Mieltäni on painanut jo pitemmän aikaa eräs hankala ystävyyssuhde. Tämä ystäväni on minulle hyvin tärkeä ihminen. Meillä on paljon yhteistä ja viihdyn aidosti hänen seurassaan. Pidämme yhteyttä lähes päivittäin ja tapaammekin ainakin pari kertaa viikossa. Vaikeina hetkinä tiedän voivani luottaa häneen, ja olemmekin olleet toistemme tukena monissa isoissa vastoinkäymisissä.

Ongelmana on se, että koko ystävyyden ajan, viitisen vuotta, ystäväni on yrittänyt ”omistaa” minut. Mustasukkaisuus on ollut kovaa heti alusta lähtien, ja se on koskenut lähes kaikkea muuta elämääni: muita ystäviä, työtä, harrastuksia, matkoja – sanalla sanoen kaikkea, joka vie huomioni hänestä pois. Ystäväni elää yksin, ja vaikka hänellä on muita ihmissuhteita, olen minä ilman muuta se tärkein ja läheisin.

Läheisyyden varjolla ystäväni asettaa minulle valtavia vaatimuksia. Minun tulisi ymmärtää, mitä hän kulloinkin haluaa ja mitä hänen päässään liikkuu, vaikka hän ei sitä sanoisi. Minun tulisi kertoa hänelle kaikista suunnitelmistani ja mieluiten kysyä hänen mielipidettään ennen kuin teen päätöksiä. Valitettavasti en pysty täyttämään näitä odotuksia enkä suoraan sanoen haluakaan pystyä. Haluan elää omaa elämääni ja jakaa hänen kanssaan sen verran kuin läheisten ystävien kanssa jaetaan.

Kaikkein vaikeinta hänen on ymmärtää, että haluaisin vielä joskus elää jonkun kanssa. Olen seurustellut nyt jonkin aikaa, eikä ystäväni hyväksy sitä alkuunkaan. Pidän tarkkaa huolta siitä, että vietän ystäväni kanssa suunnilleen yhtä paljon aikaa kuin ennenkin, mutta se ei auta ystäväni mustasukkaisuuteen. Hän haluaisi olla tärkeysjärjestyksessäni ensimmäisenä, vaikka ei voisi kuvitellakaan elävänsä yhdessä kanssani. Enkä minä haluaisi ikimaailmassa elää hänen kanssaan. Mielestäni on liikaa vaadittu, että luopuisin ystäväni vuoksi parisuhteen ja perheen mahdollisuudesta koko loppuelämäkseni.

En ole jaksanut suhtautua asiaan tarpeeksi ymmärtäväisesti, sillä omistushalu suututtaa ja ahdistaa minua, ja niinpä riitelemme nykyään paljon. Toisaalta olen monissa asioissa ollut liiankin myöntyväinen ja tehnyt niin kuin ystäväni haluaa, jotta rauha säilyisi. Meillä kuitenkin on oikeasti mukavaa yhdessä niin kauan kun rauha on maassa.

Tällaisenaan en jaksa enää jatkaa ystävyyttä. En voi poistaa ystäväni omistushalua, joten vaihtoehtoja on joko oppia uusi, rakentavampi suhtautuminen siihen tai irrottautua ystävyydestä. Mutta miten pystyisin siihen?