uskomattoman vaikeaa
lähdinpä nyt tänne selvittelemään päätäni, koska ei ole muitakaan ja omassa päässä pysyessään ajatukset tuntuvat vaan kertautuvan—
olen kohta 38v, minulla on kaksi lasta -15- ja 17 vuotiaat – ja olen heidän isänsä haudannut v 97. silloin myös sairastuin masennukseen ja paniikkihäiriöön, johon olen siis jo kohta 14 vuotta syönyt sepramia ja nyt on tullut seinä vastaan niin että joutuisin vaihtamaan lääkitystä joka todellakin kauhistuttaa — vaikkei sepram ehkä ole estänyt enää masennusta pahenemasta niin ainakin olen selvinnyt sen kanssa ja nyt pitäisi hypätä taas tuntemattomaan uuden lääkkeen kanssa —
olen voinut vuosia jo hyvin, mutta nyt heitti kotielämä niin nurin että omakin pää petti–
lapseni ovat myös sairaita, toisella on vaikea perinnöllinen sairaus ja kovat kivut joihin ei tunnu apua saavan ja toisella masennus, itsemurha-aikeita yms — viime kesästä lähtien elämä on ollut yhtä selviytymistä päivästä toiseen ja jouluna vanhempi tytöistä leikattiin jonka jälkeen hänestä tuli täysin autettava ja kun yksin tätä hullunmyllyä yritän pyörittää niin näinhän siinä sitten kävi— osana kyllä tämä itsepäinen luonne että apua ei pyydetä eikä vastaanoteta
Ystäväni ovat omassa elämässään niin kaukana minun vaikeuksistani etteivät tunnu ymmärtävän ja olenkin aika tehokkaasti eristäytynyt maailmasta —-
jäin sydänvaivojen vuoksi sairaslomalle kuukausi sitten ja päiväni kuluvat pääasiallisesti nukkuen, se tuntuu olevan ainoa mihin pystyn tällä hetkellä😞
olen kyllä paljosta tässä elämässä selvinnyt mutta aina vaan uudelleen tuntuu nousevan seinä vastaan
eniten tällä hetkellä huolettaa tuo lääkkeiden vaihto vaikka tiedänkin että ainoastaan kokeilemalla sen saa tietää sopiiko joku toinen lääke paremmin mutta minulla ei olisi nyt varaa romahtaa henkisesti – ehkä toisaalta sitten olen jo romahtanut koska päivät menevät nukkuessa ja pienikin asia on suuren työn takana??
käyn kyllä työterveyden psykologilla, mutta kerran kuukaudessa.. olen myös aikoinani käynyt kolmen vuoden kuvataideterapian, joka kyllä auttoi valtavasti mutta taidan elämäni kanssa olla sellainen että saisin olla jatkuvassa terapiassa 😎
Sinulla tuntuu olevan paljon ongelmia yhden ihmisen kestettäväksi. Kirjoita vain näille sivuille tuntemuksiasi, jos se helpottaisi oloasi. Elä hetki kerrallaan.
Kuulostaa todellakin raskaalta vaiheelta.
saisitko kunnan sosiaalitoimelta apua raskaassa vaiheessasi? Jos olet todellakin väsynyt täytyy levätä. Lääkkeen vaihto pelottaa - miksi se pitää vaihtaa juuri nyt?
Mutta yleisesti mietin, että kun nykyinen ja mennyt elämäsi on väsyttänyt sinut..... Olet 14 vuotta syönyt masennukseen lääkettä.....
Jotenkin elämäntilanteesi, tai elämäntapasi ruokkii masennustasi. Itse vaivuin psykoositasoiseen masennukseen , mutta kuvataideterapian, uusien elintapojen, uusien harrastusten ja uusien ruokatottumusten kautta olen päässyt kokonaan eroon masennuslääkkeestä ja toki masennuksestakin.
Kannattaisiko "purkaa" elämääsi ja yrittää karsia rasittavia osia ja lisäämällä jotakin palkitsevaa?
Lapsesi tarvitsevat sinua ja saattaisiko toisen lapsesi masennus kertoa siitä, ettei hänelläkään ole keinoja purkaa epätyydyttäviä osia elämässään ja vaihtaa niitä palkitsevampiin? Olisiko teillä mahdollisuus ja halua auttaa toisianne? Oletko unohtanut hänet toisen lapsen terveystilannetta pohtiessasi? Voiko masennuksesta kärsivä auttaa esim sisaruksensa hoidossa niin, että hän ei ikäänkuin jäisi selkäsi taakse?
Toivotan sinulle paljon jaksamista . Olet joutunut olemaan ainoana vanhempana lapsillesi ja käsittelemään oman menetyksesi surun, käsittelemään lasten kokeman menetyksen ja surun, ponnistelet lastesi tämänhetkisten ongelmien kanssa - ei ole ihme jos tunnet väsymystä. Apua on varmasti saatavissa kun kerrot tarpeistasi.
