Minä luulen kuitenkin, että olen kohta kuolemassa ja siksi uskoni on vahvempi kuin ennen oli. Toivottavasti se ei ole tekouskoa jolla vaan haen itselleni taivaspaikkaa.

Minä mietin, että minkä ikäinen sitä ihminen on kun on taivaassa? Että onko sitä sen ikäinen kun on kuolinhetkellä. Että mun pitääkin kuolla nuorena jotta olisi jotain järkeä tavata isä ja äiti taivaassa. Koska en voi elää vanhemmaksi kuin isä ja äiti oli kuolleessaan. Olisi omituista olla taivaassa, jos olisin heitä vanhempi ja siksi minä kai kohta kuolen.

Varaisinko minä ajan papille, jos hän osaisi tätä mun olotilaani hieman selittää, että ei enää koskisi vatsaan. tavallinen ahdistus sattuu päähän, uskon ahdistus sattuu vatsaan eikä siihen tavallinen terapeutti voi auttaa.

Hei maanvaiva,

Tutkimattomia ovat Herran tiet, mutta niitä voi ainakin yrittää ymmärtää mm. lukemalla Raamattua. 🙂 Kun ihminen kuolee, hänen ruumiinsa/sielunsa nousee taivaaseen, mutta uskoisin ettei siellä lasketa päiviä tai vuosia. Olemme keskustelleet pappi-ystäväni kanssa aiheesta aika paljon. Sanotaanhan Raamatussakin Jeesuksen tulemisesta näin: "Yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niinkuin yksi päivä." (2. Piet. 3:8).

Uskonasioissa kannattaa kääntyä sen alan ammattilaisen, esim. papin tai diakonin, puoleen. He osaavat auttaa parhaiten.

Kiitos vastauksesta. Minä en oikein tajua Raamatusta mitään, tarvitsen siihen selittäjän.
Minä olen menossa papin luokse ensi viikolla ja otan sitten tuon sunkin lauseen esiin.

Minua niin harmittaa, kun haluaisin vaan olla sellainen uskovainen etten aina jotain miettisi tai väittelesi Jumalan kanssa ikään kuin olisimme tasavertaisia. Haluaisin olla vaan ja luulla että Hän pitää kaikesta huolta. Ettei koskaan saa enempo mitä jaksaa kantaa.

Minä en ymmärrä tuota, että "ei saa enempää kuin jaksaa kantaa".
Minä en jaksa kantaa isäni kuolemaa. Missä tässä meni sitten vikaan?

ilmie kirjoitti 25.6.2008 17:8

Minä en ymmärrä tuota, että "ei saa enempää kuin jaksaa kantaa".
Minä en jaksa kantaa isäni kuolemaa. Missä tässä meni sitten vikaan?

Ilmie (ja Maanvaiva myös), en minäkään ymmärrä enkä varsinkaan tiedä, mutta ehkä lainaamasi lause pitää sisällään toivonkipinän, että aina sitä lopulta selviää raskaistakin ajoista. Vaikka joskus selviytyminen tuntuu ihan täysin mahdottomalta.

Minusta pitää olla aika vahva usko jotta jaksaa uskoa Jumalaan silloin kun joku läheinen kuolee. Mulla ei ole niin vahvaa vaan joka kerran, kun joku läheiseni kuolee, menetän uskoni, en käy kirkossa, en rukoile. Korkeintaan sanon herjauksia Jumalalle, todella pahojakin. Yritän löytää niin pahoja herjauksia Hänelle, että Hän suuttuisi ja löisi minua salaman iskulla päähän ja kuolisin. Eipä niin vain ole käynyt.

Sitähän minä ihmettelen kuinka Jumala muka sen tietää mikä on sopiva taakka minkä ihminen jaksaa kantaa. Ja ovatko sellaiset ihmiset joille ei mitään murheita juurikaan tapahdu jotenkin parempia ihmisiä. Sellaisia joiden taakan kanto kykyä Jumala ei edes halua koettaa. Että millä tavalla Hän valitsee ihmiset?

Minulle Kela järjesti sellaisin taakan juuri etten sitä edes tajua, kaikki suunitelmani menevät uusiksi. Minun pitäsi nyt olla lomalla serkkuni luona, täällä minä vaan kotona istun ja mietin, että tälläkin on kai joku tarkotus joka joskus selviää. Asia on niin vaikea etten sitä edes kirjota, enkä varsinkaan siitä kelleen puhu, olen vaan ikäänkuin ei olisi koko Kelan kirjettä.

