Vaativa persoonallisuus!?

Vaativa persoonallisuus!?

Käyttäjä klikkaa aloittanut aikaan 16.10.2009 klo 09:36 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä klikkaa kirjoittanut 16.10.2009 klo 09:36

Sain tuon diagnoosin ja nauroin,vaikka eihän minun pitäisi osata tunteita näyttää…siis nauroin koska en pitänyt sitä pahana.jos olen niin olen,minkäs sille voin!menenkö hautaan,ei kannata tämmöisen epäihmisen elää,vika kuin vika.?siis sitten monet sairaalassa kyseli:oletko järkyttynyt????oletko hukassa.YM.YM…kertokaahan minulle…PITÄISIKÖ minun olla kuin maani myynyt,siis järkyttynyt???eikö minulla tämän jälkeen ole elämisen mahiksia,eikö minulle ole käyttöä.tunnistan itsessäni paljon oireita mutta en ole pakkokäyttäytyjä,en pelkää olemattomia olen vain huolehtija,masentunut ym.huomasin että kai en tunne kun en kysymättä tajua etten ole täysjärkinen kun en järkyttynyt.onko kokemusta?????

Käyttäjä Jasse kirjoittanut 18.10.2009 klo 13:59

Hei,

Mitä tuohon diagnoosiin oikein kuuluu? Miten se heijastuu ihmisen omaan elämään ja hänen lähipiiriinsä? Miksi sinulle tuo diagnoosi tehtiin?

Käyttäjä aya kirjoittanut 18.10.2009 klo 19:37

Hei, nyt kun luin tämän viestin, muistin, että minullekin psykiatri kirjoitti keskivaikea masennus, vaativa persoonallisuus. En ole siitä aikaisemmin huolta kantanut. Pitäisiköhän? Tämä diagnoosi tuli 1,5 vuotta sitten.

Käyttäjä klikkaa kirjoittanut 19.10.2009 klo 14:43

Ihanaa kun sain vastauksia!!!!siis netistä luin mm.pysyvä käyttäytymismalli...keskittyy järjestykseen,täydellisyyden tavoitteluun,mielen ja ihmissuhteiden kontrollointiin.kohtuuttoman omistautunut työlle harrastusten ja ystävien kustannuksella.ylitarkka,ylitunnollinen,joustamaton,tavaroiden keräilijä,yhteistyökyvytön,saita ja uppiniskainen.... lisätietoa http://www.geocities.com/tommi_myrskykari/persoonallisuushairio.html En vain ymmärrä miksi minun pitäisi nyt olla yhtäkkiä kamalan sairas kun olen sama ihminen kuin ennen tätä diagnoosiakin ja en kyllä ihan kaikkea noita kriteereitä täytä. mm.kotini ei ole koskaan järjestyksessä,pidän taiteesta...teenkin sitä itse ja minun ei pitäisi edes olla luova!!!!! Kait tämä päätös tehtiin jonku kyselyn perusteella,tuskin ees ajattelin mitä vastasin.Tiedän sairastavani masennusta ja tuli se keskivaikea diagnoosikin sieltä ja kehotus terapiaan menosta.Tuntuu vain hullulta että tämän jälkeen minua alettiin kohdella kuin vähä älyistä,mikähän sekin on,siis puhuttiin miehelleni hiljaa ja varoen kysyttiin moneen kertaan että järkytyitkö!!!!! No,netin mukaan en ole hullu,en paha vaan surullinen...

Käyttäjä Jasse kirjoittanut 19.10.2009 klo 20:27

Heippa,

Luin linkkisi ja tunnistin kyllä aika monta kohtaa siitä itsessänikin. Älä turhaan leimaa itseäsi vähä-älyiseksi, siitähän ei ole kyse. Itse olen vanhin lapsi ja mietinkin tuleeko tuo "häiriö" vanhempien ja ympäristön liioista vaatimuksista, siisteyskasvatuksesta yms. tietyntyyppiselle perusluonteelle. Lankomies on myös perheensä esikoinen ja omaa selvästikin melkoisen osan noista piirteistä. mitenkäs tätä "häriötä" nyt sitten hoidetaan? Onko se haitannut elämääsi?

