Nyt se täytyy vihdoin tunnustaa. Olen rakastunut. Toiseen mieheen. Tilanne on siinä mielessä hallinnassa, että kyseessä on vain minut tunteeni, salassa sisimmässäni. Olemme samalla työpaikalla ja näemme arkena paljon. En ole lähestynyt kosketuksella enkä millään tavalla häntä, mutta vetovoima on valtava. Rakastan myös omaa miestäni, paljon. Tämä toinen mies tuntuu vain ymmärtävän minua, kuuntelee ja keskustelee. (Minusta) tuntuu että meillä on joku hassu yhteys. En osaa selittää. Sisälläni kävi värähdys jo silloin kun näin hänet ensi kertaa. En millään muotoa ajatellut että tapaisimme uudestaan tai että tunteeni syvenisivät näin nopeasti. Kyse on ollut viikosta ja viikko on poikkeuksellisen lyhyt aika. Jotenkin olemme vain ajautuneet tähän tilanteeseen. Olen nyt jo surullinen koska tiedän hänen lähtevä pois. Olen myös järjettömän mustasukkainen, missä ei ole myöskään mitään järkeä. En vain voi tunteelle mitään, se iskee välittömästi kun tajuan olevani ilman hänen seuraansa ja tiedän hänen olevan toisen naisen seurassa. Hän ei ole millään tavalla tilivelvollinen minulle, haluaisin kuitenkin kiukutella ja olla ilkeä häne seurassaan. Olen huomannut että on myös alkanut hakeutumaan seuraani ja puhumaan minulle asioistaan, kuten minä hänelle. Tuntuu (edelleen vain minusta) että pystymme luottamaan ja nojaamaan toisiimme, vaikeissakin asioissa. Olen pystynyt selittämään hänelle asioita elämästäni joita en ole kertonut kellekään toiselle. Yleensä peitän tunteeni enkä puhu asioistani ulkopuolisille. Olen siis pystynyt ilman häpeää ja pelkoa kertomaan sellaisia asioita, jotka olen haudannut syvään, koska ihmiset eivät ymmärrä. Miksi hän tuntuu ymmärtävän?Haluaisin kuulla hänen tunteistaan lisää, mutta enhän tietenkään voi mennä kysymään enkä vaatimaan vastauksia kysymyksiin joita minulla ei ole oikeus kysyä. Hän on hyvin erilainen kuin kukaan tuntemani mies, hieman vanhempi ja paljon kokennut. Myös hyvin herkkä. Olen tosiaan huomannut että hän avautuu pikkuhiljaa. En ole painostanut, en kysellyt, en hakeutunut seuraan, vaan koittanut antaa tilaa ja rauhaa ja kääntää monelle tilanteelle selkäni, mutta en vain pysty. Välillä tunnen hänen intensiivisen katseensa ja tunnen kuinka hän seuraa minua katseellaan. Sekin on jotenkin uskomaton tunne, en ole ennen kokenut vastaavaan. Vaistoan kun hän katselee minua. Tuntuu että jaloista lähtee voimat pois ja vatsa kääntyy ympäri. Siksi pitääkin olla itse vahva ja pysyä tilanteesta erillään, koska rehellisesti sanottuna, jos miehen mielessä pyörii samanlaisia ajatuksia, en tiedä kuinka pystyisin vastustamaan ja sanomaan ei. En usko että voisin. Ja kyse ei ole siitä etteikö mies ole herrasmies. Kyse on siitä, että jos tilanne sattuisi omalla painollaan kehittymään, minussa ei olisi tahdonvoimaa. Siitä olen varma. Aion nyt kirjoittaa tämän asian pois, ja kirjoittaa sen tänne. Täällä nämä tunteet eivät satuta ketään, saan ne pois sisimmästä.
Tämä kirjoittaminen helpottaa selvittämään päätä. Viikonloppu tuntui todella vaikealta tämän kaiken sisäisen myrskyn keskellä, ihan kuin maailma olisi jaettu kahtia. Toetutan samoja asioita, mutta olen vahvati muualla, jossain kauniissa ja todellisessa, mutta en kuitenkaan...Vaikeaa. Kuitenkin sain vahvimman painolastin purettua ja selkeytettyä kuviota itselleni. Ehkä tärkeintä, sain vihdoin myönnettyä itselleni, mistä on kyse. Ja tästä olen nyt aivan varma; rakkaudesta.
