Ulkonäkökeskeistä elämää
Hei!
Ajattelin kirjoittaa tänne pitkästä aikaa.
Eli siis, taas kerran. Olen puolessa välissä kolmeakymmentä oleva nuori nainen, jolla on todettu sosiaalisten- ja julkisten tilanteiden pelko, paniikkihäiriö, epätasainen persoonallisuus ja masennus. Välillä oireeni ovat lievempiä, esimerkiksi nyt minulla meni aika pitkään ihan hyvin. Siksi tuntuu ehkä aina niin kamalalta, kun oireet palaavat.
Olen ilmeisesti suhteellisen älykäs ihminen, enkä näytä pahalta. Varmasti ulospäin näyttää siltä, että minulla on kaikki paremmin kuin hyvin. Olen vakaassa parisuhteessa ja raha-asiani ovat niin hyvin kunnossa kuin nyt opiskelijalla voi olla 🙂 Olen luonut itsestäni tietyn kuvan ihmisille ja myönnän, että se kuva ei aina ole niin miellyttävä. Monet varmasti pitävät minua aika itsekkäänä ja omahyväisenä. En pidä kuvasta, jonka annan muille ihmisille, mutta muutakaan en voi. Aina, joka ikinen kerta, kun olen laskenut suojaustani ja näyttänyt, että minullakin on tunteet, joku on satuttanut minua.
Olen siis opiskelija, kuten aiemmin mainitsin ja aloittanut aika vasta uudessa koulussa. Minua on kiusattu koulussa monta vuotta, minut on petetty melkein kaikkien ystävieni taholta ja perhe on minulle vain sana muiden joukossa. Minulla on yksi ainut ihminen kehen luotan sataprosenttisesti ja se on minun kihlattuni. Koulussa olen yksinäinen, koska siellä ei ole yhtään samanhenkistä ihmistä kuin minä. En itse asiassa pääse edes kunnolla tutustumaan uusiin ihmisiin, koska en halua osallistua yhteisiin ryyppäjäisiin, kun en käytä pisaraakaan alkoholia.
Olen erittäin ulkonäkökeskeinen ihminen, myönnän sen. En kuitenkaan vaadi muilta hyvää ulkonäköä, vain itseltäni. Yhtenä keväänä ihoni oli pilalla jonkin aikaa ihotaudin takia ja romahdin ihan täysin. En voinut liikkua ihmisten ilmoilla, häpesin katsoa ihmisiä silmiin ja sain massiivisia paniikkikohtauksia. En voinut ajatella mitään muuta, kuin että olen todella ruma ja epämiellyttävä. Itsetuntoni tippui nollille ja en uskaltanut enään puhua kenellekkään. Naamani parani ajan myötä ja itsetuntoni sitä mukaan. Valheellisesti. Viime aikoina olen tajunnut, että ulkonäön avulla ei saa ystäviä, työpaikkaa tai tule onnelliseksi. En vain osaa päästää irti ulkonäkökeskeisestä ajattelusta. Aina kun puhun jollekkin, ajattelen miltä näytän. Kun olen luokan edessä, mietin miltä näytän. Luin kerran kirjan, jossa tyttö mietti koko ajan, että kamera kuvaa häntä ja hänen pitää näyttää hyvältä jokaisessa kulmassa. Tunnistin siinä itseni.
Olen elänyt niin monta vuotta ylläpitäen tätä ”miltä näytän milloinkin” ajattelutapaa, etten osaa päästää siitä irti. En kykene näkemään ihmisiä, jos näytän rumalta ja itsetuntoni määräytyy sen mukaan, kuinka moni pitää minua kauniina. Kauneus on jotain, jolla olen pärjännyt, kun kaikki muu on mennyt pieleen. Esiintymiskammostanikin olen monesti selvinnyt ajattelemalla, että ainakin näytän paremmalta kuin puolet luokassa istuvista tytöistä.
Olen yrittäny ajatella, että ei minun tarvitse olla kaunis, onhan minulla aivot joilla pärjään, mutta pelkään, että jotain peruuttamattoman kauheaa tapahtuu, jos päästän irti tästä ajattelutavasta.
