Mandariini2 kirjoitti 21.4.2013 23:38

Moi,

Ei niin kauhean "vakava" aihe, mutta onko muilla ollut seuraavaa?

Olette aloittaneet aikanaan jonkin harrastuksen. Kenties sijoittaneet rahaakin hieman tarpeelliseen välineistöön. Sitten vain huomaatte, ettei kyseinen harrastus olekaan teille sopiva jostain syystä. Aito innostus lopahtaa jossain vaiheessa.

Lopullinen lopettaminen on kuitenkin vaikeaa. Vaikkette kenties enää harrastaisikaan niin asian myöntäminen itselle, että ei homma aidosti enää kiinnosta on "liian kova pala". Tuttavillekin täytyy vain sanoa, että on "hieman rauhallisempaa" harrastuksen parissa tällä hetkellä sen sijaan, että myöntäisitte asian suoraan tyyliin: "Ei minusta ollut siihen", "Lahjani eivät riittäneet", "Ei yksinkertaisesti nappaa enää" tms.

Olisi kiva kuulla kokemuksia. Itsellä jotenkin liittyy tähän elämän suunnitteluun, järjestelyyn ym. täydellisyyspyrkimyksiin, että vaikea myöntää epäonnistuneensa. Siis tavallaan koen, että jos jotain on aloitettu, niin hommahan täytyy viedä loppuun asti. Aika kummallista tosikkomeininkiä. 😳

Ensin ajattelin otsikosta, että onpas erikoinen aihe. Mut lukiessa sitte hokasin, et voihan vehnä.. minulla on ollu ja osittain on samoja tuntemuksia!

Itsellä kun on kauan aikaa sitten hommannu välineet ja vermeet siihen harrastukseen ja joskus harrastanutkin sitä aktiivisesti, saihan siitä hyvän fiiliksen ja kunto pysy hyvänä, ja itsteluottamus ja "ego" oli kohdallaan 😳. Vaikkei siis mikään tarve ole näyttää sitä että harrastaa jotain miehekästä lajia muille, niin se minkä itseluottamuksen tunteen se itselle toi oli iso asia, ja kun sen itse tiesi. Ja sillä ei sitten kestä itseluottamus tai joku myöntää ettei jaksa tai kiinnosta enää harrastaa. Ja tietynlainen täydellisyyteen pyrkiminen siinä ehkä oli myös.. heti, nopeasti ja täysillä ja kova halu olla hyvä siinä mitä tekee.

Ja sekin ehkä, et jos jotain alotetaan niin viedään loppuun asti. Nykyään ajatukset on muuttunut ja voihan sitä jotain vain kokeilla ja todetakkin että oli ihan siistiä ja joskus vois ehkä jatkaa kun on aikaa ja jaksaa perehtyä paremmin jos hyvittaa.

Oppinu virheiden kautta olemaan mitä on ja yrittään nauttia enempi hetkestä ja harrastuksissakin siitä tekemisen hetkestä.

Jupiteri kirjoitti 22.4.2013 19:26
Ensin ajattelin otsikosta, että onpas erikoinen aihe. Mut lukiessa sitte hokasin, et voihan vehnä.. minulla on ollu ja osittain on samoja tuntemuksia!

Itsellä kun on kauan aikaa sitten hommannu välineet ja vermeet siihen harrastukseen ja joskus harrastanutkin sitä aktiivisesti, saihan siitä hyvän fiiliksen ja kunto pysy hyvänä, ja itsteluottamus ja "ego" oli kohdallaan 😳. Vaikkei siis mikään tarve ole näyttää sitä että harrastaa jotain miehekästä lajia muille, niin se minkä itseluottamuksen tunteen se itselle toi oli iso asia, ja kun sen itse tiesi. Ja sillä ei sitten kestä itseluottamus tai joku myöntää ettei jaksa tai kiinnosta enää harrastaa. Ja tietynlainen täydellisyyteen pyrkiminen siinä ehkä oli myös.. heti, nopeasti ja täysillä ja kova halu olla hyvä siinä mitä tekee.