En tunne syyllisyyttä tunteista, koska tunteet ovat aina aitoja ja oikeita eikä niitä voi päättää tai estää syntymästä.Vakavan masennuksen jälkeen elämä on syventynyt, sitä ymmärtää enemmän ja on paljon armollisempi itselleen. Osaan myös nauttia tästä tunteesta, koska meni niin pitkään etten tuntenut mitään. Kaikki tunteet ovat kuitenkin elämää ja ilman tunteita elämä ei ole minkään arvoista, sen olen kokennut. Jostain syystä tämä ajatus kumpuaa vahvasti esille, ja siitä seuraa kiitollisuus; saan kokea.
Pahalta näyttää; olen korviani myöten rakastunut. Meillä on mukavaa yhdessä, ihanaa, kivaa. Olin vapaalla useamman päivän ja kun maanantai koitti, suorastaan hehkuin koska tiesin että näen hänet. Töissä etsin koko ajan katseellani ja koitin keksiä miten nähdä. Vaikeaa oli...ja kohta hän on poissa. Koitan nauttia joka hetkestä, jonka tunnen.
Ristiriitaista...
Koska olen käynyt läpi vaikean masennuksen, tiedän miltä tuntuu vihata elämää ja haluta pois, päivästä toiseen. Onko siis väärin kun en tunne syyllisyyttä, tunteistani. Tunteista. Sitähän elämä on, tunteita ja tuntemista. Iloitsen jokaisesta päivästä ilman sitä järkyttävää inhoa, ahdistusta ja tustaa. Ja iloitsen siitä että saan kokea näin.
Sanallakaan en ole lähestynyt, en koskenut en vihjaillut, en mitään. Olen niin irti kuin pystyn ja niin asiallinen kuin pystyn. Mutta vetovoimaa on hankala peittää, ja ymmärrystä hankala verhota. Jos toinen ymmärtää sinua ilman sanoja?? Ja molemmat tietää sen. Päivät menevät kuin kuplassa. Elämme jossain toisessa maailmassa työpäivän ja sitten palaamme arkeemme, joka on molemmilla hyvin erilaista.
Aion silti lähestyä tätä onnen ja ilon kautta, en häpeän ja syyllisyyden. Miksi häpeisin ja tuntisin syyllisyyttä jostain kauniista tunteesta, joka tuo iloa. Kysymyshän on vain tunteesta, ei toiminnasta. Ja yksipuolisista ajatuksista, joita en kerro kenellekään. En ole kertonut edes siskolleni, ystävilleni, en kenellekään. Tämä asia kuuluu vain minulle.
Jos kertoisinkin, tiedän että asia vedettäisiin lokaan. Kukaan ei ymmärtäisi sitä kaunista puolta. Minulla on hieno mies, meitä on aina pidetty superonnellisena toisilleen sopivana parina. Ja olemme sitä olleetkin, tapasin hänet 25 vuotiaana, kun elämä oli sekaisin. Luotin vaistooni ja lähdin yhteiselle matkalle. Meillä oli vaikeaa, todella vaikeaa masennukseni takia. Sitten tuli muitakin mutkia matkaan, viimeisimpänä kohdunulkoinen raskaus. Olen aina ajatellut että selviämme kaikesta mitä maailma heittää vastaan.
Mutta selviämmekö erilleen kasvamisesta ja minun itsenäistymisestä??
mustasukkaisuus on kamala tunne!! Se syövyttävä mustasukkaisuus, facessa pitää roikkua, katsella onko hän keskustelussa, koska hän tulee keskusteluun, huomaako hän minun olevan online. Ja polttava, kuristava tunne kun näen hänet erään toisen naisen kanssa. Olen koittanut pitää etäisyyttä, mutta eräitten vaikeitten työasioiden selvittämisen takia olemme viettäneet taas pari iltaa tiiviisti. Ja voi että .... tämä on kamalaa. Pystyn kyllä hillitsemään itseni, siitä ei ole kysymys. Tai kysymys on oikeastaan siitä että nyt on iskenyt kalvava epävarmuus siitä, mitä hän ajattelee!! Pitää minua typeränä, säälittävänä, naurettavana, tunnen itseni naurettavaksi ja silti NIIIIIIN mustasukkaiseksi. Tiedätte varmaan tunnevyöryn. Työn ja perheen pystyn hoitamaan, mutta en tätä ylimääräistä ajatusten kolmatta pyörää.
