Hei!
3-vuotta ollaan asuttu yhdessä ja pahemmaksi vain menee.
Minulla 14-poika eli murrosikä pahimmillaan. Miehellä ei lapsia.
Oikeasti en edes muista koska olisivat edes nähneet toisiaan saati puhunnut toisilleen.
Meillä käydään iltaisin suihkussa, poika on oppinut pitämään huoneen siistinä. Petaa sänkynsä joka aamu kiltisti. Silti mikään ei riitä miehelle. Tulee töistä kävelee suoraan pojan huoneeseen jos poika ei kotona. Jättää jälkensä sinne että poika huomaa että tarkastus taas tehty. Eli avaa sälekaihtimet ja ikkuna auki.
Poika ei saisi juoda tai syödä mitään huoneessaan. Minä sanoin miehelle että minun mielestäni tässä asiassa en samaa mieltä.
Kuitenkin hän otti pojalta netin pois ettei saa pelattua pleikkaa koska poika oli juonut limua huoneessa. Ei keskustellut minun kanssani lainkaan tästä. Netti ollut pois pari kuukautta.
Taas otin asian puheeksi että avaa sen että minusta pari viikkoa sopiva aika olla kiinni jos nyt yleensä asiaa olisi pitää sitä kiinni.
Ei kuulemma avaa kun poika ei pidä säännöistä kiinni. Säännöistä joista hän ei edes ole puhunut itse pojalle. Minä kyllä sanoin pojalle siitä miksi netti suljettiin.
Poika alkanut enemmän ja enemmän olemaan kavereitten kanssa ulkona. Mikä taas sitten huolestuttaa minua.Yritin tätäkin selittää miehelle mutta sitten hän heittäytyy puhumattomaksi. Äh, auttakaa mitä minun pitäisi tehdä? Pakata tavarat ja muuttaa poisko?
Taidat itse äitinä jo tietää vastauksen.
Mutta kerron oman tarinani. Poikani ollvat 4v ja 5v, kun muutimme uusperhekuvioon. Olimme olleet 4 vuotta ilman minkäänlaista isää, johtuen avioeroamisen jutuista, pienempi pojista oli jälkeenpäin ajateltuna jo ennen syntymäänsä isätön. Isä kun oli jo valinnut toisin.
Nyt pojat ovat 19v ja 20v ja olemme puoli vuotta eläneet ilman tätä aikanaan elämäämme tullutta isäpuolta. Nyt pojat ovat uskaltaneet kertoa lapsuudestaan julman, tunteettoman ja narsistisen isäpuolen mielipuolisen vallankäytön kohteena. Itse olin saman junan alla, uskoin, että kaikki on hyvin.. tai siis uskottelin itselleni niin, koska rakastin ja halusin ja tahdoin ja uskoin ja toivoin ja yritin ja jne, jne.....
Joudun kohtamaan nyt asioita, joita en voi enää poikieni lapsuudesta ja nuoruudesta korjata mitenkään. Onneksi poikani ovat olleet kestävää laatua ja ovat jaksaneet kasvaa kaikesta huolimatta. Kumpikin on omassa aikuisuudessaan jo hyvällä alulla. Tiedän, että tilanne voisi olla ihan toisin.
Poikasi kaipaa nyt ihan taatusti turvallista ja ristiriidatonta kasvualustaa. Kumman heistä olet valmiimpi menettämään, oman lapsesi vai kumppanisi, joka hoitaa ilmiselvästi omia ongelmiaan lapsesi mielenterveyden ja sinun kestokykysi kustannuksella.????
Itseäni kaduttaa, että vasta nyt uskalsin katsoa petoa suoraan silmiin.
Katso sinä nyt ja toimi sen mukaisesti. Voimaa ja rohkeutta toivon sinulle ja uskon, että löydät ne. Et ole onnellinen nyt, sinäkään.
Hei Mustikka3!
Lyhyt vastaus sinulle tilanteestasi: lienetkin jo syvällä mielessäsi tehnyt ratkaisusi, ja se on varmasti se kaikkein oikein. Jos mietit vielä, tee vaikka vain lyhyt lista mielessäsi siitä, mitä *kunnollisen elämän* tulisi mielestäsi sisältää!
Muuten olen pahoillani perheolojesi saamista käänteistä. Tavallani olen itse samankaltaisessa tilanteessa omalla tahollani, vaikka ongelmien "vaikeusaste" saattaakin olla eri, ja hieman lievempi.
Aurinkoa sinun ja lapsesi mieleen toivottelen, ja jaksamista uuden harmaan talven läpi!!!!!! 🙂👍
Hei!
Kiitos viestistäsi!
Minulla, pojalla ja miehellä on tosiaan paha olla.
Minä siinä välissä.
Meillä vielä kaksikerroksinen huoneisto,
pojalla huone yläkerrassa ja alas kuuluu kaikki johon mies aina murahtelee.
En saa heitä enään samaan ruokapöytään. Mies jää pois, syömme pojan kanssa kahden.