Kuten alussa sanoin, olin yhdessä vaiheessa jo sitä mieltä, että kaikki tämä mielenterveyden kanssa painiskelu on ohi, mutta nyt masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko, epävarmuus itsestä, omista valinnoista ja tulevaisuudesta sävyttää vahvasti jokaista päivääni. Hikoilen, saan paniikkikohtauksia ja tuntuu, että tästä en selviä ilman osastolla käymistä.
Olen ajatellut viime aikoina paljon lausetta ”pimeintä on aina ennen auringonnousua” ja olen miettinyt, että voisiko tämä sittenkin olla merkki siitä, että jotain on tapahtumassa ja tämä olisi se pimein hetki.
Toivon, että tämä kaikki, mitä tällä hetkellä käyn läpi, on viimeinen askel kohti parantumista.
Sinullapa on melkoinen valikoima noita mielenterveyden häiriöitä. Itselläni on todettu masennus noin kaksi ja puoli vuotta sitten, mutta useamman vuoden ennen sitä se ehti elämään lievänä ja kroonisena. Kiinnostuin kuitenkin kirjoituksestasi otsikon perusteella, sillä omakin elämäni tuntuu nykyään olevan kamalan ulkonäkökeskeistä.
Minulla tämä keskeisyys kohdistuu kuitenkin kaikkiin muihin kuin itseeni. Itselleni suon oikeuden olla milloin minkäkin näköinen, mutta ahdistus iskee, jos oma avopuoliso ei näytä joka välissä kauniilta ja viehättävältä. Tuntuu niin absurdilta, koska kyseinen ihiminen on läheisin ihminen, ketä minulla tällä hetkellä on. En voisi kuvitella itkeväni suruani tai ahdistustani kenellekään muulle kuin hänelle.
Syön lääkkeitä, käyn terapiassa, mutta jaksaminen on ollut siitä huolimatta näin marraskuussa todella vaikeaa. Alkoholiin en ole koskenut yli puoleen vuoteen, enkä aio lähipäivinä koskeakaan, vaikka mieli tekisi. Helpotusta tuovat lenkkeily ja jooga, mutta joskus liikkeelle lähteminen on todella vaikeaa.
Halusin vain tällä tekstillä kertoa, että ainakin joku on lukenut tekstisi ja löytänyt siitä jonkinlaisia yhtymäkohtia omaansa. Yksin tämänkaltaisen ongelman kanssa painiminen on käytännössä mahdotonta. Joskus on vain painettava eteenpäin, vaikka tunteet vetäisivät sänkyyn itkemään.
Hei!
Enpä ihmettele, että olet ulkonäkökeskeinen. Koko nykykulttuuri on ulkonäkökeskeistä.
Olen jo yli viisikymppinen, joten parasta ennen -päiväykseni on mennyt umpeen aikaa sitten. Onneksi on tärkeämpiäkin arvoja. Surettaa vain, että nuoret pilaavat elämänsä ulkonäköönsä keskittymällä. Kyllä jotkut keräävät teidän kustannuksellanne isot rahat. Naistenlehtitilauksiakin myydään melkein ilmaiseksi, mainokset kattavat ison osan kustannuksista. Täytyy saada naiset narrattua kuluttamaan. Sekä miehetkin.
Yritä hyväksyä itsesi ihan sellaisena kuin olet, vikoinesi ja puutteinesi. Rakasta itseäsi, ei itserakkaasti vaan hellästi hyväksyen. Ja rakasta myös muita. Täällä on paljon kärsimystä, voisitkohan miettiä, miten voisit lieventää sitä omalta osaltasi.
🌻🙂🌻🌻🙂🌻 Aamu
Tiedostan kyllä, että nyky-yhteiskunta on ulkonäkökeskeinen monella tapaa. Omalla kohdallani koen jo kärsiväni tästä, sillä haluaisin nähdä sen pinnan alle. Jostain syystä katseeni kuitenkin hakemalla hakee vikoja, eikä keskity niihin hyviin puoliin. Tuntuu kuin aivoni olisivat jatkuvassa negaatio-asennossa. Tämä kaikki tietysti sopii masennuksen taudinkuvaan ja pitäisi ajatella, että se on minussa oleva sairaus, joka saa näkemään asiat näin synkkinä ja synnyttää päähäni näitä ajatuksia. Kaikki tuntuu aika ajoin kuitenkin niin *todelta*, joten kuinka tällaisen voisi vain sivuuttaa?
