Vaatimusten paineessa
Pitkän kesäloman jälkeen palasin töihin. Pohjimmilta pidän työstäni paljon. Nyt vaan, jo ensimmäisen viikon aikana, mieli tuntuu raskaalta. Ennen lomia pelästyttävän suuri läheisimmistä työtovereistani siirtyi omasta tahdostaan muualle. Työpaikallani työntekijävaihtuvuus on aina ollut suurta. Uudet kollegani tuntuvat mukavilta, mutta itsestäni tuntuu raskaalta tutustua taas uusiin ihmisiin ja auttaa ja opastaa heidät alkuun. Lisäksi työni on äärimmäisen sosiaalista, mutta samalla yksinäistä. Kuten esiintymistyö usein on…
Työpaikallani vallitsee ilmapiiri, joka ei juuri hyväksy virheitä eikä epätäydellisyyttä. Ja täydellinen pitää olla alusta saakka. Ainakin minusta tuntuu siltä. Vaatimuksen ovat kovat, ja ne tuntuvat taas vain kasvaneen. Samoin työmäärä. Työpaikan hyvää mainetta kun pitää pitää yllä. Pitää kehittää, olla ajan hermolla ja oman alan huippua. Haluaisin uskoa, että hoidan työtehtäväni hyvin. Yritän parhaimpani mukaan olla ahkera, tunnollinen ja aktiivinen.
On alkanut tuntuu siltä, että paineensietokykyni on liian matala tähän ammattiin. Rauhan ja rauhallisuuden tarve liian suurta. Työpaikassani ei useimmiten voi hengittää hetkenkään aikaa rauhassa, ei ole tilaa. Ei ole yksinkertaisesti paikkaa, jossa voisi olla yksin. Rakennus on niin täynnä ihmisiä, että se pian ratkeaa liitoksistaan. Usein tuntuu siltä, ettei ole edes aikaa käydä vessassa. En ole ainoa.
Olen opettaja. Olen töissä hyvämaineisessa koulussa, jonka johto, vanhemmat ja oppilaat ovat erittäin vaativia. Olen pitänyt paikkaa itselleni täydellisenä, minulle räätälöitynä. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin alkanut epäillä sitä yhä useammin. Muutama vuotta sitten, kun aloitin työpaikassani, jouduin toteamaan muutaman kuukauden jälkeen, että olen loppu. Ylitunteja oli aloittelijalle ihan likaa. Lopulta uskalsin kertoa asiasta. Kasvukivuistani… Tunteja vähennettiin, jaksoin ilman ylimääräisiä lomia vuoden loppuun asti. Sen, että söin lähes vuoden verran masennuslääkkeitä ja kärsin keskivaikeasta masennuksesta, tietävät vain aivan läheisimmät ihmiset. Tuon ensimmäisen vuoden jälkeen alkoi tuntua jo hieman helpommalta, mutta ahdistusjaksoista en ole tähän päivään asti päässyt eroon.
Tiedän, että nämä minun ongelmani eivät ehkä lopulta kuulosta kovin suurilta moneen muuhun verrattuna, mutta olisin niin iloinen vastauksista ja tuesta.
Hei
Minäkin olen opettaja joten ymmärrän kyllä väsymyksesi ja paineesi.
Opettajan ammatti on jatkuvaa esiintymistä ja esilläoloa, opettaja on jatkuvan
arvioinnin alla ja se on tosi raskasta. Koko ajan verrataan muihin opettajiin,
tyytymättömät oppilaat ja vanhemmat aina etsivät syytä opettajasta.
Onhan ammatissa hyvätkin puolet ja se voi olla todella palkitsevaa mutta paineet ovat kovat.
Jos yhtään lohduttaa, voit olla varma että moni muukin opettaja tuntee samalla tavalla, varsinkin vasta vähän aikaa työssä olleet. Vuosien mukana kertyy varmuutta ja kokemusta mikä helpottaa tietysti, uudella opettajalla koulutuksesta huolimatta sitä ei ole.
Tosi hienoa että uskalsit pyytää apua työssä jaksamiseen. Olet onnekas että sinulla on työpaikka missä ymmärretään.
Minä olen toiminut opettajana noin 5 vuotta, aina määräaikaisilla sopimuksilla. Siksi otin vastaan kaiken tarjotun työn koska tulevaisuus oli koko ajan epävarmaa. Edellisvuonna pidin omien tuntieni lisäksi jopa sairaslomalla olevan kollegan tunnit.
Työpäivät olivat 12 tuntisia, sunnuntaitkin menivät töitä tehdessä.
Lopputulos oli että väsyin, aloin unohtelemaan, en jaksanut keskittyä opetukseen... aluksi en tajunnut että se johtui väsymyksestä vaan syytin itseäni huonojen oppituntien pitämisestä, vaikka oppilaspalautteiden perusteella opetus oli hyvää. Vaadin vaan itseltäni liikaa, halusin olla täydellinen opettaja.
Yritin innovoida, kehittää opetusta, materiaaleja ym. ja se taisi sitten olla liikaa kollegoilleni ja kiusaaminen alkoi ja työtuntini vähennettiin. Aluksi nielin kaiken siinä
toivossa että työsopimustani jatkettaisiin.
Sitten päätin kuitenkin olla hyväksymättä vääryyttä ja otin yhteyttä työsuojeluun ja ammattiliittoon. Lopputulos: menetin työpaikkani.
Nyt mietinkin että oliko se kaikki sen arvoista? Elin työlleni ja unohdin pitää huolta itsestäni. Enää en halua edes opettaa vaan opiskelen uutta ammattia. Sääli sillä muutama vuotta sitten vielä pidin kovasti työstäni ja olen hyvä opettaja.
Mutta todellakaan, enää en halua opettaa, ajatuskin siitä stressaa liikaa.
Siksi neuvonkin sinua että hae apua, juttele esim. työpsykologille ja pyydä tarvittaessa sairaslomaa tai pientä tuntimäärää. Älä väsy työssäsi, se ei ole sen arvoista.
Ensin sinun pitää pitää itsestäsi huolta!
Hei Helen
Kiitos viestäsi! Auttaa, kun tietää, ettei tarvitse painia yksin näiden tunteiden kanssa. Että joku ymmärtää. Toivon, että pääset tulevaisuudessa tekemään sellaista työtä, missä viihdyt, mikä on tasapainossa oman elämäsi kanssa ja mikä antaa enemmän voimia, kuin mitä se vie. Joka viides opettaja vaihtaa alaa muutman vuoden kuluttua valmistumisestaan. Vaikka pitäisi siitä ja olisi siinä hyvä... Surullista. Näistä ihmisistä kuulee niin harvoin.
Luin tänään tällaisen lauseen: "Opettajalla ja äidillä on muuten paljon yhteistä. Molempia voi syyttää elämässään kaikesta koko loppuikänsä."
Huvitti ja huolestutti.