Hei pitkästä aikaa.
Varoituksena kerron, että teksti on pitkä- Kiitos siis jos jaksat lukea sen.
Moni teistä voi tietää jo osan näistä asioista, kun olen täällä niistä maininnut, mutta kirjoitan nyt kaiken tähän vielä. Olen siis pian 23 täyttävä nuorimies, olen seurustellut ( tai en voi sitä siksi kutsua), pian 6 vuotta nykyisen naisen kanssa. Hän on n1,5 vuotta vanhempi kuin minä. Ihan suhteen alussa, kaikki oli hyvin, mutta puolen vuoden jälkeen hän sairastui vakavaan aivosyöpään, jonka jälkeen kaikki muuttui – tai jälkeenpäin ajateltuna, osa piirteistä oli jo olemassa, en vain huomannut niitä lasien läviste. En tiedä kuinka sen sanoisi kauniisti, mutta syöpä vaikutti hänen aivoihinsa niin, että hänet saatetaan määritellä kehitysvammaiseksi. On sellaisessa päivätoimintakeskuksessa ja eläkkeellä. Vaikka kaikki niin sanovat, en vain halua sitä hyväksyä tai nähdä.
Joka tapauksessa hän ei ole enää sama ihminen, hyvine ja huonoine puolineen. Muutos ei ole pahaksi, mutta tässä tapauksessa ehkä liian paljon minulle. Syynä on se että en saa tästä mitään mitä toivoisin, tai mistä olen haaveillut. Sydän itkee hellyyden, läheisyyden ja tunteiden osoittamista. Arjen jakamista ja kysymystä ” mitä kuuluu”. Olen tästä vuosien aikana hänelle kertonut, ja pyytänyt että näitä asioita olisi enemmän, kuin vain omasta aloitteestani, ja aina hän lupaa tehdä niin. Mitään ei kuitenkaan 5 vuoden aikana ole tapahtunut. Välillä musta tuntuu että olen palvelija ja ihminen kenestä ei tarvitse välittää. Tiedän, että hän ei tee sitä tahallaan, siksi tuntuu pahalta hänen puolestaan, kun ei voinut syövälle ja sen vaikutuksille mitään.
Pidän kuitenkin hellyyttä, sanoja, hyviä tekoja ja toisen huomioimista tärkeinä suhteessa, ja en enää ole tämän vuoden aikana jaksanut enää niitä hänelle antaa, sillä tuntuu että ei pidä niistä, vaan puhelin on aina kädessä. Ei kyllä ole mitenkään sitä huomioinut, että olen jättänyt ne pois. Se loukkaa sydänjuuria myöten. Jopa niin, että en tiedä pystynkö uskomaan, että mikä on normaalia suhteissa ja mikä ei. Kun ei ole kokemusta normaalista suhteesta ( sellaisesta miten sen itse kuvittelisin olevan).
En milloinkaan saa halausta, kauniita sanoja enkä suukkoja. Se sattuu. Olenkin tässä pohtinut uskaltaisinko erota, ja jäädä yksin. Suurin syy, miksi en ole näin tehnyt, on yksinäisyyden pelko. Sydäntä särkee nähdä normaaleja perheitä ulkona, siksi en enää käy siellä. Mediassa ja tuttavapiirissä kaikki ikäiseni nuoret miehet on yksin. Media kertoo niistä myös. Esim. yksi uutinen iso osa nuorista miehistä jää yksin. Niiden lukeminen masentaa enemmän ja enemmän.
Onko se minunkin kohtalo? Kelpaako tällainen tavallinen suomalainen nuorimies enää kenellekään? Jäädäkö tähän huonoon tilanneeseen?
Perheeni on vuosia kehottanut, että jättäisin tämän naisen, mutta yksinäisyyden pelon takia en ole saanut lähdettyä etsimään sitä, kuka oikein olen ja mihin olen menossa. Aikaa ja rahaa olisi pieneen matkusteluun, mutta rohkeus elämään puuttuu. Emme ole koskaan asuneet yhdessä, enkä sitä haluaisikaan, sillä tekisin kaiken. Hän ei kotonaan voitele edes leipäänsä itse.( silloin kun olen siellä vierailulla, olen tämän huomannut, sekä silloin kun joskus tavataan ja käydään syömässä, teen sen hänen puolestaan, kun niin pyytää) Asuu vielä kotonaan. Tiedän, että ei tee sitä tahallaan, ei saa käsittää väärin.
En halua syyttää häntä näistä, sillä eihän sille mitään voi. Älkää käsittäkö väärin, hän on aivan ihana ihmisenä, mutta en koe oloani tässä tilanteessa hyväksi. Ahdistus ja suru suurimpana. Myös voimakas myötätunto on häntä kohtaan, koska tiedän että sisimmässään hän on sama kuin ennen, mutta sairaus muutti aivotoimintaa niin paljon. Elämäni suurin unelma on tasavertainen hellyydentäyteinen parisuhde. Enää en vain tiedä kelpaanko ☹️
Tuntuu että tämä on vain kaverisuhde, eikä parisuhde. Eikä ole ollut sitä vuosiin, en vain ole hyväksynyt sitä, vaikka perheeni niin sanoo, en tarkoita että itse olisi syytön, vaikka se siltä tuntuu. Ehkä tämä ajatusmaailma on osa mun kasvuprosessia miehenä?, puran vain tuntojani tänne.
