Vietin suuren osan lapsuudestani vain yhden kaverin kanssa. Olisi kyllä ollut myös muita halukkaita, mutta halusin jostakin syystä valita vain yhden, parhaan seuran. Lopulta molempien perheet muuttivat, ja etäisyys kasvoi moninkertaiseksi. Piti tutustua uusiin kavereihin, mutta se ei sujunutkaan kovin hyvin. Koin syrjimistä ja opin varomaan sanojani. Tilanne parantui vähitellen, mutta tuo kokemus jäi silti vaikuttamaan minuun ja suhteisiini. Nykyään kaikenlainen keskustelu tuo minulle paineita selviytyä siitä hyvin, saa minut jännittyneeseen olotilaan – oli toisena osapuolena sitten joku ventovieras tai oma vanhempani. No, kaksin kommunikointi nyt vielä menee, mutta heti jos on kolmaskin henkilö, niin koen jääväni keskustelusta ulkopuolelle. Olen liian hidas. Mietin, mitä sanoisin ja miten. Jos vihdoin keksin, niin aihe on mennyt jo ohi, eikä sitä enää voi sanoa. Kun näin on käynyt muutaman kerran, olenkin ollut jo niin kauan ihan hiljaa, että jotakin sanominen aiheuttaisi liikaa huomiota. ”Ai sehän puhuu 😲”. Minua harmittaa kovasti, kun en osaa olla osana keskustelua. Koen häpeää hiljaisuudestani.