Nyt se täytyy vihdoin tunnustaa. Olen rakastunut. Toiseen mieheen. Tilanne on siinä mielessä hallinnassa, että kyseessä on vain minut tunteeni, salassa sisimmässäni. Olemme samalla työpaikalla ja näemme arkena paljon. En ole lähestynyt kosketuksella enkä millään tavalla häntä, mutta vetovoima on valtava. Rakastan myös omaa miestäni, paljon. Tämä toinen mies tuntuu vain ymmärtävän minua, kuuntelee ja keskustelee. (Minusta) tuntuu että meillä on joku hassu yhteys. En osaa selittää. Sisälläni kävi värähdys jo silloin kun näin hänet ensi kertaa. En millään muotoa ajatellut että tapaisimme uudestaan tai että tunteeni syvenisivät näin nopeasti. Kyse on ollut viikosta ja viikko on poikkeuksellisen lyhyt aika. Jotenkin olemme vain ajautuneet tähän tilanteeseen. Olen nyt jo surullinen koska tiedän hänen lähtevä pois. Olen myös järjettömän mustasukkainen, missä ei ole myöskään mitään järkeä. En vain voi tunteelle mitään, se iskee välittömästi kun tajuan olevani ilman hänen seuraansa ja tiedän hänen olevan toisen naisen seurassa. Hän ei ole millään tavalla tilivelvollinen minulle, haluaisin kuitenkin kiukutella ja olla ilkeä häne seurassaan. Olen huomannut että on myös alkanut hakeutumaan seuraani ja puhumaan minulle asioistaan, kuten minä hänelle. Tuntuu (edelleen vain minusta) että pystymme luottamaan ja nojaamaan toisiimme, vaikeissakin asioissa. Olen pystynyt selittämään hänelle asioita elämästäni joita en ole kertonut kellekään toiselle. Yleensä peitän tunteeni enkä puhu asioistani ulkopuolisille. Olen siis pystynyt ilman häpeää ja pelkoa kertomaan sellaisia asioita, jotka olen haudannut syvään, koska ihmiset eivät ymmärrä. Miksi hän tuntuu ymmärtävän?Haluaisin kuulla hänen tunteistaan lisää, mutta enhän tietenkään voi mennä kysymään enkä vaatimaan vastauksia kysymyksiin joita minulla ei ole oikeus kysyä. Hän on hyvin erilainen kuin kukaan tuntemani mies, hieman vanhempi ja paljon kokennut. Myös hyvin herkkä. Olen tosiaan huomannut että hän avautuu pikkuhiljaa. En ole painostanut, en kysellyt, en hakeutunut seuraan, vaan koittanut antaa tilaa ja rauhaa ja kääntää monelle tilanteelle selkäni, mutta en vain pysty. Välillä tunnen hänen intensiivisen katseensa ja tunnen kuinka hän seuraa minua katseellaan. Sekin on jotenkin uskomaton tunne, en ole ennen kokenut vastaavaan. Vaistoan kun hän katselee minua. Tuntuu että jaloista lähtee voimat pois ja vatsa kääntyy ympäri. Siksi pitääkin olla itse vahva ja pysyä tilanteesta erillään, koska rehellisesti sanottuna, jos miehen mielessä pyörii samanlaisia ajatuksia, en tiedä kuinka pystyisin vastustamaan ja sanomaan ei. En usko että voisin. Ja kyse ei ole siitä etteikö mies ole herrasmies. Kyse on siitä, että jos tilanne sattuisi omalla painollaan kehittymään, minussa ei olisi tahdonvoimaa. Siitä olen varma. Aion nyt kirjoittaa tämän asian pois, ja kirjoittaa sen tänne. Täällä nämä tunteet eivät satuta ketään, saan ne pois sisimmästä.