Niin, persoonallisuushäiriödiagnoosi on tosiaan tarpeen ja siihen voidaan terapialla vaikuttaa. Mutta... Häiriö on kysessä silloin kun se on haitaksi elämiselle ja se vaikuttaa AINA samalla tavalla ihmissuhteisiin. Kyseessa on tietynlainen pakkotoiminto. No, en tiedä osasinko tuon selittää niin kuin sen itse olen ymmärtänyt, mutta kuitenkin: vaativa persoonallisuus on normaalia, mutta ei aina mikään hoitoa vaativa häiriö.

Itse sain persoonallisuushäiriödiagnoosin, kun psykiatri ei muutakaan keksinyt. Se muka aiheuttaa väsymystä minulle! Itse asiassa lääkitys aiheutti väsymyksen, mutta sitä ei voi myöntää. Olisin saanut Kelan lähetteen terapiaan, jos olisin jaksanut juosta kunnallisilla jatkuvasti vaihtuvilla lääkäreillä ja olisin kiltisti ottanut tunteet tappavaa lääkitystä. En suostunut. Lähdin yksityiselle terapeutille, joka sanoi ettei minulla mitään persoonallisuushäiriötä ole ja minun pitää vain lopultakin saada tuntea tunteeni. Ne vain on rajuja, koska tunnen niitä ensimmäistä kertaa ikinä sellaisena kuin olisin lapsi.

Ketjun aloittajalle sanoisin, että käytä diagnoosia hyväksesi! Vaadi sitä terapiaa, kun kerran vaativa olet ja sinulle on sitä kerran määrätty. Älä vain jättäydy ilman hoitoa vain koska et pysty ilman yhteiskunnan tukea terapiaa kustantamaan. Tiedän minä kyllä, miten pahalta tuntuu olla viallinen mätäpaise yhden diagnoosin vuoksi....

Kyse on kuitenkin sinun elämästä!🙂👍🙂🌻

kiitos poropeukalo!,tuli kyyneleet silmiin silkasta mielihyvästä..sait sanottua paljon mikä helpotti minua.en ole hoksinu että ollaan sitte,turha tapella vastaan vaan on vaadittava ja ääneen.olen mikä olen ja antakaa mulle sitä mitä tarvin KUN olen se mikä olen.miksi en sitä saa?se kysymys minun pitää alkaa esittämään tästälähin.

Mitään diagnooseja ei oo keksitty sen takia,että lokeroitaisiin ihmisiä. Erittäin vahvasti korostuvat persoonallisuuden piirteet aiheuttavat usein haittaa ihmiselle itselleen ja heikentävät elänlaatua. Jokainenhan kärsii itse siitä,jos vaatii itseltään kohtuuttomia ja uuvuttaa itsensä, jne... Persoonallisuushäiriödiagnoosi antaa ongelmille nimen ja auttaa terapeuttia näkemään millaista apua potilas tarvitsee. Eli eiköhän diagnoosien tarkoitus ole hahmottaa ongelmia, ei tuomita tai lokeroida.

meebu,näinhän sen pitäisi mennä...minulle ei vaan vielä ole selvinnyt se hyvä mitä tästä pitäisi tulla ja elämänlaatuni kyllä meni kuoppaan seuraamuksineen ihan arkiasioissakin!sitä hyvää odotellessa...nyt kyllä vain lokeroituna...

itselläni todettiin vakava masennus ja vaativa persoonalllisuus.masennus on haitannut enemmän että olen pääsyt jo konttaamisesta kävely asentoon.se että todettiin vaativa persoonallisuus olen huomannut että kaikki mitä teen täytyisi tehdä hyvin ja loppuun asti,tai olla aloittamatta koko asiaa.koti pitää olla siisti,puhtaita vaateita pitaisi olla..mutta mitään pakko oireita ei minulla ole(esim.käsien pesu).tavallista arkea se haittaa tavalla että vaadin myös muilta saman katon alla eläviltä samoja asioita.jos olen siivonnut niin haluan että se lavuaari wc.ssä ei ole heti likainen.eli muutkin saa siivota omat jälkensä ja naputan mieluusti jos koti on sotkuinen.aina kun huomaan että mitä olen tekemässä otan askeeleen taakse ja mietin että räjähtääkö maapallo todella jos miehen sukat lojuu lattialla viikon?saatan kyllä jalalla siirtää ne sen sängyn viereen että hän huomais laittaa ne pyykkikoriin😝.itseäni välillä naurattaa koko tekemiseni.mutta on tilanteita jolloin minun vaativa persoonallisuus ei anna periksi.esim.nuorison käyttäytyminen.vaadin usein että he tervehtivät tulevia vieraita,eivät puhu heidän puheen päälle ja käyttäytyvät muutenkin korrektisesti.en tiedä onko se hyvästä vai pahasta.

raiko,kirjoitat aika tuttua juttua.enempi minua haittaa se mitä diagnoosista seurasi,olin yhtäkkiä outo ja sairas.josta seurasi kaikki ja mm.kykyni toimia äitinä!!!!!kyseenalaistettiin joka oli shokki.mikään arjessa ei ollut muuttunut minä vain yhtäkkiä olin syy kaikkeean maholliseen,sellaiseenkin mitä ei viel'ä edes ollut...enempi minua masennus itseäni pelottaa ja miten jaksan nyt tässä puristuksessa jossa haetaan syyllistä,väärin tekijää ja epäkohtia jotka voisivat johtua minusta!kukaan ei tajua mitä tämä tekee minulle!en jaksa ajatella kuin hetken kerrallaan ja silti minun pitää jaksaa taistella .tukea ei tule eikä mikään mikä auttaisi minua selviämään,ennen tätä diagnoosikohua ei tarvinnut tapella olematonta vastaan,nyt ne ongelmat oikein tekemällä tehdään.tätäkö on se suomalainen terveydenhuolto ja ihmisarvo!aivan kuin olisin saastunut,jota pitää karttaa ja suojella omat lapsenikin minulta saastalta,ei ne voi lapsetkaan sitä ymmärtää kun niiltä kysellään aivan päättömiä juttuja.