Ja sekin ehkä, et jos jotain alotetaan niin viedään loppuun asti. Nykyään ajatukset on muuttunut ja voihan sitä jotain vain kokeilla ja todetakkin että oli ihan siistiä ja joskus vois ehkä jatkaa kun on aikaa ja jaksaa perehtyä paremmin jos hyvittaa.

Oppinu virheiden kautta olemaan mitä on ja yrittään nauttia enempi hetkestä ja harrastuksissakin siitä tekemisen hetkestä.

Hei Jupiteri!

Niin minulla tämä jotenkin kietoutuu seuraavanlaisiin asenteisiin jotka opittu kotona:
- Pitää jaksaa tylsiäkin asioita, elämä ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista.
- Jos avioon mennään, niin se on sitten hautaan asti. 😎
- Järjestelmällisyys, pitkäjänteisyys jne. ovat hyveitä kun taas lyhytpinnaisuus kuvaa luonteen heikkoutta. 😋

Eli harrastuksetkin muodostuvat helposti pakonomaiseksi suorittamiseksi, joita ei enää tee hyvästä fiiliksestä rentoutuakseen vaan "velvollisuudesta". Hommahan ei pitkään jaksa kiinnostaa tältä pohjalta. Tiedostan hyvin, että harrastuksien tarkoitus pitäisi olla tuottaa mielihyvää, hienoja kokemuksia, rentouttaa ansiotyön vastapainoiksi jne - ei siis olla päivätyö numero 2.

Kuitenkin kitkuttelen harrastuspuolellakin turhan pitkään asioissa, jotka eivät enää jaksa aidosti motivoida. Haluaisin elää enemmän tässä hetkessä, kokeilla erilaisia asioita hetken mielijohteesta jne. Helpommin kuitenkin sanottu kuin tehty. Ei kai sitä silmänräpäyksessä muututa rationaalisesta "tosikosta" hetkessä eläväksi elämäntapataiteilijaksi. 😟

Noh pakko avautua tämmöisestäkin aiheesta. Ehkä asioiden kirjoittaminen julki auttaa edes yhden pienen askeleen kohti rennompaa elämänasennetta.

Uskomatonta! Olen miettinyt ja miettinyt ja tehnyt vaikka mitä että saisin varmuuden siitä että "harrastukseni" (joka välillä oli jopa kuviteltu työkin) on tullut tiensä päähän enkä enää kykene tekemään sitä. Se on henkistä hommaa ja siihen tarvitaan paljon kaikenlaisia tarvikkeita. Ja ennenkaikkea siihen tarvitaan innostusta, joka on minulla nyt ollut ihan lopussa pitkän aikaa. Olen kuitenkin pakottanut itseni jatkamaan, ihan sen takia kun ajattelen että petän itseni, läheiseni kun en käytä "lahjaani" hyödyllisesti ja kehitä itseäni vielä paremmaksi, olen kiduttanut itseäni huonolla omalla tunnolla kun en jaksa tehdä sitä enää. Mielenkiintoa on vähän jäljellä, mutta ei tahtoa tehdä. Ja toinen asia on se että häpeän sitä että innokkaana aloitin tekemään tätä ja nyt inhottaa kun pelkään että olen vain kuvitellut olevani hyvä siinä, jos en olekaan, jos vain kuvittelen.
Ehkä tämä on vain pelkoa että menettää kunnioituksen omissa ja muiden silmissä? Ei se tuotakaan saanut vietyä loppuun, kesken lopetti.
Häpeäkö se on joka pistää nyt elämään valheessa, olen tekevinäni jotain vaikka en tee.
Kiitos aloittajalle, tämä oli taas johdatus, että pitkästä aikaa tulin tänne lukemaan kirjoituksia. Uskon johdatukseen ja siihen että saan avun kun rukoilen. Se, miten tämä asia etenee on vielä edessä ja en sitä tiedä. Laitanko homman tauolla ja reilusti sen myönnän muille, vai miten sen teen. Kyllä minulle tulee ikävä sitä työtä, kun se antoi paljon ihania onnistumisen tunteita.