Osaisiko joku auttaa? Olisin niin kiitollinen, jos saisin neuvoja täältä kautta.
Ps. Ahdistusta aiheuttaa myös se, että silloin harvoin kun liikun kaupungilla moni ikäisistäni pareista on niin päin, että on suomalainen nainen ja ulkomaalaistaustainen mies. Nettikeskusteluissakin joita luen, haaveillaan siitä. Mihin minä enää kuulun ☹️ ? Onko mulle paikkaa kenenkään sydämessä? Näitä iltaisin pohdin, kun kokemusta eikä uskoa enää oikein ole. Helpottaa tunnustaa tuo pelko vielä uudelleen tänne.
Anteeksi epäselvä kirjoitus, tarkennan myöhemmin ja vastaan mielelläni kysymyksiin 🙂 Nyt yritän nukkua…
ja tiedän että voin kuulostaa nössöltä tai jotain, olo on vain melko ahdistunut ja sekava, en oikein tiedä miten sen kirjoittaisin ☹️
Hei,
Jos olet parisuhteessa vain siksi että pelkäät yksin olemista, ei se kuulosta hyvältä parisuhteelta. Olet hyvin nuori ja ihan varmasti löydät itsellesi kumppanin vielä.
Tsemppiä!
Minusta kuulostaa, että tavallaan et enää ole parisuhteessa, sillä suhteesi vaikuttaa yksipuoliselta, koska et saa tarvitsemaasi läheisyyttä. Tunnet itsesi yksinäiseksi, mutta olisitko yhtään yksinäisempi ilman suhdetta? Eroaminen on pelottavaa, mutta se on ainoa tapa lähteä etsimään uutta tasavertaista suhdetta.
Kuten Cherry77 jo edellä sanoikin, niin 23 vuotta ei ole ikä eikä mikään. 😉 Kyllä se kumppani vielä löytyy - kelpaat kyllä.
Hei
Ei kannata jäädä jumiin parisuhteeseen jossa ei onnellinen. Ajattele tuota parisuhdetta kymmenen vuoden päästä, millainen se on? Teetkö yhä voileivät kun toinen on puhelin kädessä? Sairaudelle kukaan ei voi mitään, mutta toista voi silti huomioida.
Itse antaisin lähes mitä vain, jos löytäisin tuollaisen ns tavallisen suomalaisen miehen. Tuntuu, että kaikki haaveilevat jostain suuresta ja mahtavasta ja kukaan ei halua niin sanotusti normaalia elämää. Älä siis heitä kirvestä kaivoon, sulle luultavasti löytyy kyllä ottajia. 🙂
Hei kaikille ja kiitos vastanneille.
Sain sanottua sen. Kerroin viestillä kun kysyi, että haluan keskustella suhteesta ja elämästä. Kysyi mitä siitä, ja kerroin että haluan kasvotusten jutellla näistä. Kysyi sitä uudelleen. ( vaikuttaako hänen aivovamma, että ei heti ymmärtänyt, vai mitä tarkoittaa? ).
Nyt on laittanut monta viestiä että olen tärkeä ja että haluaaa että olen hänen poikaystävänsä ( muuten ei yleensä ollenkaan saano tärkeäksi). Sanoin jutellaan huomenna. Nyt ahdistaa, mitä tulee tapahtumaan, uskallanko sanoa, että tämä on nyt ohi. Mitä sitten tapahtuu? En ole ikinä eronnut. Tulenko katumaan, entä jos jäänkin yksin ja turrun siihen? Entä muuu elämä? ( jota ei kyllä ole ☹️ )
Tapahtuuko se nyt? Miten selviän? Ahdistaa ja pelottaa
😭😭😭😭
Eroaminen on varsinkin pidemmän suhteen jälkeen aina iso muutos ja siinä mielessä on tosi ymmärrettävää, että se pelottaa, mutta joskus se voi olla pidemmän päälle hyväkin ratkaisu. Jos parisuhde on asia joka vie sulta enemmän voimavaroja kuin antaa, eikä puheyhteyttä tai molemminpuolista halua lähteä korjaamaan ongelmia löydy, voi olla että eroamisen jälkeen sulta löytyy enemmän voimavaroja ja se tuntuu helpottavalta, kunhan ensishokista selviää. Kuulostaa siltä että kumppanisi oli yllättynyt ajatuksistasi ja huolistasi - hyvä että sait viestittyä niistä ja siitä ettei sinun ole tässä suhteessa hyvä olla. Tsemppiä aavameri, mitä sitten päätätkin! 🙂
Kiitos vastauksesta Soroppi
Nyt se on tehty, sanoin hänelle kun soitimme, ja kysyi asiasta, että on parempi että ollaan ystäviä. Itkettiin siinä molemmat, ja mietittiin et nähtäisiin ja puhuttaisiin kasvokkain jokin päivä. Kysyy koko ajan miksi tein niin hänelle, ja että haluaa olla mun kanssa.
