Löytyykö kohtalontovereita näistä ”diagnooseista” kärsiviä. Nämäkin painottuvat monella tavalla, mutta itsellä on ankara uskonnollinen lapsuus ja siitä sitten herkkyyskaudella ilmeisesti joutunut kasvamaan hieman vinoon. Sivutuotteina tietysti jatkuva masennus, ahdistuneisuus, pakko-ajatukset, paniikki oireet, paranoiaa ja sos.tilanteiden pelko. Toki on sanottava, että elämää olen silti elänyt terapian avulla ja lääkkeillä (auttaneet jonkin verran, ja hyvä sekin). Tuomitsen omat inhimilliset toiveet, tarpeet, tunteen, halut ym voimakkaasti ja siitä sitten kasapäin oireita. Monet vuosien varrella kohtaamani hoitotahot eivät ole olleet kovinkaan tietoisia näistä asioista. 7v onneksi löysin psykoterapeutin joka tiesi mistä on kyse. Silti ”poukkoilin” ja touhusin monenlaista ja menin läpi monta masennuskautta ennen kuin terapiasuhteemme oli valmis siihen että voin olla sellainen kun olen. Se sitten eheyttää, mutta ei vastaa siihen huutoon mitä perus-, työterveys -ja psyk poli huolloista sain. Lääkkeitä naamaan ja töihin ja sassiin oli pari vuosikymmentä viesti! Oletpa HANKALA tapaus! Onni on myös ollut vertaistuki! On annettava anteeksi myös monille hoitotahoille, kun heillä ei ollut ymmärrystä ja tietoa. Terapian paras anti on ollut tämä viimeinen vuosi kun olen voinut olla mikä olen. Siitä on lähtenyt itsessä sellainen itsearvostuksen ja ymmärryksen kierre. Ennen tavoitteli hienoja työsaavutuksia ja arvostusta mutta se paska on jäänyt nyt onneksi taakse! Ankaruus on viiltävä minussa ja osa minua, iso osa. Sen kanssa on tultava vaan juttuun ja oireitten kanssa. On luotava oma itselle sopiva elämä ja odottaa sitten ymmärtämättömyyttä ja arvostamattomuutta mutta itse arvostaa itseään. Vertaistuella saamme toisillemme toki arvostusta kun tiedämme mitä nämä sairaudet voivat pahimmillaan olla. Sekavavaa mutta olis kiva kuulla muita julmetun ankaria ja mukava myös kuulla selviytymistarinoita.