Käyttäjä klikkaa kirjoittanut 20.10.2009 klo 19:48

No,ensin luvattiin psykoterapian viimein järjestyvän ihan paperihommina vaan.olen sitä kysellyt jo vuosia kun on noita lapsuustraumoja aivan liikaakin.Tänään sitten sain puhelun samalta lupaajalta että otappa psykiatriin yhteys...samaan jolta olen sitä jo kysynyt...arvaa otanko enää yhteyttä mihinkään. ei tämä minua ole haitannut kun en nyt tosiaan tajua miten sen ois pitäny haitata.nyt sitä käytetään minun kykyä olla vanhempi lapsilleni vastaan,olenhan yhteistyökyvytön ym.ainut mitä oisin halunnut ois se terapia kun olen elämäni huolehtinut muista,milloin lapsista,miehestä ,sukulaisista ja muiden lapsista. minua raivostuttaa kun tuijotetaan paperiin ja ladellaan jonku mielipiteitä minusta totena vaikka kyseinen ihminen ei edes tunne minua,leimataan ja se leima pysyy.se nostetaan esille tarpeen tullen ja kyse on yhden ihmisen mielipiteestä.hauskaa tai ei mutta kun toinen ihminen antaa toisen lausuman joka on aivan erilainen kuin edellinen mutta virka asema alempi.ei tähän mitään lääkitystä annettu vain kehotus mennä terapiaan johon en saanut sitte lähetettä ja ei minun palkalla ilman kelan osuutta mihinkään mennä.miten sinä asian koet?minä en ole vanhin,nuorimmasta päästä sarjaa.onko sinulle annetta minkäänlaista diagnoosia tai oletko käynyt tällaisissa testeissä?jos joku on ois ihana kuulla mitä ja miten on kokenut ja omaksuuko jotain näistä kriteereistä.kiitos J sinulle!olet jalat maassa ,minä taas aika ärtynyt tosin elämäkin on aika tulehtunut nyt minulla.

Käyttäjä aya kirjoittanut 21.10.2009 klo 09:57

Luin myös tuon laittamasi linkin. Tunnistan itsessäni kaikki muut mainitut piirteet, paitsi saituus. En ole saita enkä pihi. Enkä myöskään sisarussarjan vanhin. Perfektionisti ja tinkimätön olen. Kaikki asiat mihin ryhtyy, on hoidettava parhaalla mahdollisella tavalla, joten joka asiaan ryhtyminen vaatii perehtymistä ja syventymistä. Hetken mielijohteesta on vaikea ryhtyä mihinkään, koska epäonnistumisen pelko on liian voimakas. Se johtaa väistämättä tehottomuuteen.

Terapiassa tämä asia tulee vähän väliä esiin, kun en pysty muuttamaan toimintatapojani. On vaikea muuttaa huonoksikin osoitettua toimintatapaa, sillä pakkomielteenomaisesti pidän kiinni valitsemastani tavasta. Jästipää... 😟

Käyttäjä Jasse kirjoittanut 21.10.2009 klo 10:32

Hei,

Minulla ei ole kokemusta testeistä, voin vain kuvitella miltä tuntuu kun saa " virallisen leiman otsaansa". Kuvailet hyvin tuota ahdistusta siitä, kuinka yhtäkkiä et ole enää yksilö, vaan DIAGNOOSISI. Kyllähän ammattilaisten tulisi kuitenkin nähdä ihminen suruineen ja hätänsä kanssa kaiken takana - oli määritelty mitä hyvänsä.

Tosi ikävää, että et pääse terapiaan. Olen itse ajatellut tuota kuinka ihanaa olisi päästä availemaan näitä mielen lukkoja ja oppia sitä kautta ymmärtämään itseään paremmin - ja tajuta, miksi käyttäytyy tietyllä laillla (jopa itselleen haitallisestikin) joissain tilanteissa.

Minkä verran arvelet itseäsi auttavan tällaisen kirjoittamisen esim. täällä omalle tukihenkilölle?

Käyttäjä klikkaa kirjoittanut 21.10.2009 klo 21:22

kiitoa aya ja Jasse,en minäkään pihi ole muita kohtaan kuin itseäni,annan liikaakin omastani.jääräpää olen ja inhoan epäreiluutta varsinkin sellaisia asioita mitä ei perustella.olen vaativa,miksi tehdä jotakin jos ei tee sitä kunnolla,en hyväksy itseltäkään hutilointia.en jaksa enää anoa kuuntelijaa kun aina saan vaan uuden leiman otsaani.minulle on sanottu olevani yhteistyökyvytön,on minulla jopa ystäviä ja en usko että on outoa jos ihminen ei tule kaikkien kanssa juttuun,vai tuleeko normaali ihmiset kaikkien kanssa...epäilen ja minulla niinkuin kai monilla on elämän kolhuja jotka kovettaa kyllä ettei sitä jokaisen kanssa synkkaa eikä halua avautua asioista jotka on kipeitä.se että on heikoilla ei anna muille oikeutta kohdella ketään vain jonain projektina jota pengotaan ja analysoidaan mielin määrin välittämättä tunteista,on minulla niitä tunteita...