Muistan vielä sen ajan, kun en seurustellut vaan elin niin sanottua sinkkuelämää, mikä kohdallani tarkoitti yksinäisiä iltoja tietokoneen ääressä. Sosiaalista elämää oli yliopiston lisäksi lähinnä internetissä. Paasasin aika ajoin kavereilleni (jotka tunsin kyllä internetin ulkopuolella) kuinka parisuhteessa on tärkeämpää toisen mielipiteet ja ajatukset, toisin sanoen naisella piti olla älliä päässä. Nyt ajatteluni tuntuu olevan päinvastaista ja tuijotan vain ihmisten pärstäkerrointa ja arvotan heitä sen mukaan. Kyse on kaiketi opitusta tavasta, mutta en tiedä kuinka pääsisin siitä eroon. Toisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on, tuntuu olevan minulle äärimmäisen vaikeaa.
Eräs asia, mitä olen pohtinut jopa akateemisella tasolla on pornografian merkitys ihmisen käsityksiin seksistä. Pornon puolustajat puhuvat yleensä unelmista ja fantasioista, kun taas vastustajat puhuvat naisen esineellistämisestä ja seksin suorituskeskeisyydestä, näin kärjistäen. Pornoa tulee nykyään joka tuutista ja lisää tehdään varmasti joka päivä, erään arvion mukaan yhdeksän kymmenestä elokuvasta on nykyään pornoa. Nuoret miehet tapittavat pornoa ja oppivat minkälaista seksin tulisi olla. Paljon on puhuttu mm. siitä, kuinka epävarmaksi nuoret pojat tuntevat itsensä ja pelkäävät epäonnistumista.
Minua kiinnostaa kuitenkin enemmän se, miten pornon kuvastot muokkaavat käsityksiämme siitä, mikä on kiihottavaa ja mikä ei. Pornossa ei tunteilla juhlita, joten entä jos ihminen pornoa katselemalla oppii, ettei siinä ole kyse kahden ihmisen läheisyydestä vaan suorituskeskeisestä tarpeiden tyydyttämisestä. Luotetaanko siihen, että käsitykset muuttuvat ajan myötä ja asenteet pehmenevät? Entä jos kuvastot ovatkin niin tiukassa, että todellisuuden iskiessä päälle masennutaan? Filosofian lisensiaatti ja psykoanalyytikko Pirkko Siltala on todennut, että "masennus on suoja kivulle, jonka kärsimys ja jokin menetys on aiheuttanut". Olen hänen kanssaan samaa mieltä, joskin voisin lisätä sitaatin sisään sanan "pettymys".
Minä puhun pornosta, mutta yhtä lailla pinnallisuutta korostetaan muissakin yhteyksissä. Mihinkä muuhun nykykulttuurin kuvastot meitä oikein opettavat kuin pettymään? Tässähän olisi tietysti hyvä paikka vaipua uhrimielialaan ja voivotella, kuinka yhteiskunta on kohdellut minua kaltoin, mutta periksi en anna😠
Heips!
Mitä jos vain yksinkertaisesti jättäisit kaiken meikin ja muun tyylittelyn pois ja katsoisit mitä tapahtuu? Olisit oma itsesi ja luottaisit siihen, että kelpaat juuri sellaisena kuin olet sekä itsellesi että muille?
Yrittäisit pärjätä ja tutustua ihmisiin pelkästään luonteen ja sosiaalisten taitojesi avulla, etkä sillä "kuka on pistänyt eniten tököttiä naamaan tänä päivänä"-tittelillä.
(Ihokin pysyy terveempänä kun saa happea!)
Toki pienet virheet ja näpyt saa piilottaa kevyesti (ettei niistä tarvii stressata), mutta kaikki muu turha naamasta pois...