Hei!
Diagnoosin kanssa on hankala elää. Minulla on diagnoosina psykoosipiirteinen persoonallisuus. Sain sen 19-vuotiaana. Kiva oli lähteä suljetulta maailmana, kun oli hullun leima otsassa ja Kelan erityiskorvattavuus loppuiäksi.

Voin vuosien kokemuksella sanoa, että ÄLKÄÄ TUIJOTTAKO DIAGNOOSIIN! Diagnsoosi EI ole sinä! Se kuvaa vain sitä kohtaa sinussa, jossa on jokin toimintahäiriö. Minulla on diagnoosi, joka on niin harvinainen, etten ole koskaa edes kohdannut toista ihmistä, kellä on sama diagnoosi. Netissäkin alle 10.

Miettikää sitä, että mitä DIAGNOOSI tarkoittaa minun kohdallani. Minulla on myös piirteitä vaativasta persoonallisuudesta. Vaadin itseltäni vuosia liikaa, mutta vakava psyykkinen sairaus on laittanut tietyt raamit elämälleni.

Miettikää, että mitä diagnoosi kohdallani tarkoittaa, mitkä ovat omat toimintahäiriöni ja esteeni. Minulle on nykyään aivan sama, mikä diagnoosi paperissani on, kunhat itse tiedän, mikä minussa on sairautta ja mikä minua.

Vuosia katsoin maailmaa vian diagnoosini kautta ja se ei ole järkevä tapa. B-lausuntoihi kannattaa myös suhtautua varauksella, koska nihiin tulee vain negatiiviiset asiat, ei mitään voimavaroja tai muuta positiivista. Minulta meni 7 vuotta taistella itseni täähn tilaan, ettei diagnoosini enää hallitse elämääni, enkä sitä tuijota.

Toivon, ettei teidänt tarvitisi käydä samaa matkaa ja tehdä samoja virheitä, mitä minä tein.

K83 kirjoitti 20.11.2009 0:53

Diagnoosin kanssa on hankala elää.
- -
Diagnoosi EI ole sinä! Se kuvaa vain sitä kohtaa sinussa, jossa on jokin toimintahäiriö.
- -
Miettikää sitä, että mitä DIAGNOOSI tarkoittaa minun kohdallani.
- -
Miettikää, että mitä diagnoosi kohdallani tarkoittaa, mitkä ovat omat toimintahäiriöni ja esteeni. Minulle on nykyään aivan sama, mikä diagnoosi paperissani on, kunhat itse tiedän, mikä minussa on sairautta ja mikä minua.
- -
Minulta meni 7 vuotta taistella itseni tähän tilaan, ettei diagnoosini enää hallitse elämääni, enkä sitä tuijota.

Sori, että vähän lyhentelin K83:n viestiä, mutta halusin poimia siitä esille minua erityisesti kiinnostaneet asiat. Vaikka viestistä voi lukea monista vastoinkäymisistä, niin minun mielestäni tuo lainauksen loppu nousee myönteisyyden puolelle. Toivon joskus yltäväni vastaavaan olotilaan. Aikaa minulla on, sillä olen vasta viisikymppinen.

Tämä koko viestiketju on ollut minulle rohkaisevaa luettavaa. Ehkä juuri sen takia, että siinä on noussut esiin hyvin perusteltuina erilaisia näkökantoja. Jonkun mielestä on ollut ihan hyvä saada diagnoosi "vaativa persoonallisuus", joku taas on kokenut sen leimaavana. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen koulukuntaan. Tosin ellei mitään diagnoosia olisi koskaan tullut, olisin ollut todella ihmeissäni. Niin olen kyllä vieläkin, sillä kuten K83 toteaa: "Diagnoosi EI ole sinä!" Siitä seuraa vastakysymys: Kukas minä sitten olen?

On houkuttelevaa ajatella, että persoonallisuushäiriöt ovat vain erilaisuutta, jota muitten (ns. terveitten) ihmisten on liian vaikea sietää. Niin minä olen itse asian kokenut. Olen kokenut olevani erilainen ja siksi oudoksuttu. Minulla ei ole kovin usein ollut vaikeuksia työssä jaksamisen kanssa, sillä olen pääasiassa ollut työttömänä. Minusta vaikuttaa, ettei minua haluta mihinkään porukkaan.

Joskus olen ajatellut, että minua itseäni auttaisi ehkä parhaiten kognitiivinen terapia. Se eroaa tästä varhaislapsuutta tonkivasta nk. psykodynaamisesta terapiasta siten, että kognitiivisessa suuntaudutaan tämän päivän ongelmiin ja keksitään niihin ratkaisumalleja. Näin ainakin olen ymmärtänyt. Jos vähän paremmin tietäisin, miten minun odotetaan tietyissä tilanteissa toimivan, ja vielä oppisin niin toimimaan, saattaisin selvitä siinä työelämässäkin. Varhaislapsuus meni jo. Tämä päivä meillä on aina sylissämme.