Pohdin miten tämän viestin voisi aloittaa ja miten pystyisi pitäytymään asiassa, kun asia on kuitenkin laaja ja pahimmillaan niin monisyinen ettei siinä pysy itsekkään mukana.

Niin pitkään, kun pystyn aikuisikääni ja nuoruuttani muistamaan, olen aina ollut masentunut. Se on tullut kausissa, mutta on yleisesti ottaen silti hallinnut hyvin pitkälti elämääni. Nuoruuden taustalle maalautuu muistoissani harmaa kangas jota värittää ruskeat kaljapullot ja kasvamisen epävarmuus ja ulkopuolisuus.

Olen vajaa 30 vuotias mies.

Elämä on mennyt niin ja näin, olen yrittänyt monia asioita ja jahdannut unelmiani ja kokeillut vakaata veronmaksajan elämää, mutta ainainen keikkuva mielenterveys on lopulta aina saanut minut kiinni. Olen aina ajautunut umpikujaan (hyväksikäyttävä parisuhde, huono työpaikka, väkivaltainen ympäristö) josta sitten repäisemällä itseni irti olen saanut voimaa jatkaa eloa etsimällä uusia asioita tiettyyn pisteeseen asti, kunnes taas huomaan olevani tilanteessa mistä en pääse pois.

Nyt kuitenkin, reilu puolitoista vuotta sitten, paloin loppuun lopullisesti. Elämässä alkoi olla pitkästä aikaa paljon enemmän järkeä ja oletin löytäneeni vihdoinkin itsestäni niitä asioita, joiden kanssa tahdon työskennellä ja rakentaa tulevaisuutta. Tilanne kuitenkin karkasi käsistä ja poltin itseni loppuun.

Olin pitkään ollut ulkomailla ja ottanut itsestäni kaiken irti, lopulta päädyin paikalleni pohdiskelemaan elämääni ja ajauduin käyttämään suuria määriä kannabista parin kuukauden ajanjakson aikana. Aikaisemmin nuoruusvuosinani päihdevalintani oli alkoholi niin suuressa määrin, että oletan sen tehneen korjaamatonta vahinkoa päälle/ruumiille, mutta tässä tilanteessa tunteiden ja itseni turruttamiseen rupesin käyttämään kannabista enemmän kuin koskaan ennen. Minulla on ollut kokemusta menneisyydessä siitä, kuinka liiallinen kannabiksen käyttö ahdistaa, mutta vanhan alkoholin suurkuluttajan elkein vähättelin ongelmia itselleni. Myös ympäristön myönteinen suhtautuminen päihteisiin auttoi runsasta kulutustani, jos hekin pystyvät käyttämään näin paljon, niin miksi minä olisin sitten senverran huonompi?

Asiaan ei lopulta liittynyt minkäänlaista ylidramaattista psykoosiin ajautumista, mutta kuitenkin oloni huononi pikkuhiljaa vaikka olin jo vähentänyt kannabiksen käyttöä. Parin viikon ajan puolet päivistäni rupesi olemaan ”sumuisia” ja koin hirveää aistien yliherkkyyttä, jota minulla ei usein koskaan esiintynyt. Pikkuhiljaa rupesin tuntemaan itseni enemmän ja enemmän sekavaksi, kunnes eräänä päivänä rasitin itseäni liikaa ja minulle nousi erittäin korkea (n. 40 astetta) kuume 24 tunnin ajaksi. Kuume parani levolla mutta kuumeinen, sekava olo jäi päälle. Tilanne johti siihen että olin viikkokausia niin huonossa jamassa, etten päässyt kunnolla hottellihuonettani pidemmälle ja olin ulkomaalaisessa miljoonakaupungissa lukossa likaisessa hotellihuoneessa hourailemassa peloissani. Vieläkin jos ylirasitun, minulle nousee kuumeinen olo, joskaan kuumemittari ei koskaan näytä kuumetta.

Olotila oli niin vahva, että oletin sen olevan täysin fyysistä enkä olettanut sen millään tavoin liittyvän mielenterveyteeni, eihän minulla ollut tähän mennessä ikinä diagnosoitu mitään (en kyllä ollut tietenkään käynyt edes ikinä diagnosoitavana). Lopulta ramppasin lääkärissä useita kertoja keksien itselleni ties mitä uusia tauteja, tahdoin vain parantua. Päästä ja ruumiista ei löytynyt lopulta mitään fyysistä taudinaiheuttajaa ja lähes tulkoon kaikki aivokuvia lukuunottamatta testattiin, pahimmillaan paine päässäni kehittyi niin kovaksi että hourailin ohimoideni takana luikertelevista madoista jotka pikkuhiljaa syövät aivokudostani.

Asiat tuntuivat hidastuvan ja muistini ei vieläkään pelaa kunnolla.

Kuitenkin lopulta, monien mutkien kautta, pääsin takaisin kotimaahan ja raahauduin päivystykseen josta alkoi pitkä ja väsyttävä prosessi.

Terapiaa, keskustelemista ja diagnosointia.

Minulla on diagnosoitu keskivaikea masennus, somaattinen oireyhtymä, estynyt ja eristäytyvä persoonallisuushäiriö, suluissa lukee (sekamuotoinen persoonallisuus). Aivojeni romuttumisesta syytettiin burn outia ja kannabiksen käyttöä. En missään vaiheessa ajautunut täydelliseen psykoosiin, mutta ”mielen seinät” kyllä kaatuivat ja en pystynyt hallitsemaan aivojani vajaaseen vuoteen.