Tähän astisen elämän vaiken asia ☹️ Miten selvän erosta?😭😭
Tuntuu hirveän pahalta molempien puolesta, ja keho käy ylikierroksilla. Oon tässä koko ajan itkenyt kun niin huono olo tuli, vaikka itse teinkin sen. Miksi on niin ahdistavaa ja surullista? Menetin samalla hyvän ystävän 😭😭😭😭
Hän jatkuvalla syötöllä lähettää viestiä, ihan muista aiheista, niin kuin kaikki olisi ennallaan. Onko se itsesuojelua, asian hyväksyminen vaikeaa? Sanoin että oltaisiin tämä päivä rauhassa ja sulatellaan asiaa tahoillamme, ei kommentoinut mitenkään, kertoo vain että olen rakas ja on ikävä. Mistä tämä kertoo? Auttakaa ymmärtämätöntä. Joudun pitämään lentokone tilan päällä, kun ei auttanut sanoa, jutellaan paremmin huomenna. Vaikeaa 😭😭😭😭
Olet kertonut täällä aikaisemmin äitisi sairastavan syöpää. Kuinka hän voi?
Hei aavameri! Ei sinun suhteesi kuulosta enään miltään parisuhteelta. Paremminkin läheisriippuvuussuhteelta ja hoitosuhteelta. Olet liian huolehtivainen ja vastuuntuntoinen hänen suhteensa. Sinulla on vielä pitkä ja hyvä elämä edessäsi. Tee ratkaisusi mieluummin pikaisesti. Äläkä syytä siitä itseäsi. Erota voi muuten ystävinäkin. Sinusta vain nyt tuntuu pahalta eroajatus, kun hän on sairastunut, mutta kai hän on ollut ennen sitäkin "aika autettava", kuten kerrot. Sellainen elämä tulee kyllä ajan mittaan todella raskaaksi. Kyllä sinun luonteisen ihmisen rinnalle löytyy taatusti tasavertainenkin kumppani. Kirjoittelen tämän omasta kokemuksestani. Olin aviossa 20v tuollaisessa suhteessa ja siitä ei mitään hyvää seurannut, sairastuin itse siiinä aika pahasti.
Hei matson2 ja kosola.
Äiti voi ihan ok, syöpä on parantumaton ja äidillä on aina kahden viikon välein lääkejakso, tiedä sitten kuinka kauan. On ollut jo vuoden ja on seuravankin. On voimaton välillä ja kivut on kovat,( syytä ei ole saatu selville vuosien aikana):
Matson2, olet oikeassa että ehkä se ei ole ollut kunnon parisuhde aikoihin, ollaan vaan käsitetty se eri tavoin. Tuntui niin pahalta kuulla, kuinka hän itki ja yritti vielä maanitella. Toivoi myös että oltaisiin ystäviä, sanoin että pidetään vähän aikaa etäisyyttä ja katsotaan sitten. Toivoisin niin että se onnistuisi,, sillä minulla ei ole ketään muuta. Samalla loppui hyvä ystävyys suhde😭
On niin yksinäinen olo, ja itken koko ajan. Onko se normaalia?
Koko ajan haluaisin soittaa ja laittaa viestiä hänelle, teenkö sen?
On hirveän sekalainen olo, ikävä, katumus, suru loppuneesta ja täytättämättömistä toiveista, ystävyyden mahdollisesta loppumisesta. Kaikesta. Yöunet jo parina yönä menneet. Otin oluen jos aittaisi, on kylläkin väärä, mutta en tiedä miten käsitellä näitä tunteita. Onko teillä neuvoa?
Jäänkö yksin ?
Käyppä juttelemassa jollekin psykologille näistä tuntemuksistasi. Se auttaa, kun puhuu niistä ammatti-ihmiselle. Lähde vähän liikenteeseen katselemaan muitakin ihmisiä. Onko sinulla mitään harrastusta, lenkkeilyä vaikka. Voisihan se jäädä jonkinlaiseksi ystävyyssuhteeksi, vaikka vaarana on, että hän pitää sinua pihdeissään edelleen. Näkisin parhaaksi katkaista se kokonaan. Mutta tunteidesi kanssa sinä kyllä joudut painimaan jonkun aikaa. Ammatti-ihmisen kanssa puhuminen auttaa siihen ja saat häneltä neuvoja, miten sinun tulisi menetellä. Kun pääset irti siitä suhteesta, huomaat miten helpottavaa se on henkisesti. Ei sinun tarvitse pelätä yksinjäämistä. Katsele rauhassa ympärillesi, siellä on mielenkiintoisia ihmisiä. Oma rauha on hyväksi tuollaisen suhteen jälkeen. Ja sitten menoksi. Tsemmppiä sinulle aavameri!!🌻🙂🌻