Kyllä ihmiset vaistoaa itsekeskeiset ihmiset, eikä silloin ole ihme jos ei ystävyys-suhteita tms. synny.
Kauneudella ei pitkälle pötkitä, jos ei ole antaa muille mitään muuta kuin pintaa.
Ystävällisyydellä ja aitoudella saavutetaan paljon enemmän.
Luota vain rohkeasti siihen, että kelpaat omana itsenäsi! Opettele olemaan muille mukava ja ystävällinen (jos et sitä jo ole!)
Minusta onnellinen ihminen on kaunis. Mitään muuta ei tarvita näyttääkseen kauniilta.
Meikkaamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta joskus on hyvä uskaltautua tulla uloskin sieltä keinotekoisen naamarin takaa.
🙂🌻
Hei,
Meillä itse kullakin on jos jonkinmoista suojakuorta hauraan psyykkeen ympärillä. Sinulla se on ulkonäkö ja sitä ympäristön on helppo kritisoida. Omien havaintojeni perusteella joillekin sen suojakuoren muodostaa käsitys omasta itsestä fiksumpana ja älykkäämpänä kuin muut. Siinä missä sinä peilaat itseäsi luokan muiden tyttöjen ulkonäköön, joku toinen peilaa älykkyyteen. Lienee toisasia, että aika moni keikaroi ajatuksella olevansa ainakin vähän fiksumpi kuin muut. Suojakuoria on siis monemoisia, ei vain tuo ulkonäkö.
Ulkonäkö on vain huomattavasti hauraampi suojakuori - ikä, sairaudet yms. -kuten tiedät. Jos olet toisaan vuosiakausia tuota suojakuorta kantanut, ei sen poispyyhäisy tietenkään ole helppoa. Mistä epävarmuutesi on saanut alkunsa? Mainitsitkin siitä, että kuori suojelee sinua pettymyksiltä. Karmeaahan on pettyä ja kärsiä loukatuista tunteista, mutta voiko muuten elää aitoa elämää?
Hei!
Onpas mukava huomata, että täällä on muitakin, jotka miettivät samoja asioita. Ei tunne oloaan niin outolinnuksi 🙂
Olen miettinyt paljon sitä, että näytänkö muiden ihmisten mielestä omahyväiseltä. Tavoitteenani on ollut, että olen ystävällinen kaikille, jotka ovat ystävällisiä minulle. Joka päivä se ei voi onnistua, onhan minullakin huonoja päiviä, niinkuin muillakin.
Yhdessä viestissä minkä olen täällä saanut, minulle ehdotettiin meikin pois jättämistä. Olen itse mietinyt samaa asiaa vaikka kuinka monta kertaa, mutta päätynyt siihen lopputulokseen, että jos kuitenkin pidän kaunistautumisesta, miksi jättäisen sen pois. En usko, että itse ongelma on lähtöisin siitä, että kaunistaudun, vaan siitä, että en ole tähän asti osannut ajatella muita asioita kuin kauneutta.
Olen miettinyt monta kertaa myös sitä, että pitävätkö muut naiset kauneutta uhkana? Varsinkin, jos kaunis henkilö on vielä älykäs sen lisäksi. Hyvänä esimerkkinä tästä on Big Brotherin Kätlin. En ole seurannut Big Brotheria koko ajan, mutta sen verran olen ohjelmaa silmäillyt, että olen nähnyt, miten muut naiset kohtelevat talon kauneinta naista, Kätliniä. Kätlin on kaikille todella mukava, hän ehkä tuo itseään koko ajan esille, mutta ei tee sitä syrjäyttämällä muita, lohduttaa aina kaikkia ja on positiivinen. Silti muut naiset puhuvat pahaa Kätlinistä. Tässä tapauksessa asia ainakin on niin, että muut naiset kokevat Kätlinin uhkana, koska tämä on niin kaunis ja omaa erittäin hyvän vartalon, josta jopa Viron Playboy on kiinnostunut.