Aurinkoa päiviisi.🙂👍
Kiitos vastauksista, jotenkin tämä "ääneen" keskustelu tuntuu olevan tehokkaampaa sisäistää omaa tilannettaan---
olen kyllä perusvahva persoona ja osaan yhdistää masennukseni ihan jo elämänkulkuumme, meillä nyt vaan on elämä yhtä vaikeuksista toiseen menemistä--- on ollut jo minun lapsuudestani lähtien ja tavallaan ikuinen masennuslääkkeiden syöminen ehkä estää minua vaikeina aikoina tekemästä mitään itselleni...
kaikki suvussani on kuollut oman käden kautta ja uskonkin masennuksen olevan myös perimässä
nyt vaan olen tuon sepramin tehon jo ilmeisesti katsonut loppuun asti ja koska tuntuu että valmiiksi jo sairaslomalla ollessani olisi helpompi vaihtaa lääkettä niin sen aloitin--- suurin pelko tulee minun sisältäni tuon lääkkeen vaihtoon mutta ihan hyvin on nämä ensimmäiset päivät menneet ☺️
meillä siis aina sattuu ja tapahtuu, hyvin harvoin olisi elämämme sellaista tasaista että voisit suunnitella seuraavan viikon tekemiset etukäteen tai edes ajattelisit säännöllistä harrastusta tms --- tietysti tuo kiire on myös ahdistava tekijä, mutta eipä ole enää mitä karsisi. ainoa minun henkireikäni on ollut tuo töissäkäynti, saan edes pienen hengähdystauon sairaanhoidosta. Ja vointini kyllä aina huononee hieman sairaslomalle jäädessäni, sitä on sitten niin tän kaiken keskellä --
nuoremman tytön masennus alkoi vaikeasta koulukiusaamisesta ja käy yksityisessä toimintaterapiassa tällä hetkellä, olemme myös käyneet paljon erilaisissa terapiaistuinnoissa yhdessä mutta kaiken kaikkiaan psykiatrisen puolen apu on ollut enemmän syyttävää kuin eteenpäin vievää. Sosiaalitoimen perhetyöntekijä käy meillä kerran kuussa.
Psykiatrian puolelta viesti oli että olen liian läheinen lasteni kanssa, joten en usko että olen ainakaan sivuun toista jättänyt 😉 mutta tietysti toisen ollessa huonompana, toinen odottaa vuoroaan mutta aikalailla kolmistaan tätä elämää eletään eteenpäin.
Paljon myös nuorempi auttaa vanhempaa, ihan jo pakostakin ja ehkä syksyn puolella helpottaa kun siirtyvät molemmat samaan kaupunkiin kouluun..
Käymässäni kuvataideterapiassa käsittelin kyllä tehokkaasti mieheni kuoleman ja lapsuuteni tuhot, mutta aina sitä kasaa niskaansa uusia lasteja --- ehkä sekin, ettei ole ketään kelle puhuisi vastoinkäymisistä tekee sen, että lukitsen ne tuonne sisälle josta ne sitten purkautuvat vasta masennuksen kautta. Tiedän myös olevani hurjan itsekriittinen ja vaadin ihan liikaa itseltäni, mutta en vaan osaa pysähtyä ennenkuin pää sanoo stop --
Kaikella on aikansa ja nyt mennään näillä eväillä 😳
No hyvä!
Saathan uusia eväitä myös täältä. 🙂👍
On hyvä puhua jollekulle muulle kuin omalle piirille, kun monesti ne ulospääsyt jää löytymättä kun samat asiat usein kiertää "liian" tutuissa piireissä.
Minulle eräs ystävä kerran neuvoi erään mielikuvaharjoituksen: käy ensin istumaan, nouse ja siirry vastakkaiselle puolelle ja kuvittele että istut siellä itsesi vastapuolella, anna itsellesi neuvo tilanteen tietäen . Siirry muutama metri kauemmaksi ja anna taas itsellesi neuvo, siirry ja neuvo taas.... siirry mielessäsi vaikka kuuhun niin pitkään kunnes neuvosi on aina sama, siitä kohdalta sinun kannattaa itseäsi ja tilannettasi tutkiskella.
Kerroit että teillä on paljon masennusta "suvussa". Onko mahdollista että masennus ei ole suvussa vaan tapa reagoida asioihin? Ehkä myös tyttäresi on "perinyt" - ei masennusta , vaan tavan reagoida?
Missä tyttäresi onnistuu? missä on hyvä? Mitä hän harrastaa? Onko hän itsenäistynyt?
Nauti työstäsi jos se kerran antaa henkireikää sinulle, ja mitä haluaisit itse harrastaa tai tehdä. Hyvinvoiva äiti on varmasti paras äiti myös sairaalle lapselle. 😍