Minäkin olen aina ulkopuolinen. Sairaalan jälkeen koen, että otsassani on leima, joka selittää kaiken tölvimisen. Olin ennen sairaalaa sosiaalisesti aktiivinen, mutta sairaalassa minua kohdeltiin niin huonosti, että sulkeuduin. En edes halua ihmisiä lähelleni.

Nyt on kuitenkin mieleni muuttunut. Äitiysloma-aika on päättymässä ja olisi kiva jos olisi sosiaalisia kontakteja. Ei vaan niitä, jossa puhutaan ohimennen säästä tai vaippojen kalleudesta. Mt-toimistosta sanottiin, että siitä se lähtee. Vaan kun ei lähde😝.

Muistan, että ennen sairaalaa sitä sai oikein yrittää, ennen kuin löysi ihmisiä, joiden kanssa viihtyi. Nyt en enää edes osaa😯🗯️.

Luin juuri tekstisi ja voi kuinka tutulta se kuulosti. Olen kanssa koko elämäni tuntenut olevani ulkopuolinen ja että olen missä tahansa niin en kuulu joukkoon! Se on todella ahdistavaa. Jatkuva tieto siitä että on erilainen kuin muut. Se ei oo helppoa ja en tiedä kuinka itse jaksan tämän asian kaa. Mulle on aina sanottu että oot vastarannan kiiski tai et mulla on asenne vamma jne. Mut ei se ole niin. Oon vaan niin kovin erilainen kuin muut. Se on tosi yksinäistä. Itse lopetin ystävien etsiskelyn, ajattelin et ei musta oo pakko tykätä. Mut silti se satuttaa. Mulla on facessa yli 130 "kaveria", mutta näen heistä ehkä 4. ihmistä ja kukaan niistä muista ei oikeasti välitä minusta, he haluavat vaan nähdä mitä seinälläni tapahtuu...ja kukaan, ei edes nämä 4 ihmistä joita näen, vastaa viesteihini mitkä kirjoitan. Ja vaikka lopetin ystävien etsiskelyn niin mulla on jokin pakonomainen tarve löytää itselleni kumppani, mies. Ja sit käyn metsästämässä heitä ja aina petyn. Tyhmyyksissäni luulen että kun löytäisin "sen oikean", joka ymmärtäisi minua, niin en tuntisi itseäni ulkopuoliseksi.

Mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö ja luulen että se on suurin syy siihen että tunnen olevani ulkopuolinen. Se ei oo kans helppo sairaus ja vaikuttaa joka ikiseen asiaan elämässäni. Tää on nyt kauhean inhottavasti sanottu, mutta olen tavallaan iloinen että on muitakin jotka tuntevat näin, etten ole yksin tän asian kanssa. Toivottavasti se lohduttaisi sinuakin. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja että löytäisit jonkinlaisen rauhan itsesi kanssa!!! Näin on helppo kirjoittaa ja sanoa, mutta tiedän kyllä kuinka vaikeaa se on. Yksinäisyys, tavalla tai toisella ei ole kivaa, ei oikein ja ei ole tarkoitettu kenellekkään. Tsemppiä!!!!! 🙂🌻

Aloittajan kirjoitus oli kuin omaani vuosia sitten. Ihmettelin kovasti kun en saanut kavereita, ennen oli ollut ja sitten kaikki muuttui, kun minä muutuin. Ensin tuli muutos alkoholin ja tupakan pois jättämisen muodossa ja en enää mennyt mukaan sellaisiin juttuihin, suurin osa taisi ollakin sellaisia kavereita. Sitten alkoi masennus joka muutti persoonaa kait niin paljon että kuulin jopa erään lapsen kummastelevan käytöstäni, siten tajusin että minussa se vika on kun ei oikein ystäviä ole. Mitenkäs sitä nauraa ja iloitsee kun pitää jännittää jo muutenkin. Ja jos näyttelee niin se se vasta onkin kiusallista, kun ei ole aito itse.
Voin kertoa että sen asian kanssa pääsee sinuiksi, kun lakkaa yrittämästä olla kenenkään kanssa ja hoitaa vain itsensä kuntoon. Sitten löytää ajan kanssa ystäviä kun on ensin tasapainossa itse, jos tarvii sitten enää, tarve loppuu kun huomaa että pärjää mainiosti ilman suurta kaveriporukkaakin, pari hyvää ystävää riittää mainiosti. Ja harrastuksissa näkee ihmisiä ja voi jutella jos haluaa. minulle tosin kävi niin etten kyennyt juttelemaan oma-aloitteisesti mistään niin olin ihan yksin siinä porukassa, oli pakko jäädä pois kun hävetti se puhumattomuuteni. Sille ei voinut mitään kun olin ihan lukossa, ehkä harrastus oli väärä tai paikka oli väärä. Nyt olen toisessa harrastuksessa mukana ja voin jutella ja tervehtiä, ystäviä ollaan siellä paikalla muttei sitten muuten tavata, sekin on pakko hyväksyä että näin on. mutta näkee ainakin siellä ja voi jutella muutaman sanan.