Käyttäjä toivis kirjoittanut 24.10.2009 klo 21:58

Ilmoittaudun joukkoon. Itse sain vaativan persoonallisuuden diagnoosin vasta kun olin kokenut burn outin ja jäänyt sairauslomalle (joka myöhemmin muuttui eläkkeeksi) 38-vuotiaana muutama vuosi sitten.
Aika tuttuja piirteitä,mitä nyt olen tuosta diagnoosista lukenut. Minulla lisäksi kuvioon kuuluu anoreksia, joka tällä hetkellä on se pahin ongelma,ja jonka katson olevan yksi vaativuuden ilmenemismuoto.

Mutta aikanaan lääkäri sanoi, että ei vaativuus sinänsä pelkkä haitta ole. Voi siitä olla hyötyäkin kunhan ei mene liiallisuuksiin, kuten minulla sitten lopulta meni.
Eli parhaiten pärjää kun aikaisin tunnistaa.

Käyttäjä klikkaa kirjoittanut 25.10.2009 klo 14:57

toivis,olen ollut aina jotenkin syömishäiriöinen.se on ilmennyt niin että aina ensin muille,lapsille ja muille ja kun muut on syöneet,korjaan pois eikä ole nälkä.poltan tupakkaa paljon ja ilmeisesti se vie nälän.nyt tämä lyö minua kasvoille kun siitä on muille aseeksi.sitä käytetään minua vastaan ja arvioidaan sen kautta minua ja kykyäni toimia äitinä.lapsillani ei ole puutetta huolenpidosta tai muusta mutta kun lapseni masentui niin minut analysoitiin.kuitenkin toisaalla sanotaan etten ole syyllinen ja toisaalla haetaan syytä minusta...miten tämä on sinun elämääsi vaikuttanut?läheisiisi ja heidän suhtautumiseen sinuun?

Käyttäjä helene kirjoittanut 30.10.2009 klo 09:11

Minusta vaativa persoonallisuus on suomalainen perusluonne. Voi hyvänen aika sentään, miten ikävää on, että tällaisia diagnooseja edes tehdään. Suomalainen terve lastenkasvatushistoria on todella lyhyt. Nyt kun jonkinlainen mentaliteetin muutos on löytymässä, kaivetaan esiin ja leimataan edellisten sukupolvien tietämättömyys ja virheet. Mahtavaa, että asiat kehittyvät parempaan suuntaan, mutta kyllä tuo diagnoosi harmittaa. Se pakottaa ihmiset piilottamaan ja kätkemään itsestään käsittelyä vaativat osat. Terapeutti on kohta ainoa, joka saa kurkistaa aitoon sisimpäämme, eikä terapeuttejakaan riitä kuin pikkiriikkiselle osalle meistä.

Tietenkin on raja normaalin ja sopeutumisongelmaisen välillä. Mutta ei se ole oma vika, jos vanhemmat on ollut vähän kaksijakoisia. Ja minusta se on enemmän sääntö kuin poikkeus, että vanhemmat ovat olleet pientä lasta rakastavia, mutta karu todellisuus ja vaatimukset on lyöty eteen jo aivan liian pienenä. Vanhemmat joutuvat repimään lasta irti itsestään tarhaan vietäessä, äidissä roikkuva pikkupoika ei ole ollenkaan reipas. Siinä jo syntyy ristiriita yhtä aikaa rakastavasta ja hylkäävästä äidistä. Isät ei 60-luvulla olleet edes olemassa lapsille. Poikkeuksia tietenkin löytyy.
Tunnerajoitteiset takertujat on kohta yhtä hyljeksittyjä kuin jollakin muulla tavalla poikkeavat yksilöt. Kaikkien pitäisi vaan olla hyvinkäyttäytyviä, hymyileviä vahanukkeja, jotka elävät elämäänsä ikuisessa joogapöhnässä mantraansa mumisten ja vihaansa kontrolloiden. 🤨

Käyttäjä toivis kirjoittanut 04.11.2009 klo 16:33

Minusta diagnoosille on aihetta.
On normaalia vaativuutta ja sitten on tätä, joka vie liiallisuuksiin.
Minulle tuli anoreksia jo parikymppisenä. Ja taas nelikymppisenä joidenkin mielestä pienten vastoinkäymisten takia.
Yleensähän sanotaan, muistelen siis jonkun psykiatrin sanoneen, että vaativat ovat niitä täydellisyyteen pyrkiviä suorittajatyyppejä, jotka neljänkympin kieppeillä yht`äkkiä romahtavat ja kadottavat työkykynsä.
Tuosta tunnistin itseni oitis. Siitä on muutama vuosi. Olin 37 ja voimat lopussa.
Opiskelut olivat sujuneet yliopistossa loistavasti ja ennätysajassa.
Joten olin pettymys sekä itselleni että äidilleni.