Mies illat syömättä mutta olkoon.
Kerran on niin lapsellinen.
Tiedän että pitää muuttaa pois.
Minua vain pelottaa yksinäisyys. Minulla ei juurikaan ole ystäviä.
Ja toimeentulo, en jaksaisi taas sitä pennin venytystä.
Rakastan miestäni kaikesta huolimatta hän huolehtii että minulla kaikki hyvin.
Meillä tosi mukavaa ja rauhallista kun poika isällä joka toinen viikonloppu.
Rakastan myös lastani ja meillä pojan kanssa hyvät välit. Keskustellaan paljon ihan kaikesta. Ja kehunkin poikaa paljon, yritän niin pitää hänen itsetuntoa koholla.
Iltaisin hyvät yöt tärkeitä.
Poika on vilkas ja äkkipikainen. Kärkäs sanomaan oman mielipiteensä ja herkästi käyttää minun kilttiä luontoa hyväksi.
Hänellä on oltava rajat ja säännöt., miehellä taas menee ne yli. Ehkä hän vain ei osaa kun ei omia lapsia. Omistautunut koko ikänsä työlle.
Olen kysynyt mieheltä että onko hän mustasukkainen pojalle mutta ei myönnä.
Olen ehdottanut erilleen asumista että silti voitaisiin tapailla.
Hänen mielestä se ei toimisi että erilleen kasvaisimme.
Pystyikö teillä pojat ja mies yhtään keskustelemaan keskenään ilman riitaa?
Uskallanko kysyä sinulta että miten sinut pojat oireili ja mitä he ovat kertoneet sinulle siitä ajasta miten kokivat?
Miten itselläsi menee?
Voimia teille🙂🌻
Heippa, kovasti olen ajatellut sinua ja teitä, niin tutulta tuntuu elämänne.
On hienoa, että pojallasi on suhde isäänsä ja tapaa häntä säännöllisesti. Kuinkahan heillä menee? Saakohan poikasi olla siellä rennosti, vai luuletko, että sielläkin pitää suorittaa olemistaan?
Meillä pojat eivät juurikaan käyneet isällään. Mutta ihan sama juttu, jos pojat olivat poissa, esim mummulassa, mies oli varmaankin ilman kasvatuspaineitaan kuin eri mies ja olin tosiaan palvottu ja rakastettu jne.
Mutta erki oli kuitenkin toista, kuten teilläkin. Se jatkuva jännitteiden ohjaileminen kävi minulle tosi rankaksi ajan mittaan. Pieninä pojat hioutuivat tietysti saman paineen alla, jossa itsekin elin, ns. kilteiksi, mutta murrosiässä tilanne muuttui. Tuli rajuja yhteenottoja, koska isäpuoli ei tietenkään hallinnut tilanteita kuin olisin aikuisen toivonut hallitsevan, varsinkin isän ja miehen roolissaan. Tästä pojat ovat kärsineet kovasti. Alistamisen tunteesta. Uhkailusta, väkivallan pelosta.
Meillä ei voitu koskaan syödä yhdessä. Mies keskittyi ruokapöydässä vain poikien ojentamiseen ja se oli tosiaankin suoraan helvetistä, koska oikeasti niin tiukkoihin sääntöihin ei ollut tarvetta. Muistan useampana jouluna pyytäneeni mieheltä joululahjaksi yhteistä ruokailuhetkeä, jossa kekityttäisiin syömiseen ja tunnelmaan eikä hän vahtisi jokaista liikettä syömisen yhteydessä. Kuullostaa varmaan tosi säälittävältä, mutta luulen, että tiedät, mistä puhun.
Pojat eivät voineet tuoda meille kavereitaan. Meillä ei koskaan ollut kavereita yökylässä. Sukulaisetkin, ne vähät, jäivät vuosien varrella.
Miksen toiminut silloin toisin? Miksen lähtenyt, vaikka tiesin koko ajan, että kärsimme kaikki? Uskoin tietysti, että pohjimmiltaan mies haluaa vain hyvää. Ja että hän rakastaa minua ja pitää minusta huolta. Ja että kaikki kääntyy vielä ihan ihmeen kaupalla hyväksi ja selviydymme ja tulemme onnellisiksi ja jne.... Paskat.
Hänellä oli omat tunnevammansa ja ongelmansa ja niillä hän pyyhki meitä muita. Ja annoin sen tapahtua, koska rakastin ja uskoin ja toivoin .. eikä minullakaan ollut muita, ei enää vanhempia, ei sukulaisia, ei juuria, ei omaisuutta ei mitään. Mutta vuosia kestänyt paha olo ajoi minut masennukseen, tietystikin. Ylitin oman sietokykyni, koska lapsenikin ylittivät oman sietokykynsä. Onneksi pojilla oli harrastuksia ja saivat sitä kautta kodin ulkopuolista elämää, koska meillä se pahan olon syy oli täällä kotona. Kuskasin ja järkkäilin elämää koko ajan siinä tuulenjakajalla..
kunnes en enää jaksanut. Ero maatilalla on aina monimutkainen eikä sieltä lähdetä ihan kuin havumajasta, varsinkin, kun oli tärkeää saada oma yritykseni eli eläimet mukaani. Onnistui lopulta.