Aloittajan kysymys kyllä herätti minussa uusia ajatuksia, miten ihminen pikkuhiljaa voi ajautua sellaiseen että jopa mielenterveys voi järkkyä. Jos on jääräpää luonne eikä kykene luopumaan jostain mitä on tehnyt joskus, eikä kykene tunnustamaan että jokin tekeminen, asia ei vain enää ole terveellä pohjalla.
Muistan nuoruudessani kun lähipiirissä oli henkilö joka käveli pitkiä matkoja, lenkkeili, mutta hän lenkkeili kymmeniä kilometrejä päivässä. Aamulla ja illalla. Ihmettelimme sitä ja vaikka lääkäri kielsi ettei saa enää kävellä niin pitkiä matkoja kun oli tullut jotain kulumaa yms. niin ei hän kyennyt lopettamaan, en tiedä miten hänen loppujen lopuksi kävi, mutta säälin hirveästi.
Olen kyllä aikamoiseen solmuun itseni saattanut, se mikä joskus antoi mielihyvää ja sai irtautumaan arjesta, sai unohtamaan hetkeksi masennuksen ja ahdistuksen. Nyt kun tätä kirjoitan niin niinhän se oli, terveyteni parantui ja tuo harrastus oli yksi siihen vaikuttavista tekijöistä. On oltava jokin mukava harrastus mitä tekee silloin kun on muutoin henkisesti heikoilla ja tiukoilla.
Nyt kun en enää tarvitse pakotietä ongelmista, niin tästä alkaa tulla ongelma kun ahdistun hirveästi kun yritän itseäni pakottaa jatkamaan, enkä uskalla lopettaa.
Kyllä kait se on sieltä menneisyydestä ja niistä kaikesta opeista mitä nuorena ja lapsena sai kuulla, ettei saa luovuttaa vaan pitää jatkaa. Miksi? Silloin se oli paikallaan, piti lukea ammatti, eikä saanut lopettaa jos kyllästyttikin joskus, koska se saattoi olla vain hetkellinen tunne. Samoin oli avioliitossa, ei hetkellisten kyllästymisten takia luovutettu, koska se tunne saattoi mennä ohi. Ja menikin, kun kaikki päivät ei ole samanlaisia. Erosin kuitenkin viimein kun alkoholi oli liikaa mukana siinä touhussa. Ja työ jota tein oli liian raskasta minulle. Eli takana on monta luovuttamista, en olekaan jaksanut loppuun saakka olla niissä. Ja olen kokenut ne täydellisenä epäonnistumisena elämässä, vaikka ne oli pakko tehdä. Mikähän luonnevika minussa on kun koen kaiken epäonnistumisena elämässä ja häpeänä jos lopetan tai luovutan jotain?
Tässä kun kirjoitan niin tajuan kuinka ahdistavaa sellainen on ettei voi mistään luopua tuntematta epäonnistumista ihmisenä?

Minulla on harrastus jonka sain perinnöksi. Sen ei ollut tarkoitus olla harrastus vaan minulle elinkeinoni eli työ. Mutta olen muuta alaa opetellut enkä enää perintöäni muuta kuin harrastan.
En siinä ole mitenkään täydellinen, olen kirjoista alan opetellut ja mukana hommassa aina välillä. Muuten sitä hoitaa palkkaamani henkilö. Mutta silti harrastus on mielessä joka päivä, siksi se ehkä on rasitus. Tyyliin pitäisi sille jotain tehdä.

Usein kyllä käy mielessä, että voisin sen lopettaa. Kukaan ei kai minua mistään syyttäisi, paitsi itse tietenkin. En ole tekemässä lapsia, joten harrastus loppuu kuolemaani kuitenkin.