Myönnän, että minussa itsessänikin on vikoja ja että olen jossain vaiheessa mennyt liian syvälle ulkonäkökeskeisyyteen, mutta voisiko olla, että myös muut voisivat parantaa käytöstään? Miksi asia on yleensä niin, että mitä paremmalta näyttää esim. koulussa, sitä useammin ne naiset, jotka eivät ole ulkonäöllisesti viehättäviä, ovat minulle ilkeitä? Jos taas menen kouluun suoraan sängystä nousseena, saan osakseni paljon enemmän ystävällisyyttä?
Tuntuu koko ajan, että kuljen trapetsitaiteilijan nuoralla ja yritän taiteilla ulkonäköni, ystävällisyyteni ja muiden luonteenpiirteitteni välillä. Toivoisin, että joku sanoisi minulle, mistä tämä kaikki johtuu. Onko asia oikeasti niin, että olen ilkeä ja kaunis, vai ovatko muut minulle ilkeitä, koska olen kaunis?
No huh huh! Tämä menee nyt vähän ohi varsinaisen aiheen, mutta pakko ihan vähän kommentoida sinun körttiläisiä puheitasi, silentdespair. Iho ei pysy parempana sillä, että ei meikkaa. Saisi muka paremmin happea, höpö höpö, vanhojen maalaismummojen puheita. Pääasia on, että käyttää laadukkaita tuotteita ja hoitaa ihoaan muutenkin kuin vedellä ja saippualla. Perinteinen suomalainen näkökulma on se, että meikitön olisi luonnollinen ja meikkaaminen jotenkin epäaitoa.
Aitouden ja epäaitouden rajaa ei mielestäni voi vetää siihen väliin!
Eikä meikin todellakaan tarvitse olla mikään naamari. Jos näin on, niin se on taitamattomuutta. (tai sitten hlö tietysti voi oikeastikin haluta vetää naamarin päähänsä...) Nämä ovat tietysti myös kulttuurisia kysymyksiä. Onko niin, ettei kainalo- / säärikarvojakaan kannata ajaa? Eikä käyttää rintaliivejä jos ei ole kovin isot rinnat? Entä sitten vaatteet? saako niillä koreilla? vai olisiko parempi laittaa burka päälle?
Minusta suomalaisella naisella on tässä suhteessa aika hyvät oltavat. Ei ole pakko laittautua viimeisenpäälle (niinkuin ehkä esim. Venäjällä), voi kulkea järkevissä säänkestävissä vaatteissa meikittömänä, eikä sitä kyseenalaisteta. Toisaalta SAA laittautua ja pukeutua, ihan arkenakin nykyään (toisin kuin ehkä maalaiskaupunkivaltaisessa suomessa ennen vanhaan), ilman että heti leimattaisiin h:lla alkavaksi naiseksi.
Antaa kaikkien kukkien kukkia 🙂🌻
Aivan, en todellakaan osaa neuvoa, koska ulkonäkö/meikkaus/ehostus eivät kiinnosta minua laisinkaan ja onneksi en joudu moisia edes ajattelemaan.
Minusta jokaisella on silti oikeus kulkea meikattuna tai meikkaamatta ilman, että joutuu kenenkään muun arvosteltavaksi.
Käsittääkseni, minä vain EHDOTIN kokeilemaan olemaan ilman meikkiä ja katsoa mitä käy.
Minä ainakin luotan "maalaismummojen" kauneusnikseihin, eipähän mene yhtikäs rahaa kaikenmaailman purkkeihin ja purnukoihin.
Myös kokemuksesta voin kertoa, että kun itse lopetin meikkauksen ---> ihon kunto parani huomattavasti. Nykyään jopa ahdistaisi jokin tökötti naamassa mukana kiiltämässä pitkin päivää. Ei kiitos!
Kauneus on sitä paitsi katsojan silmässä. Me kaikki ollaan kauniita!!!
🙂🌻
hei,
On todella surullista, että ihminen arvotetaan ulkonäön perusteella.
Itse en oikein uskalla edes ulos lähteä, kun aina joku heittää kommentin ulkonäöstäni. Olen siisti, puhtaat hiukset ja vaatteet, hampaat harjattu, naamassa ei ole arpia tai mustelmia - tai muutakaan mikä sinällään erottuisi ns. tavallisesta.