Enkä pääse ajatuksista eroon. Nyt olen onnistunut olemaan keskustelematta. Onnistunut olemaan ottamatta aktiivisesti kontaktia vaan yrittänyt antaa elämän viedä ja tilanteiden kehittyä. Ehkä mennään askel kerrallaan!! Jo se että en koita etsiytyä seuraan on voitto.
Kyllä tämä tästä. Tiedän kärsiväni kun hän lähtee, pääsen kyllä yli. Mutta tuskaa tiedossa. 😑❓
Päivittäin näemme edelleen ja koitan pitää pään kylmänä. Nyt olen päässyt sellaiseen staattiseen tilaan, että hyväksyn asian ja tiedostan ajattelevani toista miestä. Pitänee lisätä, että sanakaan en ole sanonut mitään sopimatonta ja käyttäytynyt muuta kuin asiallisesti. Sehän ei ole miehen vika mitä minun päässäni liikkuu. mutta olen saanut tasapainon siitä mitä päänsisälläni liikkuu. Sallin itseni ajatella ajatukseni ja tuntea tunteeni, muuta keinoa kai päästä asian yli ei ole. Skenaariossa on vain yksi pieni mutka; tulemme erittäin hyvin toimeen ja meillä on hauskaa. Hän myös ymmärtää minua. Toisaalta, ystävyys on arvokkaampaa, näin ajattelen.
Oikeastaan olen onnekas että mies ei tiedä ajatuksiani, koska näin varmasti tilanne pysyy staattisena ja tasapainoisena.
Jäädään katsomaan taas.
vaikka itse päätänkin, en voi hallita elämää!! Meidät molemmat heitettiin sellaiseen tilanteeseen töissä, että sitä on ollut pakko käydä läpi vapaa-ajalla ja olemme jakaneet asiaan liittyvän järkytyksen, lähinnä hän on tukenut minua.
Olisi helpompaa jos kyse olisi jostain fyysisesta, toki se vetovoima on valtava, en voi kieltää. Mutta kyse on jostain ihan muusta. Ja pystyn kyllä olemaan erossa, kunhan emme joudu tekemisiin, mutta tuollainen järkytys lähentää, koska siinä mennään henk.koht tasolle, ohi työminän.
Ja pahinta on että uskon että en kuvittele asiaa, vaan se on totta. Minullehan itselle tämä raastavinta on. En todellakaan aio lähestyä naimisissa olevaa miestä. Joten kidun hitaasti ja elän kaksoiselämää, en kuitenkaan aio sanoa miehelleni mitään näistä voimakkaista tunteista, koska mies muuttaa parin viikon päästä pois paikkakunnalta emmekä näe enää.😯🗯️
Pomppasin tänne, kun viittasit omaan ketjuusi toisessa ketjussa. Tilanne on siis muuttunut.
Onko teillä lapsia? Mietin vain vaikuttaako tämä tilanne mahdollisesti muihin, kuin aikuisiin osapuoliin. Asiat ovat usein hieman mutkikkaampia, kun mukana on lapsia.
Muuttiko mies toiselle paikkakunnalle?
Vastaan itselleni, siellähän se toisessa ketjussa on, muutti. Tapaatteko vielä työkuvioissa vai vain sovittaessa, mietin sitä, että välillä kohtelette teoisianne huonosti, joten ilmeisen usein kuitenkin tapaatte. Tämä huono kohtelu johtunee tilanteen hankaluudesta ja ehkäpä jopa omantunnonkysymyksistä, tilanne ei kuitenkaan ole puolisoille avoin ja ehkä kertomastasi yrityksistä ottaa etäisyyttä, puolin ja toisin. Sanoit:"Enkä minä tuhoa omaa avioliittoani". Oletko ajatellut, miten selviät mahdollisen syyllisyydentunnon kanssa, tosin aiemmin kerroit, ettei niitä ole.