Olen työskennellyt masennukseni kanssa jo vuosia ja omilla tavoillani, jotka ovat monesti tulleet näpeille, sitä pystynyt lievittämäänkin. Apunani minulla toimii, huvittavaa kyllä, persoonallisuuteni mahdollistama tunteiden suhteellisen objektiivinen käsittelykyky ja kyky havannoida itseäni. Silti masennus on vaikeaa ja pahimmillaan hyvin syvää.

Terapiasta olen ilmiselvästi saanut paljonkin apua, mutta ongelmana tuntuu olevan aivojeni kyky palautua, vielä yli puolentoista vuodenkin jälkeen aivoni ovat todella muusia. Ajattelukykyni on parantunut ja jotkin asiat palautuneet, mutta kokemukseni todellisuudesta on vielä erittäin heikkoa ja useasti tuntuu kun olisin aivot lasimaljassa jossain muualla, todellinen kosketus ympäristööni tuntuu hataralta. Olen alituiseen erittäin väsynyt ja minua alkaa fyysisesti heikottamaan ja pyörryttämään jos teen yhtään mitään liikaa, monesti en koko päivässä pääse makuuhuonetta ja keittiötä pidemmälle. Uneni voi olla mustaa mitääntajuamatonta mössöä jossa en tajua mitään ja aamuisin ei tunnu levänneeltä. Myös jostain kumman syystä hajuaistini on lähes kokonaan kadonnut.

Pientä parantumista on ollut havaittavissa, mutta olen erittäin huolestunut, ja turhautunut, siitä kuinka yleinen suorituskykyni ei palaudu. Tahtoisin vain elää ja tuntea ja kokea, edes vähän. Olen erittäin yksinäinen, koko elämäni ollut jo valmiiksi suhteellisen ulkopuolinen mielenterveystilanteeni takia ja nyt en pääse edes fyysisesti minnekkään. Jos kerran kuussa jaksan raahautua tapaamaan tuttujani, kokemus voi väsyttää minut niin pahasti että seuraavat pari viikkoa menee taas sängynpohjalla. Nyt minut on sänkyyn kaatanut pahainen nuha, jonka olisin terveenä voinut antaa olla vaan ja elää normaalisti.

Syksyinen aurinko laskee ja katson ikkunasta ulos ja tahtoisin tuntea taas yhteyttä tähän maailmaan, johon en tunne saavani kunnolla kosketusta. Tuntuu kohtuuttomalta, että elämästäni katoaa vuosikausia, vaikka yrität työskennellä kaikkesi itsesi eteen, parantuaksesi. Pitkäaikaissairaan yksinäisyys kalvaa, ihmisten on vaikea käsittää ja käsitellä tilannettani ja minusta on tulossa masentunut, heikko erakko joka ei pääse edes kunnolla kaupassa käymään.

Ajatukset itsetuhosta ovat aina olleet ”riesanani” ja jonkinlainen mentaalinen pakokeino ja nyt, kun elämä on erittäin vaikeaa, ne vyöryvät päivittäin heikkoina hetkinä mieleeni. Miksi jatkaa elämää, jos ei ole minkäänlaisia takeita siitä, että se lopulta paranisi? Jos jäänkin väsyneeksi, hiljaa lihoavaksi ihmiseksi joka ei pysty täyttämään edes biologisia tehtäviään, jopa syöminen ja ulostaminen on vaikeaa. Nyt kun aivojen ajattelukyky on palautunut suurissa määrin, huomaan että muistini on erittäin huono enkä muista tai tajua monia asioita ja se saa minut vaikuttamaan hitaalta.

En jaksa tehdä töitä ja olen ollut koko vuoden sairaslomalla.

Tahtoisin vain palautua normaaliksi ja saada voimia, pääsin jo näkemään elämää sellaisena kun sitä tahtoisin elää ja tieto siitä, että se voisi olla minulle mahdollista, jaksoi kantaa minua ensimmäisen vuoden romahtamiseni jälkeen eteenpäin. Nyt, kun tilanne on kestänyt ja kestänyt, minua alkaa epäilyttää enemmän ja enemmän, palaudunko koskaan. Ja onko elämä, jos olet sitä aina sairaana elänyt ja tulevaisuudessakaan et siitä parantuisi, elämisen arvoista? Mitä jos en ikinä voi tuntea? Edes tuulta vasten kasvoja niin, että tietäisin että loppupäivä olisi vielä turvallinen ja hyvä?

En tiedä miltä muista tuntuu, en tiedä onko kukaan ikinä kohdannut vastaavaa tilannetta?

Onko ihmisillä omakohtaisia kokemuksia loppuunpalamisesta?

Onko kellään antaa yhtään toivoa?

Onko tämä normaalia?

Tässä on kestänyt hyvin pitkään ja minulla ei ole muuta tukea kuin terapeuttini ja satunnaiset ystäväni, joiden kanssa pitkittynyttä sairautta ei voi loputtomiin käsitellä ja ajaudun enemmän ja enemmän yksinäisyyteen.

En ole ikinä kirjoittanut ensimmäisellekkään mielenterveys/apupalstalle. Pahoittelen jos tekstini ja asiani eivät tänne kuulu.

Pahoitteluni pitkästä tekstistä.

Jos saisi edes vähän apua. Tämä pelottaa.