Mutta kun normien mukaan olen ruma. Se sitten antaa tuntemattomille oikeuden herjata.
Ennen heitin vastauksia, mutta mitä se hyödyttää? Tulin vain vihaiseksi, nykyään surulliseksi ja ahdistuneeksi.
Ei ole kiva istua bussissa, kun joku pojankloppi huutaa, että "ton ruman ämmän viereen en mee istuun". Tai kun baaritiskillä ei saa edes juomaa tilattua, kun kauniit menevät eteen ja heitä palvellaan ensin.
Aiemmin tunsin pari miestä, joita pidin kavereina. Se loppui siihen, kun sain tietää, että he pyysivät minua mukaan vain jotta saisivat iskeä kauniita naisia. Minä en ollut este sille, vaan itse asiassa kuulemma autoin. Miten? No, koska olen ruma, niin kaikkihan näkivät, etten ollut miehen deitti.... ja samalla mies antoi itsestään suvaitsevaisen ja ystävällisen kuvan..
Ei ketään kiinnosta se, olenko huumorintajuinen tai mitä mieltä olen vaikka ajankohtaisista asioista.
Onneksi en ole nuori, en usko, että kestäisin.
Se ei varmaan ole yllätys, että olen sinkku. Yrittänyt kyllä olen, mutta...
🤔
Tähän ketjuun sopii varmaan myös tämänpäiväinen hesarin uutisointi kuvankäsittelyn yleisyydestä mainonnan maailmassa. Kannattan kyllä lämpimästi 60 ranskalaisen kansanedustajan vaatimusta, että jokaisen retusoidun kuvan kylkeen lyötäsiiin selkeä teksti, että kyseistä kuvaa on manipuloitu.
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Kuvank%C3%A4sittelij%C3%A4+tekee+mainoksen+mallista+t%C3%A4ydellisen/1135251313952
Lukekaa ja kommentoikaa. Lapsille pitäisi koulussa opettaa biologian ja maantiedon ohella myös medialukutaitoa.
Hesarissa käsiteltiin jälleen ulkonäköä, tällä kertaa mielenkiintoisen kolumnin merkeissä.
http://www.hs.fi/juttusarja/silfverberg/artikkeli/Kaikki+kauniit+naamat/1135251375095
Jutusta innostuneena päätin rekisteröityä beautifulpeople.comiin ja katsoa kuinka paljon saisin pisteitä omasta ulkonäöstä. Tällä hetkellä olen mukana arvosanalla 4.98 eli enpä taida päästä kauniiden ihmisten galleriaan 🙂
Minä olen vitsillä mukana, enkä todellakaan ole yllättynyt, jos en koeajan jälkeen pääse vakijäseneksi (saatikka pettynyt). Yleisenä ilmiönä tuollainen on aika huolestuttavaa, sillä mikä ihme saa ihmisten poseeraamaan pelkissä hopeisissä stringeissä tuntemattomille ihmisille? Ja sitten on kivaa, kun miehet lähettävät kuolaavia kommenttejaan ja pitävät sinusta tasan juuri sen takia, miltä näytät, etkä mitä olet.
Esitän tässä yhteydessä vahvaa ja väitän, ettei ulkonäöllä ole minulle merkitystä, mutta se ei pidä paikkaansa. Kyllä se katse kiinnittyy tämänkin miehen kohdalla sinne naisen peräpeiliin, oli ne stringit sitten hopeiset taikka kultaiset. Tunnen samalla kiihotusta, mutta myös sääliä itseään julkisesti puolialastomina esitteleviä ihmisiä kohtaan.
Haluaisin nähdä ihmisissä muutakin kuin sen ulkokuoren, mutta en jostain syystä pääse syvemmälle. Tai minun on kyllä helppo puhua naisille, jotka eivät kiinnosta minua ulkonäöllisesti, mutta kauniiden naisten kohdalla tuijotan enemmän ulkonäköä kuin sanallista ulosantia. Ainakin luulen niin.