Kerrrot läpikäyneesi vaikean masennuksen. Olen monesti miettinyt masennuksen yhteyttä pettämisiin. Kuten tiedetään masentuneen mieliala hyvin matalalla ja tämä koittaa pysyä pinnalla tavalla tai toisella. Ehkä jotkut tässä tilanteessa sortuvat syrjähyppyhin ja ihastuksiin, koska ne tuovat mielihyvää. Usein tosin vain lyhytaikaista ja se saattaa potkaista takaisin todella pahasti, mutta ei sitä ehkä siinä hetkessä mieti.
Onko sinulla tuntumaa siitä, miten miehesi suhtautuu ylipäänsä uskottomuuteen? Onko hän esim. kovin jyrkkäkantainen asian suhteen?
Kiitos vastauksestasi joku toinen. Meillä on lapsia, pieniä sellaisia.Sekin on yksi syy miksi en aio kertoa. Mieheni on todella selkeä tässä asiassa; jos pettää, hän jättää. Hän ei asiassa tunne armoa vaan pakkaisi heti tavaransa ja saattaisipa jopa ottaa lapset mukaan.
Toinen asia minkä tiedän on myös se että tämä tuhoaisi hänet. Siksi minun on helpompi ajatella sitä että kestän syyllisyyden ja omantunnon kolkutukset.
En tiedä miksi tämä menee näin; kun mies muutti hän alkoi viestitellä ikävöivänsä minua, kutsuu kylään, jne. Pari yötä muuton jälkeen sain what upissa viestiä että hän ikävöi minua, samantien hän kutsui minut jouluksi uuteen kotiinsa jne. Hän on ystävällinen, hellä ja tunteikas, ja toisinaan niin julma. En aina ymmärrä hänen käytöstään. Itsellekin on käynyt selväksi että hän ei ole minua varten, hän ei ole se oikea.
Luulen että tällä on paljonkin tekemistä masennukseni kanssa, parantuneen sellaisen. Luulen että joissakin asioissa minun on mentävä yli aitojen jotta löydän tasapainon monien asioiden kanssa. Tämä on yksi niistä. Vaikka se kuulostaa hassulta, tämä on tuonut jotain hyvääkin; minusta on tullut epäitsekkäämpi, hellempi, ajattelen perheeni ja puolisoni tarpeita enemmän, voisi jopa sanoa että parisuhteemme on parantunut.
Hei
Minun huomiotani kiinnitti tuo että aviomiehesi on jakanut kanssasi vakavan masennuksen. Masennuksia on monenlaisia, itsellänikin on ollut nuoruudessa masennusdiagnoosi mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen helvettiin joka on tullut sairastuttuani uudelleen, tällä kertaa vakavammin. Mieheni on omaishoitajani ja joutuu suihkuttamaan, syöttämään, tekemään ruokalistat, ulkoiluttamaan, Toki taistelen ja teen kotityöt, ruuanliton, kaupassa käymisen ja tiskauksen. Mutta jos sinun miehesi on joutunut kannatteleman sinua, pitämään sinua hengissä, valvomaan ettet tee itsemurhaa, pesemään ja pukemaan ja hän vielä on rinnallasi niin osoita kaikki rakkautesi ja kiitollisuutesi hänelle että hän on sinut pelatnut. Omaishoitajan osa ei ole helppo, se on taakka jota ei anneta kuin vahvimmille meistä. Sellainen rakkaus ansaitsee elinikäisen kiitollisuuden ja uskollisuuden, kenenkään rakkaus ei ole niin tulessa koeteltu kuin vakavasti masentuneen puolison. Fyysisten sairauksien hoitaminen on helppoa siihen verrattuna.
Arka, olet täysin oikeassa ja olen koko ajan tiennyt että jaan elämääni poikkeuksellisen hienon miehen kanssa. Hän on tehnyt kaiken tuon ja enemmänkin. Masennus on niinmonitahoinen juttu, että sitä on vaikeaa selvittää eikä siitä toipuminenkaan ole yksinkertaista ja mustavalkoista. Kun siitä paranee, tuntuu kuin verho olisi vedetty edestä etkä tiedä enää miten maailma toimii... En osaa selittää, hämmennys ja tunteiden sekasorto on valtava.
