Vaikea äitisuhde - irtiottoa?
Olen lähes keski-ikäinen nainen. Ongelmakseni koen suhteeni äitiini. Vanhempani erosivat ollessani viisivuotias ja jäimme sisareni kanssa äidilleni. Perheemme elämää on varjostanut isäni tekemä törkeä seksuaalinen hyväksikäyttö sisartani kohtaan, joka onkin sitten oma lukunsa. Perheemme jakautui kahteen leiriin, minä-äiti ja sisareni-isäni. Jako ilmeni siten, että minusta tuli äidin jatke hänen persoonalleen, johon hän peilasi kunniahimonsa ja toiveensa ns. täydellisestä ihmisestä. Olen aina ollut vastuunkantaja, siivooja, kuuntelija, suorittaja, miellyttäjä, hoivaaja, reipas, iloinen, urheilullinen, huumorintajuinen, älykäs, tekijä, itsenäinen asioiden huolehtija ynm. Kuitenkaan ikinä mitään tukea saava, näin koen. Kiitosta tuli teoista, kuitenkin aina sivulauseella, että paremminkin olisi voinut mennä. Äitini harrasti ja harrastaa syyllistämistä, manipuloimista. Nykyisin on käytössä jo lapsuudesta tuttu välinpitämättömyys ja tunnekylmyys. Jos yritän ottaa puheeksi tuntemukseni tai kokemukseni, alkaa armoton marttyyriys ja syyllistäminen hänen puoleltaan. Pelkään, että katkeroidun… Tunnen. että olen jäänyt ilman tukea, kannustusta, lämpöä, syliä, turvaa..henkisellä tasolla. Oma elämäni on ulkoisesti järjestyksessä, vieläkin sisälläni vain myllertää muistot lapsuudesta, nuoruudesta ja varhaisaikuusuudesta. Omat pohdintani syy-ja seuraussuhteista…yhtenä möykkynä… Kai tämäkin on eräänlainen avaus alkaa purkamaan tätä teemaa.. Haluaisin neuvoja hyvät ihmiset…???
Hmm. Kuvaat, että olet ollut täydellinen tyttö ja että olet antanut paljon kaikea vastuunkannosta hoivaukseen. Eikä sekään ole meinannut oikein riittää. Hyväksynnän ja hellyyden, niin henkisen kuin fyysisen, pitäisi kyllä tulla automaattisesti vanhemmilta...
Tukea on tarvinnut ehkä milloin kukin, hyväksikäyttö on repinyt perhettä ja sinulle tuen antaminen on "unohdettu".
Me ihmiset katkeroidumme helposti, kun annamme suhteelle jotakin ja sitten suhteesta ei tunnu saavan tarpeeksi takaisin (vrt. sinä ja äitisi). Sinä olet koittanut tehdä sen minkä olet voinut, ja koet jääneesi vaille riittävää tukea, empatiaa ja vastarakkautta...
Tuo herättää varmasti kiukkua ja pettymyksen tunteita, katkeruutta - se on ihan terve reaktio, kun suhde ei ole vastavuoroinen!
Otsikossasi mainitset irtioton. Sinulla ei tosiaan ole velvollisuutta pitää äitiisi _liikaa_ yhteyttä oman hyvinvointisi kustannuksella.
Oletkos kokeillut terapiaa, jossa saisit purettua tätä aihetta ja itseäsi? Eivät ne vanhat möykyt ja paha mieli sisältä minnekään katoa, ne pitää purkaa 🙂 Tsemppiä 🙂🌻
Äitisi tuosta tuskin muuttuu - päin vastoin vanhetessa ihmisestä tulee usein kuin "pikku lapsi", joka voi olla kyvytön antamaan sinulle tarvitsemaasi tukea.
Kysyin kerran omalta psykologiltani, miten jaksaa tukea toista ihmistä: olin uupunut ja hiukan äreäkin, kun yritin kaikkeni ymmärtää ja tuettava vain syyllisti. Minäkin koen olevani täydellisyyden tavoittelija.
Hei, juuri eilen kuuntelin Tv7 kautta nettitv:n kautta ohjelmaa "Katso minä luon uutta" - Äitisuhteen vaikutus naisiin - opettaja Kyllikki Koskela - sisäisen eheytymisen sarjasta. Asiaa 🌻🙂🌻
Lähetin viestin Äitisuhteen vaikutuksesta naisiin - ohjelma löytyy nettitv7 kautta; - klikkaamalla ohjelmat - keskiviikko - - - klo 21.10 -Katso minä luon uutta...Toivottavasti saat ajatuksiisi jotain uutta🌻🙂🌻
Minä en osaa tässä asiassa oikein neuvoa, mutta halusin kuitenkin kertoa ettet ole ainoa jolla on ongelmallinen äitisuhde.. Minä en tunne saaneeni koskaan elämässäni minkäänlaista tukea ja ymmärrystä omalta äidiltäni ja muistan vieläkin hyvin elävästi kuinka paljon aikaisemmin vihasin äitiäni. Siis todellakin vihasin.
Puolet lapsuudesta/nuoruudesta halusin päästä eroon tuosta hirviöstä ja muistan joskus myös itkeneeni ja miettineeni "miksei äiti rakasta mua". Äitini takia muutin yli sadan km päähän pois kotoa jo 15-vuotiaana ilman minkäänlaisia tulevaisuuden suunnitelmia ja olin vain onnellinen ettei tarvinnut enään asua samassa talossa äidin kanssa.