Nyt meillä käy poikien ystäviä, kotona saa nukkua ja syödä rauhassa, ... olemme opetelleet ihan uuden tavan elää. Ei minullakaan ole ystäviä, ei perhettä, ei tukijoukkoja, työ ja yritys ja nyt kovasti kannustan poikia omaan elämään. Mutta selvästi eivät halua puhua kauheimmista kokemuksistaan, haluavat kai suojella äitiään. Arjen keveys ja ilo ja meteli tekee äidinkn särkyneelle sielulle kuitenkin niin hyvää, että hyppy taloudelliseen ahdinkoon ja yksinäisyyteen ja avioeroamisen tuskaan tuntuu ihan kestettävissä olevalle asialle.
Nyt elän vain päivän kerrallaan. Ei ole ketään, keneltä pyytää apua, mutta ei ole myöskään sitä pelottavaa virtahepoa miossään huoneessa määräämässä hengitystemme tahtia. Rahattomuus vaatii temppuja arjessa, mutta ne ovat
helppoja verrattuna edellisewn elämämme vaat
imuksin, niihin henkisesti lamaannuttaviin.
Olemme nyt puoli vuotta söhlänneet yhdessä tätä uutta elämäämme, nyt molemmat pojista suunnittelevat jo muuttoa omilleen. Tosi hienoa. Kaikki me näemme vielä painajaisia entisestä elämästämme. Kun pojat kerovat niistä, voin tosiaan ymmärtää, kuinka koville he kasvuvuosinaan joutuivat.
Itse ajattelen, että olisipa ollut rohkeutta tehdä ratkaisu aikaisemmin. Ei ollut. . Mutta nyt tiedän, että elämä kantaa, kun uskaltaa luottaa siihen.
Voimia toivon teille. Toivottavasti poikasi suhde omaan isääsi on keveämpi kuin isäpuoleensa. Sen voisi kuvitella auttavan jaksamaan.
Olen ihan iloinen, jos jaksat jatkaa keskustelua. Itse olen viisikymppinen, lapsia on neljä. Vanhin on tytär, joka lähti 16-v. omilleen varmasti ihan kotiolojen takia. Onneksi on päässyt hienosti ihan omaan elämään kiinni.Pienin on 5v ja isoveljet ovat onnellisia, että hän ei joudu samaan myllyyn, jossa arki on ahdistavaa ja painajaista. Poikien mielestä isäpuoli ei osaisi edes olla isä, vaikka pienimmän biologinen isä onkin. Ja kas, taidan itsekin olla samaa mieltä.
Hei!
Minkä ihmeen takia miehet alkaa sitten seurustelemaan naisen kanssa jolla lapsia!
Meilläkin alku vaiheessa vielä kysyin että tuletko lasten kanssa toimeen.. Juu kyllä kyllä..
Sitten vuoden päästä totesi että ei kestäkään, arki yllätti.
Meillä poika tulee isänsä kanssa hyvin juttuun ja voi kyllä isällään olla ihan rauhassa.
Välillä mietinkin että olisiko parempi että muuttaisi isälleen.
En vain taitaisi pystyä olla vielä erossa pojasta.
Ja pojan isä taas ääripää rajojen pitämisessä. Poika saisi olla taas liikaakin oman onnensa nojassa. Yksi syy miksi aikoinaan erosin ei ottanut vastuuta mistään. Hyvä viikonloppu isä hän on.
Kotona saamme välillä hengittää rauhassa kun mies joutuu työnsä puolesta matkustelemaan.
Tälläkin hetkellä on tämän viikon reissussa.
Mies ei meilläkään tykkää että poika tuo kavereita siihenkin laittoi rajan kerran viikossa. Johon minä sanoin että kyllä meille saa kaverit tulla. Haluan tietää kenen seurassa poika liikkuu. Myöskään ei yökavereita mutta annan pojan tuoda silloin kun mies mökillä tai työmatkalla.
Minä olen myös viisikymppinen ja kolme lasta. Tytöt 23 ja 26. Asuvat jo omillaan. Heistäkin mies mököttää kun kutsun syömään tai muuten vain käymään. Aluksi hän laittoikin ruokaa heille ja yritti olla ihan mukava. Mutta sitten ilmoitti että ei hän kaipaa ihmisiä ympärille ei ole kuulemma sosiaalinen. Nykyään kun tytöt tulee hän alakerrassa ei tule edes tervehtimään.
Hän on sosiaalinen vain omille sisaruksilleen ja mökkinaapureilleen. Minun ystäviin ja sukulaisiin hän ei halua tutustua. Meillä ei ole yhtään uutta yhteistä pariskuntaa.
No aika näyttää koska ratkaisuni teen. 😟
Kiitos kun jaksoit kirjoittaa.