Käyttäjä klikkaa kirjoittanut 06.11.2009 klo 11:50

Toivis,minä olen n.40v ja tunnen kyllä että voimat on loppu.ajattelen ja mietin jatkuvasti miten teen teinkö väärin miksi en ehtiny menikö kaikki pilalle,ennakoin suunnittelen.revin itseäni moneen suuntaan ja tekemättömien vaivaavien töiden lista vain pitenee...Mutta silti minusta on väärin se ettei minua nähdä enää kuin vaativana häiriönä.kaikki analysoidaan persoonallisuushäiriöni lävitse,minua ei muuten edes nähdä.kaikkeen löytyy syy minussa ja minun tekemisissä.enkä ymmärrä sitä että luokitellaan ihminen aivan kuin hän olisi stereotyyppi,omaan joitakin mutta en kaikkea.ja miksi nyt minun äitiyttäni voidaan arvostella vaikka olen jo liudan lapsia kasvattanut maailmalle ja veroja maksamaan,kukaan ei kysy näiltä ihmisiltä millaisena äitinä he minut näkevät ja ovat kokeneet,hehän minut parhaiten tuntevat!sitten kysytään miksi olen masentunut!!!!!tuntuu kuin taistellisin tuulimyllyjä vastaan ja aika heikoin asein.minun käsketään lavätä ja antaa itselleni aikaa silti eläke päätökset tulee takaisin täysin työkykyinen.joskus tuntuu että niiltä unohtui lause lopusta...kunhan pidetään poissa muiden seurasta...saikkaria en saa,terapiaa en eikä masennuksestani huolimatta minulle anneta lääkitystä.kai olen se toivoton tapaus.kiitos että otit kantaa,lohtu se on sekin etten ole yksin ns.häiriöinen.

Käyttäjä helene kirjoittanut 06.11.2009 klo 13:59

toivis kirjoitti 4.11.2009 16:33

Minusta diagnoosille on aihetta.
On normaalia vaativuutta ja sitten on tätä, joka vie liiallisuuksiin.
Minulle tuli anoreksia jo parikymppisenä. Ja taas nelikymppisenä joidenkin mielestä pienten vastoinkäymisten takia.
Yleensähän sanotaan, muistelen siis jonkun psykiatrin sanoneen, että vaativat ovat niitä täydellisyyteen pyrkiviä suorittajatyyppejä, jotka neljänkympin kieppeillä yht`äkkiä romahtavat ja kadottavat työkykynsä.
Tuosta tunnistin itseni oitis. Siitä on muutama vuosi. Olin 37 ja voimat lopussa.
Opiskelut olivat sujuneet yliopistossa loistavasti ja ennätysajassa.
Joten olin pettymys sekä itselleni että äidilleni.

Kirjoitin varmaan taas tuohtuneena liian mustavalkoisesti😋
Ajatukseni oli varmaankin juuri se, että kaiken sisäänsä sulkeva diagnoosi ei erittele hoidollisia tarpeita riittävän selkeästi. Diagnoosi voi olla liian laaja-alainen ja leimaava. Kehoitus mennä terapiaan vaatii selkeän vastauksen kysymykseen Miksi? Ja myös sen, mitä voisi asioille itsekin tehdä, mistä ja millaisesta toiminnasta voisi olla hyötyä vaativuuden ymmärtämiseksi ja siitä luopumiseksi.
Olenpa kuullut normaalista kehityskriisistä puhuttavan juuri tuossa mainitsemassasi iässä, toivis. Ajattele jos kaikki kasvuun liityvä käyttäytyminen alettaisiin luokittelemaan jonkin diagnoosin kautta...huh.

Käyttäjä klikkaa kirjoittanut 08.11.2009 klo 08:20

Helene,ihan samoja mietin kun nyt tätä diagnoosia sulatan ja tunnen samaa toiviksen tapaan.kai tämä yhteiskunta haluaa lokeroida kaiken.hassua on jotenkin se että se piirre mitä olen pitänyt hyvänä onkin nyt paha...tarkkuus ja huolellisuus.jokainen läheinen tietää että mitä lupaan sen teen vaikka kontaten.hyvää isänpäivää!