Väsynyt_isä kirjoitti 8.2.2014 9:20

Toivon, että saisin jakaa kanssanne kokemuksia ulkopuolisuuden tunteesta. Alla on oma tarinani.

Ulkopuolisuuden tunne on ollut yksi vahvoja elämääni negatiivisesti vaikuttaneita tunteita, ehkä vahvin. Haava syntyi joskus lapsuudessa, luulisin. En pysty sinne asti muistamaan. Kiusaaminen vahvisti sitä, mutta luulen lapsuuden kokemusteni altistaneen minut kiusaamiselle.

Kyseessä on pohjimmiltaan syvästä häpeäntunteesta omaa persoonaansa kohtaan, ei siis mistään kivasta asiasta. En jostain syystä kelvannut lapsena äidilleni samalla tavalla kuin sisareni, isäni oli taas etäinen ja paljon töissä. Tästä syntyi varhainen kokemus, että olen jotenkin erilainen, huonompi. Lapsena tämä on ollut loogista: äitini on ottanut sisarukseni enemmän huomioon, ja olen päätellyt sen johtuvan persoonastani. Syvä kokemus erilaisuudesta on seurannut läpi lapsuuden ja nuoruuden vaikuttaen moniin ihmissuhteisiini ja vahvistunut kiusaamisen seuraukseni.

En aiemmin tajunnut sen johtuvan äitini käyttäytymisestä, en myöskään usko äitini aiheuttaneen tietoisesti tätä ja en syytä häntä. Isäni on ollut äksy, vihainen ja ankara, kurin ja järjestyksen mies. Hyviäkin puolia on toki ollut paljon (esim. luotettava, oikeudenmukainen), mutta pääasiassa tällaisena olen hänet lapsuudessani ja nuoruudessani kokenut. Isäni on odottanut minulta "hyvää käytöstä", persoonaani hän ei ole halunnut muuten tutustua. Kyyninen tyyppi ihmissuhteissa, jonka mukaan mm. ystäviä ei kannata hankkia.

Aikuisiällä olen vihdoin saanut yhteyden minään, jonka koen omakseni. En ole vähempiarvoinen persoona, vaikka lapsiminäni joskus niin väittää. Muutos on hidasta, mutta tekee elämästä elämisen arvoista. 🙂
[/lainau
Hyvin paljon samanlaista olen kokenut myös ja koen edelleen. Lapsena ei kannustettu eikä kehuttu vaan latistettu ja kurilla nöyräksi kasvatettu ja vasta aikuisena olen pikkuhiljaa oppinut ymmärtämään itseäni ja tiedän että tuntemani huonommuus ja alemmuus voikin olla omasta kokemuksestani kumpuavaa eikä tarkoita välttämättä sitä että olisin jotenkin tänne sopimaton ja kuulumaton. Mutta aina se ikävä olo nostaa päätään silloin kun pitäisi olla itsevarma, jossain sosiaalisissa tilanteissa esim. Työkokouksissa tms. Kun pitäisi antaa itsestään niinsanotusti "hyvä kuva" silloin tuntuu että kaikki muut on sata kertaa fiksumpia ja osaa ilmaista itseään paljon paremmin ja lörinäksihän sitten meneekin, tekee mieli vajota maan alle ja itsensä ruoskimisen kierre on valmis.
En ole katkera vanhemmilleni mutta hyvin moneen asiaan elämässä tämä vaikuttaa ja olo on välillä kuin vieraalla planeetalla ja taistelen jatkuvasti itseni kanssa kyseenalaistaen koko olemassaolon oikeutukseni. nytkin mietin osaanko kirjoittaa niin kuin pitää. Haluaisin olla vahva ja sopivasti itsevarma ja viimein näin aikuisena löytää omat vahvuuteni ja lujittaa niitä niin ettei kukaan tai mikään pääsisi nujertamaan henkisesti.

Leealea kirjoitti 9.2.2014 0:44

Hyvin paljon samanlaista olen kokenut myös ja koen edelleen. Lapsena ei kannustettu eikä kehuttu vaan latistettu ja kurilla nöyräksi kasvatettu ja vasta aikuisena olen pikkuhiljaa oppinut ymmärtämään itseäni ja tiedän että tuntemani huonommuus ja alemmuus voikin olla omasta kokemuksestani kumpuavaa eikä tarkoita välttämättä sitä että olisin jotenkin tänne sopimaton ja kuulumaton. Mutta aina se ikävä olo nostaa päätään silloin kun pitäisi olla itsevarma, jossain sosiaalisissa tilanteissa esim. Työkokouksissa tms. Kun pitäisi antaa itsestään niinsanotusti "hyvä kuva" silloin tuntuu että kaikki muut on sata kertaa fiksumpia ja osaa ilmaista itseään paljon paremmin ja lörinäksihän sitten meneekin, tekee mieli vajota maan alle ja itsensä ruoskimisen kierre on valmis.
En ole katkera vanhemmilleni mutta hyvin moneen asiaan elämässä tämä vaikuttaa ja olo on välillä kuin vieraalla planeetalla ja taistelen jatkuvasti itseni kanssa kyseenalaistaen koko olemassaolon oikeutukseni. nytkin mietin osaanko kirjoittaa niin kuin pitää. Haluaisin olla vahva ja sopivasti itsevarma ja viimein näin aikuisena löytää omat vahvuuteni ja lujittaa niitä niin ettei kukaan tai mikään pääsisi nujertamaan henkisesti.

Kirjoitit kuin kynästäni ja kuvasit tuntemuksia hienosti. Mielestäni on upeaa tiedostaa, että ei oikeasti ole huonompi kuin muut.

Pahimpia ovat minullekin ne tilanteet, joissa oma persoona pitäisi tuoda stressaavassa tilanteessa sopivalla tavalla esiin, kuten palavereissa. Menen tällöin helposti ns. lukkoon, puhe on tökkivää ja ajatus ei kulje. Suurin osa ihmisistä ei onneksi tuomitse tätä, vaan monet tulevat jopa henkisesti "apuun".

Huonoina päivinä edelleen "vajoan" omaan huonommuuteeni. Jos joku ei esimerkiksi vastaa puhelimee, itsesyytösten tulva voi olla hirveä. Kuitenkin nykyään osaan nousta tilanteesta nopeammin ja helpommin, musertava itsekritiikki saatta väistyä parilla mukavalla ajatuksella. Esim. tajuan tavoittelemani henkilön olevan varmaan vaan kiireinen ja yleensä hetken päästä hän soittaakin hyväntuulisena.

Joskus tekisi mieli kertoa vanhemmilleni tuntemuksistani, mutta se on vaikeaa.

Minullakin on ollut samantyyppisiä kokemuksia ja tuo erillisyyden tunne on ollut kaikista vaikein ja tuskallisin kohdata ja lähteä sitä työstämään ja harjoittelemaan käytännössä siitä eheytymistä.

Mitä enemmän on itse uskaltanut, sitä haasteellisempiin tilanteisiin olen joutunut. Sitä vaikeampaa on ollut ja usein on tuntunut, etten ollenkaan jaksa. Olen kuitenkin sitkeänä ihmisenä mennyt eteenpäin ja löytänyt niitä selviytymisen ja eteenpäin menemisen keinoja. Loppujenlopuksi olen ehdottomasti paremmalla puolella, hyvin paljon paremmalla puolella.

On ollut katsottava itseään, kuunneltava palautetta. Kyllä se siitä. Elämisen riemu kohottaa päätään 🙂