Kuten sanottu, rakastan miestäni, syvästi. Koen että asiat ajautuivat tähän pisteeseen osittain juuri masennuksesta toipumisen takia. Meillä on vahva liitto...ja meillä menee hyvin. En koe avioliitossa ongelmaksi kuin sen että mieheni on hiljainen, ei voi sanoa edes puhumaton tai mykkä, vaan pelkästään hiljainen. Hänestä on hyvin vaikea saada irti sitä mitä mielessä liikkuu kun itse taas saatan pulputtaa illan ajatuksiani saamatta vastausta.
Elän jotain repivää itsenäistymisen ja oman polun ja vahvuuksien löytämisen aikaa..ehkäpä valitsemani reitti ei ole se paras mahdollinen. En kuitenkaan jaksa tuomita tai vihata itseäni. Elämässä on niin montaa harmaan aluetta että sitä ei voi määritellä yksipuolisesti.
Hei Tiitiäinen
En minäkään sua tuomitse, ei tulis mieleenikään j alan ymmärtää paremmin tilannettasi kun kerroit ettei miehesi oikein puhu. Varmaan tuntuu ihanalta jos löytää miehen jonka kanssa voi puhua. Vaikea tilanne. Mulla on ollu kymmenvuotinen avoliitto josta kaksi lasta ja ainoa mitä kadun on etten eronnut aikaisemmin. Ymmärrän eronkin. Mutta tosiaan tämä uusi mieheni, kaksikymmentä vuotta ollaan pian oltu yhdessä, on tosiaan ollut rinnallani helvetissä ja on vieläkin ja osoittaa avoimesti rakkauttaan joka päivä. Toivoisin niin että miehesi puhuisi enemmän, se helpottaisi varmaan sinua. Mutta en epäile etteikö hän rakastaisi silti sinua vaikkei paljon puhukaan. Aika näyttää miten asiat kehittyvät, kirjoittele vielä.
Hei,
en oikeastaan ajatellut että tuomitset minua, arka. Taidan itse tehdä niin, olen aika armoton itseäni kohtaan. Tämän kuulin jo terapiassa monen monta kertaa. Masennus on kyllä viheliäinen sairaus, koen että olen päässyt siitä kuiville; en ole romahtanut rankan syksyn jälkeen vaan pärjännyt ihan hienosti asioitten kanssa.
Tällä hetkellä päällimmäisenä on kova suru ja ikävä sen toisen luo, vaikka olen jo päättänyt että asialle tuli piste uutena vuotena. Sain sellaista shokkihoitoa että pitäisi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja antaa asian olla. Se on vain kovin vaikeaa; mieli on muualla, tunteet ristiriitaisia ja sekaisin, olo painava ja tietysti myös syyllinen. En oikein osaa eritellä tätä asiaa. Toisaalta tuntuu että pitäisi tunnustaa, olla avoin ja kertoa. Toisaalta tuntuu että ei. Se olisi itsekästä koska silloin räjäyttäisin rikki kolmen ihmisen elämän helpottaakseni omaa vointiani. Että minun nyt kuuluu kärvistellä ja saada ajatukseni ja tunteeni järjestykseen.
Kaipaukselle en voi mitään. Kaipaan sitä toista miestä, välillä niin että ihoa särkee ja usein nukahdan illalla miettein miten hauskaa meillä välillä oli. Nyt tuntuu uskomattomalta että elin tuollaisen vaiheen elämässäni. Syksy oli hieno; ihastus oli niin voimakas. Ja ensimmäistä kertaa lävitseni meni salama kun näin itselleni ventovieraan ihmisen. En kadu, vaan tunnen syyllisyyttä epärehellisyydestäni kumppaniani kohtaan. Ja kadun sitä että hölmöilin niin että saatoin menettää rakkaan ystävän tässä miehessä. Olimme aika epäsuhta pari...mutta keskinäinen ymmärrys löytyi ja saimme molemmat jotain ystävyydestämme. Minun täytyy kuitenkin ensin päästä sinuiksi eräiden tapahtuneiden asioiden kanssa.