Sama minulla. Tunnen aina itseni ulkopuoliseksi.

Minäkin tunnen itseni ulkopuoliseksi, lukuun ottamatta sitä hetkeä kun olen poikaystäväni kanssa. Hänen seurassa tunnen itseni hyväksytyksi kaikin puolin, mutta muutoin en. Tuntuu vaan siltä, että en saa ystäviä koska olen vain niin sosiaalisesti taitamaton, en osaa ylläpitää keskustelua luontevasti. Minulla on koko ajan kauhea tarve yrittää olla jotain muuta kuin olen. Totuus on, että olen pitkään ollut erittäin ahdistunut ja masentunut omasta elämästäni...Jos ei arvosta itseään, miten voisi arvostaa muitakaan...Tältä minusta tuntuu. En saa ystäviä epävarman luonteeni takia. Toisaalta en löydä kauhean helposti ihmisiä, jotka olisivat samalla aaltopituudella. ☹️

Odottelen pääsyä psykiatriseen hoitoon, mutta siinäkin kestää. ☹️ Jouduin menemään kerran psyk. päivystykseen, koska olin niin ahdistunut ja minulla oli itsetuhoisia ajatuksia.

Kertokaa lisää kokemuksistanne.

Sama tunne minulla ollut koko elämäni. Jo kouluaikana tunsin itseni ulkopuoliseksi ja vietin usein välitunnit yksin seisten samassa kohdassa nojaten seinään. Opettaja yritti puuttua asiaan ja kehotti muita ottamaan minut mukaan leikkeihin, mutta ei se pitemmän päälle toiminut. Minulla oli noin kolme hyvää kaveria koulussa, mutta ei enempää. He olivat samanlaisia hiljaisia ja ujoja.
Myös kotona tunsin olevani ulkopuolinen. Äidilläni oli psyykkisiä ongelmia eikä hänen kanssaan pystynyt puhumaan asioista. Isäni oli aina töissä ja hyvin etäinen ihminen. Suurimman osan ajasta vietin yksin kotona tai hoidin pienempiä sisaruksia.
Opiskelin merkonomiksi, vaikka kouluaika oli täyttä tuskaa. Sitten muutin kauas pois kotoani ja löysin miehen. Ulkopuolisuuden tunne jatkuu myös aikuisiällä. Ei siitä mihinkään pääse.
Töissä minulla on muutama työkaveri joiden kanssa vähän juttu luistaa, mutta ei kovin paljon. Täällä monet puhuvat ruotsia.
Monesti olen ollut valmis poistumaan tästä elämästä ja toivonutkin että pääsisin pois, mutta ei se vaan niin helposti onnistu. En pelkää kuolemaa, koska se olisi vapautus minulle, koska kukaan ei jäisi minua kaipaamaan. Ehkä mieheni hetken.

Kuulostaa NIIN tutulta. Tuntuu, että onnistun aina sanomaan tai tekemään jotain väärin, enkä kelpaa tällaisena kuin olen. Minullakin kaksi pientä lasta ja äitiys on todella hankalaa, kun tuntuu et lapset ansaitsisivat jotain paljon parempaa. 😭 Yrittää vaan tietoisesti aatella et eiköhän niillä nyt ihan hyvin asiat ole mutta mutta...

Täälläkin yksi ulkopuolelle suljettu.

Enää ei ole yhtään kaveriakaan, kun eivät jaksaneet masennustani. Ainoa tukeni on terapeuttini, joka hänkin tekee vain työtään. Näin minä ajattelen, etten kelpaa hänellekään kuin maksavana asiakkaana.

Töissä en käy kahvillakaan, kun nolotti aina istua yksin vaikka muut pöydät olivat täynnä työkavereita...

Enkä syömässä, kun muut tuntuvat katsovan poispäin kun ilmestyn ruokalaan.

Kuvittelenko kaiken? En tiedä, mutta tunne on aito.

Sama tunne mulla usein että työkaverit keskustelevat vain keskenään ja sulkevat minut ulkopuolelle. Paitsi silloin jos pöydässä on vain muutama työkaveri. Jotenkin tuntuu että katsovat ohi. Olen miettinyt että kuvittelenko kaiken, mutta kyllä se todellista on joka päivä. Sama juttu jos esim. olemme jossain kaupassa ostamassa jotain mieheni kanssa ja myyjä selittää jotain niin hän selittää asiaa miehelleni eikä minulle. Itse vaan seison siinä vieressä kuin näkymätön. Siksi usein en edes kuuntele asioita vaan annan sitten niiden hoitaa ne joille ne on sanottu. Aika sekavaa, mutta totta.
Yritän kyllä kovasti osallistua esim. työpaikalla raporteilla sanomalla asioita, mutta tuntuu ettei kukaan niitä kuuntele.
Auton ostossakin mieheni dominoi koko autokaupan. Hän kysyi ainoastaan auton värin minulta. Auton luovutustilaisuuden ajankohdan hän valitsi niin että minulla oli töitä. En päässyt sinnekään. Että näin myös läheiset ihmiset jyräävät. Ehkä olen liian kiltti kun annan käydä näin, mutta näin vaan käy.