painin edelleen saman asian kanssa. Minun on nimittäin todella vaikea sanoa ei. Tuntuu että ystävilläni ja tuttavillani on kohtuuttomia tarpeita ja toiveita. Jos joku tarvitsee apuani, tarjoudun liian helposti auttamaan ja tuon vaikka kuun taivaalta kunhan en tuottaisi pettymystä. Oma psyykeeni kärsii aika paljon tästä ominaisuudestani. Jälkeenpäin tunnen itseni hyväksikäytetyksi. Olen äärimmäisen passiivisaggressiivinen ja katkeroitunut ihminen. En haluaisi olla. Minun täytyisi opetella sanomaan ei. Pelkään että minut hylätään, jolllen uhraa omaa hyvinvointiani ja ota muita aina niin kovasti huomioon.
Kaikki kaverit ja tutut sanovat, että on osattava sanoa ei, mutta auta luoja jos yritän sitten sanoa heille ei. Kaikkien mielestä minun on opeteltava sanomaan ei kaikille muille, paitsi heille.
Lisäksi minua ärsyttää että olen niin itsestäänselvyys kaikille. Asioita lupaillaan puolestani, mikä ärsyttää periastteessa.
Onko jollakulla vinkkejä, miten sanoa ei jämäkästi mutta aiheuttamatta turhaa draamaa?

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 14.07.2017 klo 12:55

Ikävähän se on,kun joutuu sellaiseen kierteeseen,missä nyt olet. Tietty auttaminen kuuluu kaveruuteen ja ystävyyteen,mutta näyttää siltä,että raja on ylitetty. Ihmiset oppivat herkästi kuka on ihminen,jolta voi pyytää apua aina,kun tarvitsee. Ei varmaan auta kuin olla jämäkkä ja kieltäytyä,silläkin uhalla,että ystävyys viilentyy. Ei se silloin edes tosiystävyyttä ole,jos perustuu vain toisen antamaan apuun. Kyllä pitää olla terveen itsekäskin,muuten alkaa itse kärsiä tilanteesta kohtuuttoman paljon. Eikö ole hyvä nyrkkisääntö,että autetaan toista puolin ja toisin tarvittaessa,mutta ei käytetä hyväksi toista yksipuolisesti ajatuksella,että on ennenkin auttanut,siltä voi pyytää apua nytkin.

Käyttäjä vanhanuori kirjoittanut 21.07.2017 klo 12:53

Hei, samaistuin kirjoittamaasi juttuun. En tiedä osaanko kirjoittaa ajatuksiani tähän vastauksen muotoon.
Tunsin usein syyllistyyttä ja ahdistusta jos en voinut auttaa perhettä tai ystäviäni jossain pyynnössä/palveluksessa. Sillä ei ollut väliä oliko asia pieni vai suuri, se jäi silti harmittamaan.
Kesti kauan (ja jatkuu edelleen) opetella olemaan itsekäs ja vastaamaan "en voi" jos yksinkertaisesti en voi. Asiaa on helpottanut kun on tajunnut toisen puolen näkökulman, jos hyvä ystävä pyytää apua ja sanot ettet voi auttaa, hän ajattelee asiaa sekunnin ja jatkaa eteenpäin. Se että takerrun asiaan päässäni päivätolkulla hänen puolestaan siitä mitään sanomatta ei auta yhtään mitään. Hän ei edes muista asiaa enää kun minä vielä kidun.
Täysin turhaa ja niin vaikeaa oppia...

Monia "ystäviä" on vuosien aikana jäänyt matkasta pois kun olen alkanut itsenäistymään. Uskon kuitenkin Einsteinin sanomaan: "jos olet viisain ihminen huoneessa, olet väärässä huoneessa."
Oikeat ystävät eivät lähde, mutta turhat katoavat heti.