Minä ihmettelen anteeksi pyytämistä ja antamista, sitä että onko tarkoitus tehdä niin loputtomiin. Tietenkin jos loukkaan jotakuta, pyydän anteeksi. Ja annan anteeksi muille. Onhan anteeksipyyntö ja -anto kaunis tapa ja eikös siihen kehoteta Raamatussakin. Mutta entä jos toinen loukkaa aina vaan uudestaan samoilla aseilla? Vaikka pyydän, että älä tee enää noin. Sitten hän pyytää anteeksi ja olen antanutkin yhä uudestaan ja uudestaan niin etten enää jaksa. Voiko antaa liikaa anteeksi? Pitäisikö aina vain pystyä kuittaamaan loukkaukset anteeksi-pyynnöllä? Eikö pidä voida sanoa: minun raja on tässä ja toisen on silloin kunnioitettava sitä?

Hei maanvaiva!
Kävitkö papin puheilla? Selvisikö asiat yhtään? Helpottiko kipusi?

Ja sinulle neule:
Anteeksianto on ehkä vaikein asia. Itse sitä olen myös joutunut harjoittelemaan mm. oman äitini kohdalla, joka on haukkunut ja solvannut minua koko ikäni. On kovin vaikea yrittää antaa anteeksi, kun toinen huutaa tyttärelleen: "Läski huora ja lutka!"

Raamatussa on yksi todella vaikea kohta, mitä koitan kuitenkin parhaani mukaan noudattaa:

"Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? Ihanko seitsemän kertaa?"
Jeesus vastasi hänelle: "Minä sanon sinulle: ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän." (Matt. 18: 21-22)

...plus monta muuta "paikkaa", missä on kerrotaan anteeksiannosta ja sen tärkeydestä. Niin ja anteeksipyytämisen tärkeydestä myös. Vaikeaa. Hemmetin vaikeaa.

Kyllä kävin papin puheilla ja ehkä hieman helpotti. Vaikka päävastaus taisi olla se, että kuinka on hyvä kun kyseenalaistan ja kyselen ja mietin asioita. Sellaista kuulemma on usko parhaiimmilaan. Jos vaan uskosi, niin se voisi vaan olla tapa uskoa. Hyvähän sekin kai on jotta uskoo miten vaan. Sain minä papilta ikäänkuin luvan tulla ehtoolliselle silloinkun tuntuu, että mun ja Jumalan suhde on juuri silloin hyvä ja voin aivan ilman syyllisyyttä jäädä pois ehtoolliselta jos jokin asia vaivaa. Koska tuottaskin asiasta on tullut maha kipeäksi.

ja tämä oli mun näkemys asiasta, en suoraan kenenkää papin lauseita kopioinnut.

Minä tuosta anteeksiannosta olen sitä mieltä, että anteeksi ei ole pakko antaa, jos asia on sellanen ettei voi hyvällä sydämellä antaa anteeksi eli antaisi anteeksi mutta asia kuitenki vaivaisi jotenkin. Silloin sen loukatun pitää tuntea nahoissaa etten valitettavasti voi antaa anteeksi. Varisnkin jos ihminen käyttää samoja aseita loukkaukseen, on minusta kyllä liikaa antaa kovin usein anteeksi.
Minä toivon muiden minua kohtelevan samoin.

Minulla on juuri vasta kaksi nettitapausta joita en voi antaa anteeksi vaikka ovat monesti pyytääneet. Asiat vaan olivat niin pahoja jotten voi suostua anteeksipyyntöön.
Minä loukkaan ihmisiä usein sanoilla, usein sillon kun keskustellaan kiivaasti ja nopeasti etten pysy mukana ja sotkeuden sanojen merkityksissä ja sanon jotain mikä on toisesta loukkaavaa, omasta mielestäni ei ole. Nämä jutut toivon saavanani anteeksi vaikka kuinka usein. Mutta jos suoraan sanon toiselle "haista p..,a", niin niitä ei tarvitse antaa anteeksi kovin usein.
Tämä asia ei minusta kuulu Jumalalle alkuunkaan, tämä on ihmisten välistä maanpäällistä juttua.

Nyt olen miettinyt sitä, että kaikella on tarkotus. Kun äitini kuoli, minä lähdin lukioon, tuntui, että se oli se tarkotus, että minusta tulisi jotain suurta. En ollut halunnut aikasemmin lukioon, halusin kokiksi. Mutta sitten tuntui ettei olisi sitä tarkotusta ollenkaan.

Nyt kun olen jatko-opinnoissa, olen luopunut suuruuden ajatuksista, en koskaan tule mitään suurta keksimään. musta tulee aivan tavallinen työläinen. Kumpi nyt on pettänyt, Jumala minua vai minä Jumalan. Pitääkö mun taas keksiä uusi tarkotus kaikelle? Vai olenko vaan ihminen jonka elämällä ei ole niin väliä, eikä mitään tarkotusta. Pappikin sanoi äidin kuollessa, että kaikella on joku tarkotus. paskalta tämä taas