Tuntuu uskomattomalta millaiseen soppaan sekaannuin syksyn aikana....moni asia oli minusta riippumaton, työhön liittyvä. Olimme kuitenkin tämän miehen kanssa usein tapahtumien keskiössä ja jotenkin asiat vain luisuivat siihen pisteeseen mihin luisuivat. Hän myös loukkasi minua pahasti ja sitäkin tässä kärvistelen, koittaen saada arjen palasia kasaan. Onneksi on lapset, jotka pakottavat ihmisen arkeen vaikka kuinka haluaisi luovuttaa ja itkeä ja vetää peittoa korviin. Tunnen oirehtivani....dissosiaation tuntemukset palailevat, siksi yritän tännekin kirjoittaa mahdollisimman rehellisesti jotta saisin kosketusta tunteisiini.
Olen ottanut yhteyttä työnohjaukseen, jotta pääsisin keskustelemaan edes työelämän muutoksista jonkun kanssa. 🌻🙂🌻🌻🙂🌻
Koitan sinnikkäästi olla louvuttamatta, vaikka masennuksen tunteet nostaa päätään...olen koittanut myös keskustella mieheni kanssa. Tuon oman ja kovin rakkaan. Mieleni on hieman sekaisin, ja tottakai läheiset sen huomaavat. Sisko tuumasi; sulla taitaa olla joku kriisi päällä. No, ihan oikeassa on. Tähän kriisiin liittyy myös se että en kertakaikkiaan tunnista itseäni; tätä kaunista, pärjäävää naista joka hoitaa työnsä, kotinsa ja lapsensa ja on saanut hyviä ystäviä. Olen ehkä edelleen se peiton alla piileskelevä arka tyttö, joka pelkäsi avata ovea ja mennä ulos, joka viilteli, oksenteli, pelasi, kärsi. Vuosia. Ja kovassa ahdistuksessa. Niin kovassa että meinasi henki mennä pari kertaa. Aika raadollista. Ehkä tämän takia olen itselleni myös armollinen. Elämä ei ole mustavalkoista...mitenkään.
Suurin rakkaus on tietysti omia lapsia kohtaan. Jotain niin täydellisen puhdasta ja myös parantavaa...Oma poikani tulee joka aamu halaamaan ja hymyilee aamusta iltaan. Hänestä saan voimia. Tyttäreni kanssa olen alkanut taas puuhailemaan ja keskittymään vain häneen. Saan voimaa näistä pikkuisista.
Miestäni kohtaan...tunnen suurta yhteenkuuluvuutta. Suurta lämpöä, hellyyttä, välittämistä, rakkautta. Kumppanuutta. Olemme menneet läpi niin monesta yhdessä. Hän minua tukien. Suhdettamme määrittelee uudestaan myös nämä minun elämäni suuret muutokset;
Hei taas,
kriisi, sitäpä juuri. Tällaiset tapahtumat ovat isoja asioita, "pettäjällekin". Kyllä siinä joutuu selkä seinää vasten ja kaivautumaan todella syvälle itseensä. Siinä risteilee monta asiaa ja tunnetta mielessä. Sanoit saaneesi shokkihoitoa; lusikka otettava kauniiseen käteen. Tämä toinen mieskö sanoin näin? Mitä tapahtui? Miksi hän loukkasi sinua? Näetkö vielä miestä työkuvioissa?
Mietin tuota masennustaustaasi. Syyllisyys on kova taakka kantaa, joten ole tarkkana mahdollisen masennuksen oireiden paluun suhteen.Onko sinulla lääkitys päällä? Tarkoitan oliko sinulla lääkitys masennukseen viimeksi, jos onko se lopetettu vai meneekö vielä ylläpitona? Onko hoitosuhde vielä olemassa?
Lapset, ihanat lapset. Itsellä toinen on murkkuiässä ja toinen esimurrosiässä. Itsellä tosiaan tilanne, etten kertonut parikymmentä vuotta sitten kännihölmöilystäni. Välillä adistuksessa tulee ajatus, että olen huijannut mieheni naimisiin ja hankkimaan lapsia kanssani, koska salasin tuollaisen asian. Olisikohan vaan tätä perhettä, jos olisin kertonut asiasta. Toisaalta taas, eipä olisi tuollaisia lapsia, jos he eivät olisi juuri minun ja mieheni kombinaatioita.